Toiminnot

Aikamme perustuu yhä enemmän mielikuviin (opetuspuhe)

Kohteesta Ortodoksi.net

Versio hetkellä 3. toukokuuta 2014 kello 14.51 – tehnyt Hannu (keskustelu | muokkaukset) (Ak: Uusi sivu: Kun ihminen hylkää Jumalan, hänelle syntyy tarve luoda Jumalan korvikkeita. Kun ihminen kehittelee kuvitteellisen kuvan pyhästä, hän ajautuu epäjumalanpalvelukseen. == Synti r...)
(ero) ← Vanhempi versio | Nykyinen versio (ero) | Uudempi versio → (ero)

Kun ihminen hylkää Jumalan, hänelle syntyy tarve luoda Jumalan korvikkeita. Kun ihminen kehittelee kuvitteellisen kuvan pyhästä, hän ajautuu epäjumalanpalvelukseen.

Synti riisuu ihmisestä kaiken jumalallisen

Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja opettaa:

Meitä seuraavat syntiemme himolliset mielikuvat. Joka karistaa kintereiltään mielikuvat, ei luonnollisesti ole kiinnostunut niistä asioistakaan, joista mielikuvat muistuttavat. Muistikuvia vastaan taisteleminen on paljon vaikeampaa kuin taisteleminen itse asioita vastaan, sillä onhan paljon helpompi tehdä syntiä kuvitelmissa kuin itse teoissa.

Esimerkiksi aistinautintojen etsimiseen omistautunut ihminen turhautuu lopulta pyrkimyksessään, koska nautinnon tuoma mielihyvä vähenee kerta kerralta. Pyhien isien mukaan synnin viehätys haihtuu tavallisesti heti, kun se on toteutunut tekona. Himollista nautintoa seuraa väistämättä vastenmielisyys ja tuska. Nautintojen vesi tekee ihmisen sitä janoisemmaksi, mitä enemmän sitä juo.

Pyhät isät kirjoittavat, että himot ovat sielun luonnottomia liikkeitä. Ne eivät ole yksinkertaisesti pahan voimia, jotka tunkeutuvat sieluun ja täytyy kitkeä pois sielusta. Ne ovat ihmisluonnon vastaisia energioita.

Samaa voidaan sanoa nautinnoista. Nautinto yhdistyy ihmisessä tuskaan. Pahan herättämä nautinto aiheuttaa ihmiselle surua ja kärsimyksiä. Nautinnon ja surun, aistillisuuden ja kärsimyksen välillä on läheinen suhde ja riippuvaisuus. Nautinnon mielihyvä ei liity pelkästään epäpuhtauteen ja niin sanottuihin lihallisiin himoihin, vaan myös harhaoppiin, vihaan, kiittämättömyyteen, koettujen vääryyksien muistamiseen ja ateismiin. Jotkut ihmiset löytävät nautinnon ateismista ja toiset vihasta ja lähimmäisten vainoamisesta.

Synnin perusominaisuus säilyy samana: ihminen haluaa olla hyvä, tulla täydelliseksi ja jumalaksi oman itsensä takia. Kaiken pahuuden alkuperä on ihmisen halussa sulkea Jumala elämästään. Ihminen samastuu Saatanaan, joka myös halusi tulla Jumalaksi ja ottaa Hänen paikkansa.

Pitkäkestoinen mielihyvän kaipuu johtaa ihmisen pahasta riippuvuuteen. Mielihyvän riippuvuus merkitsee ikuisen elämän kaipuun kuolemista. Ihminen ei halua sellaisessa mielentilassa taistella pitääkseen Jumalan lain. Hän ei halua rukoilla eikä omistautua hyvän tekemiseen. Hänen jumalansa on luotu maailma, jota hän palvelee mieluummin kuin iankaikkista Jumalaa. Maailmallisen elämän kiusaukset sitovat hänen sieluaan ja ruumistaan. Hän ei voi elää ilman niitä. Hän etsii niistä järjettömästi tyydytystä.

