Toiminnot

AK: Herman Aavin valinta Karjalan piispaksi

Kohteesta Ortodoksi.net

Kirkkomme Aamun Koitossa - osa 36

Aamun Koitto julkaisi oheisen Veikko Purmosen kirjoittaman artikkelin Karjalan piispa Hermanista elokuun numerossaan lehdessä nr. 17/1978.


Herman Aavin valinta Karjalan piispaksi

Aamun Koiton nr.17/1978 kansilehti
Arkkipiispa Herman kuvattuna Valamon luostarin munkin kanssa
(Kuva © Valamon luostari)
Arkkipiispa Serafim
(kuva © Kirkkomuseo)

Arkkipiispa Herman 1878-2018

Ensi vuonna tulee kuluneeksi 140 vuotta Suomen autonomisen ortodoksisen kirkon arkkipiispana 35 vuotta toimineen Herman Aavin syntymästä.

Herman Aav syntyi 2. syyskuuta 1878 Eestissä Muhun saarella kanttorin poikana. Vuodesta 1889 alkaen hän opiskeli Latviassa Riian hengellisessä koulussa ja hengellisessä seminaarissa suorittaen pappistutkinnon vuonna 1900.

Toimittuaan opettajana ja kanttorina Haapsalon seurakunnassa hänet vihittiin papiksi vuonna 1904. Sen jälkeen hän toimi pappina Lellen, Vändran ja Mustjalan seurakunnissa.

17.6.1922 Herman Aav valittiin Suomeen apulaispiispaksi ja 20.1.1923 hänelle myönnettiin Suomen kansalaisuus. 21. 4. tasavallan presidentti nimitti hänet piispan virkaan ja vihkiminen suoritettiin Konstantinopolissa 8.7.1923.

Apulaispiispa Herman valittiin Karjalan ja koko Suomen Arkkipiispaksi 13.6.1925. 1924-1935 hän hoiti myös Viipurin hiippakunnan piispan virkaa.

Arkkipiispan virasta Herman siirtyi eläkkeelle 1.7.1960. Hän kuoli Kuopiossa 14.1.1961.


Herman Aav toimi piispan virassa harvinaisen pitkän ajan, peräti 37 vuotta, ensin apulaispiispana ja sitten Karjalan ja koko Suomen arkkipiispana 1925-1960. Suomen historiassa tiettävästi vain keskiaikainen roomalaiskatolinen piispa Maunu Tavast on palvellut piispan virassa jonkin verran Hermania kauemmin.

Herman Aavin kohdalla merkillepantavaa on myös se, että hän ei ollut syntyperäinen suomalainen, vaan virolainen, joka omassa maassaan kauan pappina ja muissa kirkollisissa tehtävissä toimineena vasta 45-vuotiaana siirtyi vakinaisesti asumaan Suomeen. Hän joutui sopeutumaan kokonaan uuteen ympäristöön, uuteen kulttuuriin ja kieleen sekä uuteen ja monin tavoin vaikeaan tehtäväkenttään.

Jo Herman Aavin valinta ja siirtyminen Suomeen piispaksi oli ongelmallinen ja monivaiheinen. Hänen valintansa liittyi yhtenä keskeisenä osana autonomisen suomalaisen ortodoksisen kirkkokunnan muodostamiseen ja nimenomaan hallinnon järjestelyihin, joihin sisältyi useita vaikeita pulmakysymyksiä ja jyrkkiä vastakohtaisuuksiakin.

Suomalaismielistä piispaa etsittiin

Virolaissyntyisen pappismiehen valinta Karjalan piispaksi oli ennen kaikkea kirkkokunnan suomalaiskansallisen enemmistön aktiivisen ja päättäväisen toiminnan tulosta. Kaikin keinoin suomalaiset pyrkivät saamaan kansallisia pyrkimyksiä ymmärtävän ja tukevan piispan. Jo vuonna 1918 suoritetussa arkkipiispan vaalissa heillä oli oma ehdokas, tuomiorovasti Mikael Kasanski. Venäläistä vähemmistöä suosivan vaalitavan vuoksi hän ei kuitenkaan saanut taakseen riittävää kannatusta, vaan valituksi tuli venäläissyntyinen ja voimakkaasti venäläismielinen apulaispiispa Serafim.

Kansallismieliset ryhtyivät nyt ponnekkaasti toimimaan siihen suuntaan, että arkkipiispa Serafimin rinnalle saataisiin apulaispiispa, joka osaisi kansan kieltä ja muutenkin ummikkovenäläistä arkkipiispaa paremmin sopeutuisi suomalaiseen ympäristöön. Tähän liittyivät kaavailut kirkkokunnan autokefaalisesta asemasta eli täydellisestä riippumattomuudesta ulkomaisesta korkeimmasta johdosta. Suunniteltiin jopa sitä, että Suomen, Itä-Karjalan ja Viron ortodoksit yhtyisivät ja muodostaisivat yhden autokefaalisen kirkon.

Suomalaisten ponnistelut tuottivat vähitellen myönteisiä tuloksia. Ylimääräisessä kirkolliskokouksessa 1919 Mikael Kasanski valittiin apulaispiispaksi, ja seuraavana vuonna tasavallan presidentti nimitti hänet ko. virkaan. Vuonna 1921 Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Tihon vahvisti Kasanskin valinnan ja samalla myönsi Suomen kirkolle autonomian eli sisäisen itsehallinnon. Mikael Kasanski kuitenkin kuoli jo samana vuonna, häntä ei ehditty edes vihkiä piispaksi.

