Köyhän lesken hiljainen pyhyys
Ortodoksi.netista
Kaksi kolikkoa, koko elämä – köyhän lesken hiljainen pyhyys
Evankeliumien köyhä leski kirkon katseessa
Ortodoksisessa kirkossa pyhien kunnioittaminen ei ala hallinnollisesta päätöksestä, vaan kirkon elämästä itsestään. Ensin syntyy muisti, rukous ja kunnioitus, ja vasta myöhemmin ne voivat saada kirkollisen vahvistuksen. Tätä vasten on ymmärrettävää, että myös evankeliumeista tuttu köyhä leski on noussut uudelleen kirkollisen pohdinnan kohteeksi.
Markuksen ja Luukkaan evankeliumit kertovat naisesta, joka antoi temppelin uhrilippaaseen kaksi pientä kuparikolikkoa – kaiken, mitä hänellä oli. Jeesus pysäyttää opetuslapsensa ja sanoo:
”Totisesti: tämä köyhä leski pani uhriarkkuun enemmän kuin yksikään toinen. Kaikki muut antoivat liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hänellä oli, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi.”
(Mark.12:43–44)
Lyhyt kertomus avaa poikkeuksellisen syvän näkymän uskoon, luottamukseen ja uhriin.
Kenosis – itsensä tyhjentämisen teologia
Ortodoksinen traditio on jo varhain tulkinnut köyhän lesken tekoa kenosis-käsitteen kautta. Kenosis tarkoittaa vapaaehtoista itsensä tyhjentämistä, nöyryyttä ja täydellistä antautumista Jumalan tahtoon. Apostoli Paavali käyttää sanaa kuvatessaan Kristusta:
”Hän luopui omastaan, otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi.”
(Fil.2:7)
Kirkkoisät, erityisesti pyhä Johannes Krysostomos, näkivät köyhän lesken toiminnassa samanlaisen itsensä antamisen. Leski ei luovu vain rahoistaan, vaan koko elämänsä turvasta. Hän jättää tulevaisuutensa Jumalan käsiin. Hänen tekonsa tapahtuu vain muutamaa päivää ennen Kristuksen kärsimystä ja ristiä, ja siksi sitä on pidetty Kristuksen oman kenosiksen hiljaisena esikuvana.
Tätä teologista todellisuutta ilmaistakseen leskeen on viitattu nimellä Kenosia. Kyse ei ole historiallisesta nimestä, vaan hengellisestä nimityksestä, joka kuvaa hänen elämänasennettaan ja tekoa.
Nimi ja kunnioitus kirkon perinteessä
Raamattu ei kerro köyhän lesken nimeä. Tämä ei kuitenkaan ole poikkeuksellista. Kirkon perinteessä useat evankeliumien henkilöt tunnetaan nimillä, jotka on annettu heille vasta myöhemmin kunnioituksen ja liturgisen muistin yhteydessä.
Samarialainen nainen kaivolla tunnetaan nimellä pyhä Fotine, verenvuodosta kärsinyt nainen nimellä pyhä Veroniki, ja ristillä Kristuksen vieressä katunut ryöväri nimellä pyhä Dismas. Näiden nimien antamista ei ole pidetty tarinoiden sepittämisenä, vaan kunnioituksen ja teologisen tunnistamisen muotona. Nimi tekee näkyväksi sen, minkä kirkko jo tunnistaa pyhyydeksi.
Samassa mielessä nimitys Kenosia ilmaisee, mitä kirkko on jo pitkään nähnyt köyhän lesken teossa: Kristuksen kaltaista itsensä antavaa rakkautta.
Leski kirkon muistissa ja kuvamaailmassa
Köyhää leskeä ei ole koskaan unohdettu. Hän esiintyy varhaisissa mosaiikeissa Ravennassa, bysanttilaisissa evankeliumikäsikirjoituksissa ja vanhassa liturgisessa perinteessä, erityisesti Aleksandrian ja koptilaisessa kirkossa. Hänet liitetään pyhien joukkoon esikuvana nöyryydestä ja luottamuksesta Jumalaan, vaikka virallista kanonisaatiota ei ole tapahtunut.
Ikonografiassa leski kuvataan tavallisesti ilman sädekehää, nöyränä Kristuksen edessä, temppelin uhrilipas heidän välissään. Joissakin uudemmissa ikoneissa on kuitenkin haluttu tuoda näkyviin se, minkä evankeliumi itse sanoo: Kristus tunnisti hänen tekonsa poikkeukselliseksi ja Jumalan tahdon mukaiseksi.
Pyhien kunnioittaminen suomalaisessa kokemuksessa
Myös Suomessa ortodoksinen kirkko tuntee tämän tien. Pyhä Johannes Sonkajanrantalainen eli pitkään paikallisen kansan muistissa ja rukouselämässä ennen kuin hänen pyhyytensä vahvistettiin koko kirkon tasolla. Ensin oli eletty todellisuus, sitten sen kirkollinen tunnistus.
Tämä auttaa ymmärtämään myös köyhän lesken asemaa. Hänen kunnioituksensa ei ole uusi ilmiö, vaan osa kirkon pitkäaikaista muistia. Kyse ei ole uuden pyhän ”luomisesta”, vaan siitä, että kirkko tarkastelee uudelleen omaa perintöään.
Hiljainen todistus ajassamme
Köyhä leski haastaa myös nykyajan kristityt. Maailmassa, jossa arvo mitataan määrällä, näkyvyydellä ja vaikutusvallalla, hänen tekonsa muistuttaa luottamuksesta, joka ei perustu omistamiseen vaan Jumalaan turvautumiseen.
Kaksi leptonia, vähäarvoista kuparikolikkoa olivat maailmassa lähes arvottomia, mutta Jumalan edessä ne osoittautuivat mittaamattoman kalliiksi. Tässä hiljaisessa ja huomaamattomassa pyhyydessä kirkko tunnistaa jotakin olennaista omasta sydämestään.
(Tämä teksti perustuu alkuaan englanninkieliseen Sara Tsugraniksen artikkeliin, jota on sovitettu ja lyhennetty suomalaiseen ortodoksiseen kontekstiin.)