Pyhittäjä Filoteos Siinailainen opettaa:

Saatana vastustaa Jumalaa ja haluaa, ettei Jumalan tahto, jonka Hän on käskyissään ilmaissut, pääsisi toteutumaan. Niinpä se taistelee meidän kauttamme Jumalaa vastaan ja koettaa kaikin keinoin estää meitä täyttämästä Jumalan käskyjä. Vastaavasti myös Jumala haluaa, että me täyttäisimme Hänen pyhän tahtonsa toisin sanoen Hänen jumalalliset ja eläväksi tekevät käskynsä. Niin Jumala meidän kauttamme ja meitä tukien tahtoo tehdä tyhjäksi pahan hengen turmiolliset aikeet.

Ilman Kristusta ja Hänestä eronneena ihmisestä tulee Saatanan kaltainen, koska synti merkitsee saatanan voimaa ja kuvaa. Ihmisestä tulee näin Saatanan sukulainen (1. Joh. 3:8). Saatanaa ei ole olemassa ilman syntiä eikä syntiä ole ilman Saatanaa. Saatana on julma ihmistä kohtaan. Kun himo tulee raskaaksi ja synnyttää synnin ja synti kasvaa täyteen mittaansa, se synnyttää kuoleman (Jaak. 1:15). Synti riisuu ihmisen kaikesta hänessä olevasta jumalallisesta, halvaannuttaa hänestä kaiken jumalallisen kaipuun ja sysää hänet lopulta Saatanan syliin.

Tuhlaajapoika meni katumuksessa itseensä (Luuk. 15:17). Synti teki hänet mielenvikaiseksi. Synti merkitsee sielun hulluutta. Tuhlaajapoika huusi äänekkäästi Jumalan puoleen ja riensi Häntä kohti (Luuk. 15:21). Jumala armahti tuhlaajapojan, koska hän katui. Evankelista Markus kehottaa meitä katumaan ja uskomaan evankeliumiin (Mark. 1:15). Katumus on lääke ihmissielun kaikkiin sairauksiin.

Pyhien isien mielestä ihmisen on mahdotonta tuntea Kristusta, ellei hän halua ensin vapautua langenneesta maailmasta, jonka Kristus paljasti elävän synnin orjuudessa. Kristus oli kuollut maailmassa eläessään itseriittoisuudelle, lihan himolle, silmän halulle ja elämän ylpeydelle. Kristus oli kuollut maailman hengelliselle kuolemalle.

Ihmisen hengellinen parantaminen merkitsee mielen, sydämen ja ajatusten parantamista. Ihmisellä on vapaa tahto valita hyveet tai himollinen elämä. Saatana käyttää hyväkseen ihmisen omia himoja, jotka kiteytyvät itserakkaudessa. Paras tapa välttää pahojen ajatuksien seurauksia on ennalta ehkäisevä toiminta eli tarkkaavaisuus, mielen hiljaisuus ja ajatuskuvien katkaiseminen. Pyhät isät painottavat kilvoittelijan sisäisen tarkkailemisen merkitystä omantunnon kehittämisessä. Tarkkaavaisuus puhdistaa omantunnon. Mielikuvitus on puhtaan rukouksen ja eheän ihmismielen pahimpia esteitä. Isät kutsuvat mielikuvitusta pahoja henkiä palvelevaksi sillaksi, jonka kautta pahat henget pääsevät.

Hengellisen kasvun saa aikaan jumalallinen toivo, joka ei saata kilvoittelijaa häpeään. Kilvoittelijan sydämessä puhtaasta rukouksesta syntyy kaiken käsittävä jumalallinen rakkaus, joka johdattaa hänet Kristuksessa hengellisen täyteyden määrään. Pyhä Johannes Krysostomos kehottaa uskovia, etteivät he koskaan laiminlöisi ja halveksisi rukoussääntöä. Hänen mukaansa ihmismieli tulee turvata ja panna aisoihin ja kaikki saatanan toiminta on hillittävä kutsumalla avuksi Herraamme Jeesusta Kristusta.

Monet ihmiset elävät elämänsä löytämättä itseään. Kristillistä olemassaoloa ei voi milloinkaan selittää pelkillä rooleilla, toimilla, minällä tai mielikuvilla. Ihminen on itsessään Jumalan ikuisuutta, mutta ihmisen on vaikeaa löytää jumalallista.