Kun hänen jälkeensä kanonien vaatimukset täyttävää suomalaista ehdokasta apulaispiispan virkaan ei ollut ja kun venäläissyntyisestä kandidaatista ei voinut olla puhettakaan, kääntyivät katseet Viroon. Viron kirkon synodi vastasikin myönteisesti sille esitettyyn pyyntöön ehdottaen apulaispiispaksi Herman Aavia, joka oli Mustjalan seurakunnan esimies, piirinvalvoja, tunnettu hengellinen kirjailija ja leskimiehenä kanoniset vaatimukset täyttävä ehdokas.

Herman Aav apulaispiispaksi

Kesäkuussa 1922 Herman kutsuttiin tutustumismatkalle Sortavalaan, jossa alusta alkaen hankkeeseen kielteisesti suhtautunut arkkipiispa Serafim ei edes ottanut häntä vastaan. Suomalaisten johtomiehet sen sijaan saivat hänestä hyvin myönteisen käsityksen ja huolimatta arkkipiispan kielteisestä suhtautumisesta päättivät jatkaa ponnisteluja valinnan toteuttamiseksi. Käytännön järjestelyistä vastasivat mm. rovastit Sergei Okulov ja Sergei Solntsev, senaattori E. N. Setälä valtiovallan edustajana ja aktiivinen maallikko, teol. kand. Kusti Repo.

Ensimmäisessä lakimääräisessä kirkolliskokouksessa Sortavalassa 1922 Herman sitten valittiinkin apulaispiispaksi äänin 38-17. Jo seuraavan vuoden alussa Aav sai Suomen kansalaisuuden ja 21. 4. samana vuonna tasavallan presidentti nimitti hänet apulaispiispan virkaan.

Samaan aikaan venäläismieliset arkkipiispa Serafimin johdolla ryhtyivät vehkeilemään estääkseen suoritetun valinnan täytäntöönpanon. Arkkipiispa julkisesti ilmoitti kieltäytyvänsä vaalin edellyttämistä piispaksi vihkimiseen liittyvistä toimenpiteistä. Hänen mielestään ehdokas oli tuntematon ja suuren perheen huoltajana virkaan sopimaton.

Vastustuksesta huolimatta kansallismieliset valtiovallan myötävaikutuksella jatkoivat toimintaansa saadakseen Hermanin vaalin kanonisesti vahvistetuksi ja piispaksi vihkimisen suoritetuksi. Suunnitelmiin sisältyi edelleen myös autokefaalisen aseman hankkiminen kirkkokunnalle. Samoin katsottiin välttämättömäksi kirkolle suuria vaikeuksia aiheuttaneen arkkipiispa Serafimin syrjäyttäminen virasta, mikä sitten vuonna 1924 toteutettiinkin

Piispaksi Konstantinopolissa

Syntyneen sekavan tilanteen selvittämiseksi käännyttiin Konstantinopolin patriarkaatin puoleen, koska yhteyksien hoitaminen Venäjän kirkkoon, jonka alaisuudessa suomalaiset ortodoksit vielä muodollisesti olivat, oli osoittautunut mahdottomaksi. Kesällä 1923 Konstantinopoliin lähetettiin neuvottelukunta, johon kuuluivat apulaispiispaksi valitun Hermanin lisäksi rovasti Sergei Solntsev ja senaattori Emil Nestor Setälä. Seurueen mukana oli myös Viron kirkon arkkipiispa Aleksanteri.

Neuvottelut Konstantinopolissa sujuivatkin myönteisessä hengessä, vaikka ongelmiakin esiintyi. Ainakin osittain ne johtuivat patriarkaatin omasta vaikeasta tilanteesta (patriarkka Meletios IV oli jo saanut maasta poistumiskäskyn) sekä tietoon tulleesta arkkipiispa Serafimin vastustavasta kannasta. Autokefaliasuunnitelmasta oli luovuttava ja tyydyttävä autonomiseen asemaan Konstantinopolin alaisuudessa.

Sen sijaan apulaispiispan vihkimiskysymys ratkesi myönteisesti, joskin vasta Synodissa suoritetun äänestyksen jälkeen. 6. heinäkuuta allekirjoitettiin Tomos, julistus, jolla Suomen kirkolle myönnettiin autonomia Konstantinopolin alaisuudessa. Seuraavana päivänä Herman Aav nimitettiin Karjalan piispaksi ja sunnuntaina 8. heinäkuuta 1923 Patriarkka Meletios yhdeksän metropoliitan avustamana suoritti hänen vihkimisensä. Toimitukseen osallistui myös metropoliitan arvon saanut Viron arkkipiispa Aleksanteri. Vanhimpana pappina juhlavassa jumalanpalveluksessa toimi rovasti Sergei Solntsev.

Veikko Purmonen

(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr.17/1978, joka ilmestyi pääsiäisenä 1966, sivuilla 303-304 [s. 2-3])

Katso aikaisemmat artikkelien uudelleen julkaisut Ortodoksi.netissä