Toiminnot

Ero sivun ”Dimitri Tarvasaho: Ortodoksisen kirkon historia / OSA III” versioiden välillä

Kohteesta Ortodoksi.net

 
Rivi 83: Rivi 83:
  
 
# Sisäisen erimielisyyden raskaina aikoina Herra herätti kirkolle miehiä, jotka menestyksellisesti taistelivat vääriä uskonkäsityksiä vastaan ja varjelivat siten apostolisen uskon puhtautta. He olivat kuuluisia oppineisuudestaan ja hurskaasta elämästään sekä nauttivat aikalaistensa luottamusta. Kirkko on lukenut heidät pyhien joukkoon ja on antanut heille kunnianimen kirkkoisä. Kirkkoisien teoksissa on meidän päiviimme säilynyt turmeltumattomana apostolinen perimätieto ja kristillisen kirkon oikea oppi uskosta ja uskonmukaisesta elämästä.<br>
 
# Sisäisen erimielisyyden raskaina aikoina Herra herätti kirkolle miehiä, jotka menestyksellisesti taistelivat vääriä uskonkäsityksiä vastaan ja varjelivat siten apostolisen uskon puhtautta. He olivat kuuluisia oppineisuudestaan ja hurskaasta elämästään sekä nauttivat aikalaistensa luottamusta. Kirkko on lukenut heidät pyhien joukkoon ja on antanut heille kunnianimen kirkkoisä. Kirkkoisien teoksissa on meidän päiviimme säilynyt turmeltumattomana apostolinen perimätieto ja kristillisen kirkon oikea oppi uskosta ja uskonmukaisesta elämästä.<br>
 +
<br>
  
 
== Itämaiset kirkkoisät==
 
== Itämaiset kirkkoisät==

Nykyinen versio 16. helmikuuta 2019 kello 19.25

Dimitri Tarvasaho: Ortodoksisen kirkon historia
Etusivulle - koko kirjan sisällysluetteloon

(OSA III: YLEISTEN KIRKOLLISKOKOUSTEN AIKA)

Yleisten kirkolliskokousten aika
(värilliset linkit tässä luettelossa vievät Ortodoksi.netin artikkeleihin, alemmassa luettelossa kirjan teksteihin)


YLEISTEN KIRKOLLISKOKOUSTEN AIKAKAUSI

Ensimmäinen ekumeeninen kirkolliskokous, Nikea 325, ikoni
Etualalla keskellä Pyhä Spiridon Ihmeidentekijä Tremithuslainen, joka hiljentää Areioksen (oikealla, käsi suun edessä) ensimmäisessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa Nikeassa, vuonna 325.
Kuva Wikipedia

29. ENSIMMÄINEN YLEINEN KIRKOLLISKOKOUS

  1. Mitä on yleinen kirkolliskokous? Kristuksen seurakunta kokonaisuudessaan on erehtymätön, koska sen päänä on Jeesus Kristus ja johtajana Pyhä Henki. Mutta Kirkon piirissä, sen yksityisten jäsenten kesken, saattaa syntyä erimielisyyttä uskon totuuksista. Niinpä apostolit olivat alussa eri mieltä pakanain seurakuntaan ottamisen tavasta. Asia ratkaistiin apostolien kokouksessa Jerusalemissa. Apostolit edustivat silloin koko kirkkoa ja heidän kaikille seurakunnille lähettämänsä kirje alkoi sanoin: »Pyhä Henki ja me olemme päättäneet. … ».
  2. Apostolien tapaa noudattaen myöhemminkin erimielisyyksien sattuessa kutsuttiin koolle kaikkien paikallisten kirkkojen ja seurakuntien edustajat kokoukseen. Näidenkin kokouksien päätökset ovat Pyhän Hengen vaikutuksesta syntyneet, niin että kaikki kristityt ovat velvollisia niitä noudattamaan. Tällaisia yleisiä kirkolliskokouksia on pidetty kaikkiaan seitsemän.
  3. Ensimmäinen yleinen kirkolliskokous pidettiin Nikeassa v. 325. Sen kutsui koolle keisari Konstantinus. Aiheena oli Areioksen väärä oppi Jeesuksesta Kristuksesta. Areios opetti, että Pyhän Kolminaisuuden toinen persoona Jeesus Kristus ei ole iankaikkinen, vaan että on ollut aika, jolloin Häntä ei ole ollut. Edelleen Areios väitti, että Jumalan Poika ei ole Jumala, vaan ainoastaan korkein kaikista luoduista olennoista. Tämä oli kristillistä hurskautta loukkaava oppi. Kirkon sen ajan tunnetuimmat opettajat määrittelivät oikean opin Jeesuksesta Kristuksesta. Hän on totinen Jumala, syntynyt ennen kaikkia aikoja Isästä, ei luotu, ja on Isän kanssa yhtä olentoa. Tämän opin kirkolliskokous hyväksyi ja teki tunnetuksi kaikille kristityille uskontunnustuksen seitsemässä ensimmäisessä kappaleessa.