Askeettinen yksin eläminen on kivuliasta. Se edellyttää pyhää hiljaisuutta. Hiljaisuus on yksi nykyajan suurimmista uhreista. Aikamme perustuu aina vain enemmän mielikuviin. Kulttuurit universaalistuvat, koska mielikuvien voima on suuri. Nykyään maailmassa käyttää mielivaltaa laskelmoivuus ja vaikeasti määriteltävä sekaannus, jossa kaikki syvällinen ja hiljaisuudessa edistyvä jätetään kokonaan omaan arvoonsa. Ihmisten huomio pyritään kääntämään ulospäin. Sielun sisäinen maailma pyritään häätämään mainosten ja ulkoisen sosiaalisen elämän luoman valhetodellisuuden tieltä.

Pyhien isien mukaan Jumalan läheisyys on pyhä kokemus. Se ei milloinkaan tuo sisintään tirkisteltäväksi julkisuuden valokeilaan. Todellinen läheisyys lähtee sielusta, ja sielu on täysin päinvastainen. Pyhä hiljaisuus oli autiomaakilvoittelijoille opettaja. He oppivat ymmärtämään kilvoittelussaan, ettei maailmassa ole mitään, joka muistuttaisi Jumalaa yhtä paljon kuin hiljaisuus.

Pyhien autiomaakilvoittelijoiden askeettinen pelastusnäkemys ei luota niinkään paastoon, armeliaisuuteen, itkemiseen tai jostakin luopumiseen. Pikemminkin se rakentuu ihmissydämien sisäiselle suhteelle Jumalan kanssa. Ihmissydämessä käydään suuri taistelu hyvän ja pahan, Jumalan ja saatanan välillä. Todellinen askeesi yhdistää kilvoittelijan Jumalaan ja lähimmäisiin. Mitä enemmän hän yhdistyy Jumalan kanssa, sitä enemmän hän rakastaa lähimmäisiään.

Hiljaisuus on sielun ystävä; se paljastaa jumalallisen yksinolon rikkauden. Hiljaisuus ei tarkoita autiomaaisien opetuksessa ainoastaan sanojen puuttumista. Hiljaisuus on odottamisen, tarkkaavaisuuden ja kuuntelemisen tie. Se yhdistää kilvoittelijan asenteet ja toiminnot. Pyhä hiljaisuus on täyteyttä, kilvoittelijan tietoisuutta Jumalan hoitavasta läsnäolosta.

Yksi nykyajan ihmisten käyttämistä henkisistä huumeista on usko siihen, ettei ole Jumalaa. Tämän huumeen vaikutuksesta ihmisiltä hämärtyy käsitys oikeasta ja väärästä, ja he olettavat, ettei heidän tarvitse tehdä kenellekään tiliä elämästään. Puolalainen runoilija ja 1980 Nobelin kirjallisuuden palkinnon saaja Czeslaw Milosz (k. 2004) kirjoitti, että kansan todellinen oopiumi on usko siihen, ettei tuonpuoleisessa ole mitään. Hän ironisoi, että mikä suunnaton lohdutus: petos, ahneus, pelkuruus ja murhat, mistään näistä ei meitä enää tuomita!

Milosz koki elämässään natsismin kauhut ja stalinistisen sorron. Hän koki olonsa älyllisesti ahtaaksi ja siirtyi toisen maailman sodan jälkeen runoilemaan Atlantin taakse.

Kansalainen voi suhtautua kyynisesti politiikkaan ja halveksia poliitikkoja. Mutta tämä kyynisyys ja halveksunta sulautetaan demokratiassa varsin vaivattomasti järjestelmään. Demokratia ei suvaitse politiikkaa demokraattisen järjestelmän ulkopuolella. Tässä mielessä demokratia on eteläafrikkalaisen Nobel-kirjailija J.M. Coetzeen mukaan ”totalitaarista”. Eurooppalaisen demokratian keskellä on kysyttävä itseltään: Kuka palvelee demokratiassa ketä? Kuka on palvelija, kuka on isäntä?