30. TOINEN YLEINEN KIRKOLLISKOKOUS

  1. Toinen yleinen kirkolliskokous kutsuttiin koolle v. 381 Konstantinopolin Makedonioksen harhaopin takia. Makedonios opetti väärin Pyhän Kolminaisuuden kolmannesta persoonasta, Pyhästä Hengestä. Hän ei tunnustanut Pyhää Henkeä Jumalaksi, vaan nimitti Häntä Jumalan voimaksi, joka on alistettu Isälle ja Pojalle. Toisen kirkolliskokouksen isät kumosivat tämän väärän käsityksen Ja ilmaisivat kirkon opin Pyhästä Hengestä kahdeksannessa uskontunnustuksen kappaleessa. Samassa kokouksessa laadittiin uskontunnustuksen muutkin kappaleet, niin että niitä on kaikkiaan kaksitoista. Uskontunnustuksemme, joka väärentämättömänä on säilynyt ainoastaan ortodoksisessa kirkossa, on näiden kahden kirkolliskokouksen pysyväinen muistomerkki.


31. KOLMAS YLEINEN KIRKOLLISKOKOUS

  1. Kolmas yleinen kirkolliskokous pidettiin Efesossa v 431. Sen koollekutsumisen syynä oli Nestorioksen väära oppi Jeesuksesta Kristuksesta. Nestorios opetti, että Jeesus oli syntyessään vain ihminen. Jumalan Poika kasteessa astui Jeesukseen ja asui hänessä ikään kuin temppelissä. Erittäinkin Nestorios hyökkäsi Neitsyt Marian kunnioittamista vastaan. Hänen käsityksensä mukaan Neitsyt Mariaa ei sopinut kutsua Jumalansynnyttäjäksi, vaan ainoastaan Kristuksen synnyttäjäksi.
  2. Kirkolliskokouksen osanottajat kumosivat Nestorioksen opin ja päätöksessään ilmoittivat, että on täysin oikein kutsua Neitsyt Mariaa Jumalansynnyttäjäksi, koska se lapsi, joka hänestä syntyi, oli jo syntyessään sekä Jumala että ihminen eli jumal-ihminen. Tämä kirkolliskokous teki lisäksi sen päätöksen, että kahdessa ensimmäisessä kirkolliskokouksessa laadittuun uskontunnustukseen ei saa tehdä muutosta tai lisäystä. (Hlk. 9, 150).


32. NELJÄS YLEINEN KIRKOLLISKOKOUS

  1. Puolustaessaan kirkon oppia Jeesuksen Kristuksen todellisesta jumaluudesta eräs Eutykes niminen pappi harhaantui toiseen äärimmäisyyteen ja opetti, että Jeesuksessa Kristuksessa oli vain yksi, nim. jumalalIinen luonto. Tämäkin mielipide herätti levottomuutta kirkon piirissä, ja sen johdosta pidettiin neljäs yleinen kirkolliskokous Kalkedonin kaupungissa v. 451. Kirkolliskokouksessa tuomittiin Eutykeen mielipiteet väärinä ja kirkolliskokous ilmoitti, että Jeesus Kristus on totinen Jumala ja totinen ihminen ja että Hänessä jumalallinen ja inhimillinen luonto ovat yhdistyneet yhteensulamattomasti ja jakaantumattomasti. (Hlk. 15).