Piittaamattomuutta omien tekojen seurauksista

Suomessa 1990-luvulla oli yksilöllistyminen kulttuurin keskeisiä muutoksia. Sääty-yhteiskunnassa syntyperä, perheen ja suvun esikuva määritti pitkälle jäsenyyksiä kulttuurisessa ja sosiaalisessa yhteisöissä, ja jäsenyydet olivat varsin kokonaisvaikutteisia. Jälkimodernissa yhteiskunnassa kansalainen joutuu itse miettimään ja perustelemaan elämänsä tavoitteet. Yksilöllistyminen antaa uudenlaisia henkilökohtaisen vapauden mahdollisuuksia, mutta samalla se tuottaa turvattomuuden tunteita ja vieraantumista yhteisöstä.

Suomessa yksityiseen keskittyminen ilmenee esimerkiksi siinä, että kulttuurin korostus on privaatissa. Yhteiskunnallisen kriittisyyden puute näkyy taiteessakin. Markkinavetoisena aikana on huolestuttavaa, että eniten näkyvyyttä saa taide, joka hyväksyy maailman sellaisena kuin se on.

Vauraassa suomalaisessa yhteiskunnassa kysytään harvoin, miksi elämänmenossa on niin paljon ahdistusta ja turvattomuutta. Usein annetaan ymmärtää, että ihmisten pahoinvointi kuvastaa heidän sopeutumiskyvyttömyyttään, ei jotakin perustavanlaatuista ihmisen ja yhteiskunnan suhteen vääristymää.

Köyhyys teki paluun suomalaiseen yhteiskuntaan vuoden 1990-luvun alun laman jälkeen, kun siitä sikisi laaja pitkäaikaistyöttömyys ja perusturvaa leikattiin. Huolestuttavinta on ehkä juuri lasten köyhyys. Pientuloisissa perheissä elää noin 160.000 lasta. Päihde- tai mielenterveysongelmaisten vanhempien lapset eivät saa aina edes ruokaa.

Kun lapsuusajan ennustekijöitä tutkittiin suhteessa rikosten määrään, havaittiin että yhteydet olivat suoraviivaisia, eli mitä useampia rikosmerkintöjä nuoruudessa oli, sitä vahvemmin se yhdistyi 8-vuotiaana havaittuihin ongelmiin. Rikkinäinen perherakenne oli ainoa muuttuja, joka ennusti itsenäisesti kaikki rikostyyppejä. Huumerikoksia eivät ennustaneet vanhempien alhainen koulutustaso, opettajien raportoimat psyykkiset ongelmat eivät masennusoireet eikä myöskään alhainen koulumenestys.

Yhteiskunnan eriarvoisuus yhdistyy selvästi patologisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin, joihin on turha toivoa lähestyvänsä ottamatta huomioon niiden perussyitä. Eriarvoisuus kalvaa. Se mädättää yhteiskunnan sisältäpäin. Aineellisten erojen vaikutus vie tovin tullakseen esiin: mutta kilpailu asemasta ja tavaroista kovenee ajallaan.

Ihmiset tuntevat itsensä omistuksiensa perusteella yhtä ylivertaisemmiksi (tai alivertaisimmiksi), ennakkoasenteet yhteiskunnan alemmilla portailla olevia kohtaan kovenevat, ja rikospiikit sekä kehnon yhteiskunnallisen aseman aiheuttamat sairaudet käyvät yhä ilmeisemmiksi. Sääntelemättömän vaurauden kartuttamisen perintö on tosiaan katkera.

Kirkon terapeuttinen teologia hautautuu byrokratiaan

Nuoret hakevat laitoskirkosta toiminnan sijaan identiteettiä. Ortodoksinen identiteetti jää laitoskirkossa yleensäkin olemattomaksi. Kirkon usko ja käytäntö toteutuvat harvoin perheen arkielämässä, ja kirkossakäynnit ovat harvinaisia, joten lapsille ja nuorille ei välity kirkollista elämännäkemystä.

Kirkon terapeuttinen teologia hautautuu laitoskirkossa usein ulkoiseen byrokratiaan ja hallintoon. Laitoskirkosta tulee hengellisen parantumisen ja eheytymisen sijaan oikeusistuin ja kasvoton uskonnollinen organisaatio.