33. VIIDES YLEINEN KIRKOLLISKOKOUS

  1. Viides yleinen kirkolliskokous pidettiin v. 553 Konstantinopolissa. Sen kokoon kutsumisen aiheuttivat Nestorioksen ja Eutykeen kannattajien välinen jatkuva riita. Riidan aiheena olivat kolmen tunnetun syyrialaisen kirkonopettajan teokset, jotka sisälsivät nestorialaista oppia. Kirkolliskokous toisti tuomion, jonka kolmas ja neljäs yleinen kirkolliskokous oli lausunut Nestorioksen ja Eutykeen harhaopeista. Riidanalaiset teokset tarkastettiin ja niissä esiintyneet nestorialaiset käsitykset tuomittiin vääriksi.


34. KUUDES YLEINEN KIRKOLLISKOKOUS

  1. Viidennenkin yleisen kirkolliskokouksen jälkeen jatkuivat riidat Jeesuksen kahdesta luonnosta ja häiritsivät kirkon sisäistä jauhaa. Saadakseen aikaan sovinnon Itä-Rooman keisari ehdotti koolle kutsutulle kirkolliskokoukselle, että kolmannen kirkolliskokouksen päätökseen lisättäisiin oppi Jeesuksen Kristuksen yhdestä tahdosta.
  2. Kuudes yleinen kirkolliskokous, joka pidettiin v. 680 Konstantinopolissa, päätti vastoin keisarin ehdotusta, että Herramme Jeesus Kristus oli totinen Jumala ja totinen ihminen, ja että Hänessä sen vuoksi oli myös kaksi tahtoa, joskaan Hänen jumalallinen tahtonsa ei koskaan joutunut ristiriitaan inhimillisen tahdon kanssa.


35. SEITSEMÄS YLEINEN KIRKOLLISKOKOUS

Ortodoksisuuden riemuvoitto
ikoni 1300-1400-luvun vaihteesta
Pyhä keisarinna Theodora Jumalansynnyttäjän vasemmalla puolella. Oikealla Methodios Tunnustaja, Konstantinopolin patriarkka
Kuva: Wikipedia
  1. Seitsemäs yleinen kirkolliskokous kokoontui v. 787 Nikeassa käsittelemään pyhien kuvien kunnioittamista koskevaa uskon kappaletta.
  2. Pyhä kuvia eli ikoneja on kunnioitettu kristillisessä kirkossa ensimmäisestä vuosisadasta lähtien. Kristittyjen maanalaiset kokoontumispaikatkin koristettiin pyhin kuvin. Myöhemmin ei yhtäkään temppeliä rakennettu ilman, että sen seiniä olisi kaunistettu raamatullisin kuvin. Pyhille kuville osoitettiin koko kristikunnassa kunnioitusta. Asia oli niin selvä, että edellisten kirkolliskokousten kirkkoisät eivät edes katsoneet tarpeelliseksi siitä tarkemmin keskustella, joten mitään päätöstä ei tästä uskonkappaleesta ollut.
  3. 700-luvulla joutui koko kristikunta suureen vaaraan. Islaminuskoiset arabialaiset valloittivat suurimman osan Afrikkaa ja Vähää-Aasiaa. Moni kristitty maakunta, kuten Syyria ja Palestiina joutuivat niiden valtaan. Islam kieltää ihmiskuvien piirtämisen, maalaamisen ja veistämisen. Tehdäkseen islaminuskoisten käännyttämisen kristinuskoon helpommaksi keisari Leo Isaurilainen kielsi pyhien kuvien kunnioittamisen kirkossa.
  4. Kristillisessä kirkossa ei voi yksityinen henkilö tehdä päätöksiä, jotka koskevat koko kirkkoa ja uskon asioita, sillä niistä voi päättää vain yleinen kirkolliskokous. Kirkon sen ajan tunnetuimmat isät ja opettajat puolustivat kirkon ikivanhaa tapaa kunnioittaa ikoneja, mutta keisari ei kuullut heitä, vaan vainosi ikonien puolustajia. Samoin teki moni hallitsijakeisari Leon jälkeenkin. Tätä pyhien kuvien ja niiden kunnioittajien vainoamista kesti lähes 80 vuotta, kunnes vuonna 787 keisarinna Irene lakkautti vainot ja kutsui koolle seitsemännen yleisen kirkolliskokouksen. Kokouksessa päätettiin, että on oikein kunnioittaa Vapahtajan, Neitsyt Marian ja pyhien ihmisten ikoneja, sillä niiden avulla ihminen ylentää mielensä ja sydämensä niiden puoleen, joita pyhät kuvat esittävät. (Hlk. 163, 151).


Kirkon pyhät isät ja opettajat

36. KIRKKOISÄT

  1. Sisäisen erimielisyyden raskaina aikoina Herra herätti kirkolle miehiä, jotka menestyksellisesti taistelivat vääriä uskonkäsityksiä vastaan ja varjelivat siten apostolisen uskon puhtautta. He olivat kuuluisia oppineisuudestaan ja hurskaasta elämästään sekä nauttivat aikalaistensa luottamusta. Kirkko on lukenut heidät pyhien joukkoon ja on antanut heille kunnianimen kirkkoisä. Kirkkoisien teoksissa on meidän päiviimme säilynyt turmeltumattomana apostolinen perimätieto ja kristillisen kirkon oikea oppi uskosta ja uskonmukaisesta elämästä.


Itämaiset kirkkoisät

37. PYHÄ ATHANASIOS SUURI

Athanasios Suuri
(kuva © Pyykkönen)
  1. Pyhä Athanasios tuli tunnetuksi Areioksen etevänä vastustajana. Hän oli Aleksandrian arkkipiispan ylidiakonina, kun Areios alkoi väärin opettaa Jeesuksesta Kristuksesta. Jo Aleksandriassa Athanasios herätti huomiota viisaudellaan. Ensimmäisessä yleisessä kirkolliskokouksessa hän taitavasti kumosi kaikki Areioksen väitteet. Vuoden kuluttua Nikean kirkolliskokouksesta Athanasios vihittiin Aleksandrian arkkipiispaksi. Hän oli silloin vasta 28-vuotias. Aleksandrian kaupungin arkkipiispana Athanasios toimi 46 vuotta, mutta niistä 17 ½ vuotta hän vietti maanpaossa. Olipa hänet tuomittu kuolemaankin oikean uskonsa tähden.
  2. Vaikka ensimmäinen yleinen kirkolliskokous tuomitsikin areiolaisuuden, tämä harhaoppi ei hävinnyt. Areios ja hänen kannattajansa eivät totelleet kirkon ääntä vaan luopuivat kirkosta. Konstantinus Suuren kuoleman jälkeen nousi valtaistuimelle keisareita, jotka suosivat areiolaisia ja yrittivät pakottaa kaikki kristityt valtakunnassaan seuraamaan sitä. Athanasios joutui taistelemaan keisarien mielivaltaa vastaan, minkä vuoksi hänen elämänsä oli täynnä kärsimyksiä, vainoa ja vaivaa. Athanasios kirjoitti monta teosta oikeasta uskosta pakanuutta ja areiolaisuutta vastaan. Näillä hän rohkaisi aikansa oikeauskoisia puolustamaan kirkkoa. Athanaios kuoli 75 vuoden vanhana v. 373.