Konekulttuurin ihaileminen johtaa kirkon edustajia mielikuvilla hallitsemiseen, pinnallistumiseen ja mitäänsanomattomien puheisiin ja esiintymisiin.

Suomalaisia ortodokseja kuvastaa liberaali yleismaailmallinen eetos. Heillä ei ole persoonallista suhdetta Jumalaan, vaan jumaluus muuttuu ideaksi ja usko ideologiaksi. Meidän ortodoksien on kuitenkin opittava olemaan kristittyjä maailmassa, joka muuttuu yhä vihamielisemmäksi ja suvaitsemattomammaksi Kirkon elämäntapaa kohtaan.

Traditionaalista ortodoksista uskoa ympäröi maailmallinen kulttuuri, joka on pakanallinen, vaikkakin näennäiskristillisessä valeasussa. Ortodoksinen teologia typistetään estetiikaksi. Esimerkiksi ortodoksista ikonitaidetta voidaan tutkia esteettisesti kuin mitä tahansa taidetta. Samalla torjutaan ikonitaiteen terapeuttinen metodi, johon bysanttilainen kirkollinen taide rakentuu. Sama koskee ortodoksisen kirkon liturgisen elämän uudistamista, jos se erotetaan Kirkon askeettisesta elämästä.

Isä Alexander Schmemann (k. 1983) korosti, että maallistuminen merkitsee ennen kaikkea jumalanpalveluksen kieltämistä. Tämä kieltäminen ilmenee siinä, miten maallistunut ihminen suhtautuu jumalanpalvelukseen. Hän saattaa olla kiintynyt jumalanpalveluksen symbolismiin ja juhlamenoihin. Hän ei kuitenkaan huomaa, että tapa jolla hän käyttää näitä käsitteitä osoittaa symbolien kuolleen. Hän kieltää maailman ja ihmisen sakramentaalisuuden. Sen sijaan hän saattaa juhlia ajatuksia ja käsitteitä.

Ortodoksisen kirkon elämän valtasuoni eli jumalanpalvelus yhdistyy monin säikein kasteen mysteerioon. Pyhä kaste toimitettiin Kirkon varhaisvuosisatoina pääsiäisenä. Kaste kuului kiinteästi suuren pääsiäisjuhlan viettämiseen. Ortodoksinen katumus on pyhästä kasteesta kasvavana mysteeriona syvimmiltään ihmiselämän palaamista Jumalan yhteyteen. Ortodoksinen juhla on mahdotonta ilman paastoa, ja paasto on katumusta ja paluuta.

Ihmisen sisäisen liikkeen päämäärä on pyhyys. Pyhyyden ensimmäisenä askeleena on kilvoittelijan kaipuu Jumalan täydellisyyden, kirkkauden ja rakastavan myötätunnon maailmaan. Kaipuu sisältää katuvassa ihmisessä Pyhän Hengen muuttavan armon ja voiman. Pyhien isien opetuksissa ihmisen avautuminen jumalallisille energioille tarkoittaa vapautumista synnin ja kuoleman rappiosta. Ihminen ei enää silloin elä lihan, vaan Jumalan Pyhän Hengen mukaisesti. Katumus latistuu siinä itsetarkoitukseksi eikä synnintunnustus vaikuta terapeuttisesti häneen.

Aito rakkaus Jumalaan karkottaa ihmisestä himot. Jumalan rakastamista on, että ihminen valitsee Hänet eikä maailmaa. Silloin hän ylenkatsoo maailmallisia asioita ja omistautuu Jumalalle harjoittamalla itsehillintää, rakkautta, rukousta ja pyhien tekstien lukemista. Pyhä Maksimos Tunnustaja (k. 662) opettaa:

Älä hevin luovu hengellisestä rakkaudesta, sillä muuta pelastuksen tietä ei ihmisellä ole. Kristitty ammentaa viisautta näistä kolmesta: käskyistä, opista ja uskosta. Käskyt vapauttavat mielen himoista, oppi johdattaa sen luotujen tuntemiseen ja usko vie sen Pyhän Kolminaisuuden näkemiseen.

Isä Jarmo Hakkarainen