38. PYHÄ BASILEIOS SUURI

Pyhä Basileios Suuri, Kreikka.
(kuva © Pyykkönen)
  1. Pyhä Basileios Suuri syntyi Kappadokian Kesareassa hurskaassa perheessä. Päätettyään koulunkäyntinsä Kesareassa hän matkusti Ateenaan opiskelemaan siellä etevien opettajien johdolla. Päätettyään opintonsa Basileios matkusti Egyptiin, Syyriaan ja Palestiinaan, missä vietti ankaraa kilvoittelijan elämää sikäläisten erakkojen luona. Erakkoelämä viehätti Basileiosta, mutta hänen kotikaupunkinsa tarvitsi sellaista lahjakasta miestä. Kesarean piispa kutsui hänet kotiin ja vihki papiksi. Pappina Basileios uhrasi kaikki voimansa seurakunnalle: hän saarnasi, opetti, järjesti seurakuntaan lastenkoteja, sairaaloita ja vanhainkoteja.
  2. Vuonna 371 Basileios vihittiin kotikaupunkinsa piispaksi. Tällöin hän joutui käymään ankaraa taistelua areiolaisuutta vastaan, joka siihen aikaan oli suosittu keisarin hovissa. Eivät houkutukset eivätkä uhkaukset voineet horjuttaa Basileioksen oikeauskoisuutta. Monien vaivojen rasittamana Basileios kuoli 50-vuotiaana v. 379. Hänen nauttimansa rakkaus tuli ilmi hänen hautajaisissaan, sillä hänen haudalleen kokoontuivat yhtä hyvin kristityt kuin pakanat ja juutalaiset valittamaan arkkipiispan poismenoa.
  3. Basileios oli tuottelias kirjailija. Hän kirjoitti joukon teoksia areiolaisuutta vastaan, laati liturgiajumalanpalveluksen järjestyksen sekä kirjoitti useita rukouksia. Hänen laatimiinsa luostarielämän sääntöihin perustuu osittain nykyistenkin ortodoksisten luostareiden elämä.


39. PYHÄ GREGORIOS TEOLOGI

Pyhä Gregorios Teologi, Valamo.
(kuva © Pyykkönen)
  1. Pyhä Gregorios Teologi oli myös syntyisin Kappadokiasta, missä hänen isänsä oli Naziansin kaupungin piispana. Gregorios opiskeli Ateenassa samanaikaisesti Basileios Suuren kanssa. Palattuaan kotimaahansa Gregorios vetäytyi yksinäisyyteen. Hän vietti aikansa rukouksissa, Jumalan sanan tutkimisessa ja tehden kirjallista työtä. Jonkun aikaa hän oleskeli Basileios Suuren perustamassa luostarissa. Hänen isänsä vihki hänet papiksi ja kohta sen jälkeen Basileios vihki hänet piispaksi.
  2. Aluksi piispanakin Gregorios vietti aikansa yksinäisyydessä, kunnes v. 377 hänet valittiin Konstantinopolin kirkkokunnan arkkipiispaksi. Hänen saapuessaan kirkkokuntaansa olivat areiolaiset siellä määräävänä enemmistönä. Ortodokseilla ei ollut edes omaa kirkkoa ja Gregorioksen oli järjestettävä kirkko yksityiseen kotiin. Voimakkaalla sanallaan ja hurskaalla elämällään Gregorios sai oikeauskoisen seurakunnan virkoamaan eloon valtakunnan pääkaupungissa. Pian tämän jälkeen Gregorios joutui taistelemaan toista harhaoppia, makedonialaisuutta vastaan, ja otti osaa toiseen yleiseen kirkolliskokoukseen. Kun hänen hiippakunnassaan vihdoin vallitsi rauha, palasi hän kotimaahan ja lopullisesti vetäytyi yksinäisyyteen. Hän kuoli v. 389.
  3. Pyhä Gregorios on tunnettu hengellinen kirjailija. Hänen saarnansa ovat olleet niin täynnä syvää viisautta ja runollisuutta, että kirkkoisä Johannes Damaskolainen on niistä laatinut monta juhlaveisua. Kirkko on antanut Gregorioksele kunnianimen teologi (jumaluusoppinut) hänen viisautensa ja oppineisuutensa tähden. (Hlk. 233, 272).


40. PYHÄ JOHANNES KRYSOSTOMOS

Pyhä Johannes Krysostomos, Valamo.
(kuva © Pyykkönen)
  1. Johannes Krysostomoksen kotimaa oli Syyria. Hän syntyi v. 347 Antiokiassa. Saatuaan sen ajan parhaimman sivistyksen Johannes antautui asianajajaksi. Mutta pian lahjakas ja kaunopuheinen nuorukainen kyllästyi tähän toimeen ja vetäytyi yksinäisyyteen viettämään kilvoittelijan elämää. Neljän vuoden kuluttua hänen oli kumminkin heikontuneen terveytensä vuoksi palattava kotiinsa Antiokiaan. Täällä hänestä tuli kaupungin pappi. Papin virassa hän ehti olla 12 vuotta ja tämä aika oli hänen elämänsä onnellisinta. Väsymättä hän teki työtä seurakuntansa hyväksi, saarnasi, huolehti köyhistä ja selitti Raamatun kirjoja. Hänen verraton puhetaitonsa hankki hänelle kunnianimen Krysostomos – Kultasuu.
  2. Krysostomoksen maine kantautui pääkaupunkiin saakka ja hänet valittiin Konstantinopolin arkkipiispaksi. Niin kuin Antiokiassakin antautui Johannes täällä koko innollaan hoitamaan tehtäviään. Hän oli väsymätön saarnaaja. Erikoisen tärkeänä hän piti kaittaviensa siveellistä kasvatusta. Pelkäämättä hovin epäsuosiota Johannes sanallaan ruoski sen ajan kevytmielistä elämää, mieltymystä huveihin, kilpa-ajoihin ja sirkukseen. Hän moitti, paljasti ja opetti. Johanneksen suorapuheisuus hankki hänelle paljon vihollisia. Hänen ehkä katkerin vihollisensa oli keisarinna Eudoksia, jonka turhamaisuutta ja ylpeyttä Johannes tuomitsi. Keisarinnan käskystä Johannes pantiin pois virastaan ja karkotettiin Mustanmeren kaakkoisrannikolle. Matkalla karkotuspaikkaansa Johannes kuoli matkan rasituksiin. Tämä tapahtui v. 407. »Kunnia olkoon Jumalalle kaikesta», olivat hänen viimeiset sanansa.
  3. Johannes Krysostomos oli etevä kirjailija. Hänen jälkeensä jäi noin 800 saarnaa, koko Raamatun selitysteos, suuri joukko rukouksia ja liturgiapalveluksen järjestys.


Länsimaiset kirkkoisät

41. PYHÄ AMBROSIUS, MILANON ARKKIPIISPA

  1. Ambrosius oli valtiomies. Hänet valittiin Milanon kaupungin arkkipiispaksi. Ambrosius oli etevä saarnamies, joka tarmokkaasti taisteli pakanuutta ja areiolaisuutta vastaan. Ambrosius osoitti toimessaan suurta ahkeruutta ja rohkeutta, keisariakaan hän ei pelännyt. Niinpä kerran keisari Theodosius surmautti tarkemmin tutkimatta suuren joukon Tessalonikan kaupungin asukkaita. Ambrosius ei laskenut keisaria kirkkoon, koska verenvuodattajalla ei ole oikeutta tulla rauhan Jumalan temppeliin. Keisari katui julkisesti pahaa tekoaan ja sai vasta sen jälkeen arkkipiispalta anteeksiannon. Ambrosius kirjoitti paljon rukouksia ja jumalanpalvelusveisuja, joista tunnetuin on kiitosveisu »Sinua, Jumala, me kiitämme». (Hlk. 184).


42. AUTUAS HIERONYMUS

  1. Hieronymus oli oppinut mies. Nuoruudessaan hän vietti hillitöntä elämää, mutta kun hän oli ottanut vastaan pyhän kasteen, tapahtui hänessä suuri muutos. Hänestä tuli erakko. Hän kilvoitteli ankarasti ja käytti aikansa tutkien pyhää Raamattua ja Raamatun kieliä. Hänen elämänsä suurin työ oli pyhän Raamatun kääntäminen latinan kielelle. Tämä hänen käännöksensä, nimeltään Vulgata, on vielä tänä päivänä roomalaiskatolisen kirkon virallisena Raamattuna. Hieronymus kuoli 91-vuotiaana v 420.


43. AUTUAS AUGUSTINUS

  1. Augustinus oli kotoisin Pohjois-Afrikasta. Hänen isänsä oli pakana, mutta äitinsä Monika harras kristitty. Nuori Augustinus oli lahjakas, mutta tavoiltaan kovin hillitsemätön. Hänen äitinsä hartaasti rukoili hänen puolestaan, ja Herra kuuli äidin rukoukset. Kerran Augustinus sai Milanossa kuulla Ambrosioksen saarnaavan. Nämä saarnat vaikuttivat häneen syvästi, ja hänessä tapahtui suuri muutos. Hän otti vastaan pyhän kasteen, jakoi omaisuutensa köyhille ja vietti monta vuotta ankarasti kilvoitellen. Myöhemmin hänestä tuli Hippon piispa, ja hänen koko loppuelämänsä oli pyhitetty kirkolle. Erikoisesti hän joutui taistelemaan pelagiolaisuutta vastaan.
  2. Pelagiolaisuus oli harhaoppi, joka häiritsi kirkkoa lännessä samaan aikaan, kun idässä esiintyi nestoriolaisuus. Pelagios opetti väärin ihmisen pelastumisesta, väittäen, että ihminen voi pelastua omin voimin, ilman Jumalan apua. Augustinus osoitti tämän mahdottomaksi ja Jumalan sanan vastaiseksi opiksi, mutta taistellessaan tätä harhaoppia vastaan hän itsekin selitti yksipuolisesti Raamattua. Hän väitti, että ihmisen omalla tahdolla ei ole mitään merkitystä pelastumisessa, sillä Jumala on ennakolta valinnut ne, jotka pelastuvat, ja ne, jotka joutuvat kadotukseen. Näitä Augustinuksen mielipiteitä ortodoksinen kirkko ei ole hyväksynyt. Myöhemmin ns. reformeerattu kirkko otti ne uskonoppiinsa. Augustinus kuoli vuonna 430.


44. LYYKIAN MYRRAN ARKKIPIISPA NIKOLAOS

Pyhä Nikolaos Ihmeidentekijä,
Myran piispa

Kuva: Pyykkönen
  1. Pyhän Nikolaoksen nimi on tunnettu idässä ja lännessä. Kaikkialla häntä kunnioitetaan pyhänä miehenä, joka on aulis auttamaan esirukouksillaan hätään joutuneita. Meidänkin maassamme on useita hänen muistolleen pyhitettyjä kirkkoja. Nikolaos syntyi toisella vuosisadalla Vähässä-Aasiassa. Nuorena hänestä tuli Pataran kaupungin pappi. Vanhempiensa kuoltua pyhä Nikolaos jakoi suuren perintönsä köyhille. Hän teki tämän salaa kenenkään tietämättä, kuka oli tuo runsaskätinen köyhien ja hätään joutuneitten auttaja.
  2. Jaettuaan omaisuutensa Nikolaos matkusti Palestiinaan ja aikoi jäädä sinne kilvoittelemaan, mutta sai Jumalalta käskyn tehdä työtä ihmisten keskuudessa. Nikolaos matkusti Lyykiaan ja asettui asumaan Myrran kaupunkiin. Siellä hän eli köyhänä miehenä viettäen aikansa rukoillen ja paastoten. Jumalan johdatuksesta hänestä tuli tämän kaupungin arkkipiispa. »Tähän asti minä elin itselleni ja sieluni pelastuksen tähden, mutta nyt koko elämäni kuuluu kaittavilleni,» sanoi Nikolaos piispaksi vihkimisen jälkeen. Hän antautui seurakunnan palvelukseen pitäen erikoisesti huolta köyhistä, sairaista, vangeista ja orvoista. Hänen koko elämänsä oli yhtenäistä rakkauden palvelusta. Diocletianuksen aikana pyhä Nikolaos vangittiin, mutta keisari Konstantinuksen antama julistus vapautti hänet vankilasta.
  3. Vuonna 325 pyhä Nikolaos otti osaa ensimmäiseen yleiseen kirkolliskokoukseen ja taitavasti puolusti oikeata uskoa Areiosta vastaan.
  4. Jo hänen maallisen elämänsä aikana Herra antoi hänelle voiman tehdä ihmetekoja ja auttaa hätään joutuneita. Myös hänen kuolemansa jälkeen tunnetaan hänen esirukouksiensa voima. Pyhä Nikolaos kuoli Lyykian Myrrassa. Vuonna 1087 hänen kunialliset jäännöksensä siirrettiin Barin kaupunkiin Italiaan, missä ovat tänäkin päivänä. Pyhän Nikolaoksen muistoa vietetään kahdesti vuodessa, nim. joulukuun 6. päivänä ja toukokuun 9. päivänä. (Hlk. 351, 352).


Munkkilaisuus

45. MUNKKILAISUUDEN SYNTY

  1. Kristillisessä kirkossa oli ihmisiä, jotka erikoisesti antautuivat evankeliumin mukaiseen kilvoitukseen.Toiset heistä luopuivat omaisuudestaan ja jakoivat sen köyhille. Toiset ottivat tehtäväkseen sairaitten ja vanhusten hoidon tai palvelivat seurakuntaa muulla tavalla, esim. huolehtimalla kuolleitten hautaamisesta, vankiloissa käymisestä jne. Eräät taas noudattaen Neitsyt Marian, Johannes Kastajan ja apostoli Paavalin esimerkkiä antoivat lupauksen pysyä naimattomina. Lisäksi toiset pitivät itselleen sopivampana elää erotettuina maailmasta ja sen kiusauksista. Semmoisia kilvoittelijoita sanotaan askeeteiksi ja heistä sai alkunsa kristillisen kilvoituksen eräs muoto, nim. munkkilaisuus.


46. ERAKOMUNKKILAISUUS

  1. Järjestäytyneen erakkomunkkilaisuuden perustajana pidetään Antonios Suurta. Antonios syntyi Egyptissä rikkaitten vanhempien lapsena. Vanhemmat jättivät hänelle suuren perinnön, mutta hän möi omaisuutensa, jakoi rahat köyhille ja vietti itse köyhän elämää. Häntä alkoi erikoisesti viehättää yksinäisyys, ja vähitellen hänestä tuli erakko. Erämaan hiljaisuudessa hän vietti vuosikymmeniä.
  2. Antonioksen antama esimerkki vaikutti moneen yksinäisyyden etsijään. Useita muita erakkoja asettui asumaan erämaahan Antonioksen luolan läheisyyteen. Antonios oman kokemuksensa perusteella opetti ja neuvoi heitä voittamaan erämaassa elämisen vaikeudet ja kiusaukset. Näitten erakkojen elämän päämääränä oli sielun puhtaus ja välikappaleena siihen rukous, paastoaminen ja lähimmäisten palveleminen. Jokainen heistä teki ahkerasti työtä, möi käsitöitään ja näin saamansa rahat jakoi tarvitseville. Antonios kuoli kaikkien kunnioittamana vanhuksena v. 356.


47. LUOSTARIMUNKKILAISUUS

  1. Antonioksen opetuslapset elivät erakkoina. Kukin heistä rukoili, paastosi, teki työtä oman harkintansa mukaan. 15 vuotta erakkoelämää viettänyt Pakomios Suuri huomasi, kuinka vaikeata on yksinäisen ihmisen kamppailu erämaan kiusauksia vastaan. Hän totesi, kuinka moni erakko, aloitettuaan kilvoittelun erämaassa, pian pelästyi sen kiusauksia ja palasi jälleen maailmaan. Pakomios halusi auttaa heitä kaikkia ja perusti ensimmäisen luostarin.
  2. Pakomios antoi perustamalleen luostarille ensimmäiset säännöt, joita myöhemmin täydensi ja osittain uudisti pyhä Basileios Suuri. Luostariin pyrkijä joutui ikään kuin toiseen maailmaan. Hän antoi kolme lupausta luostarin johtajalle ja veljestölle. Hän lupasi pysyä köyhänä, naimattomana ja ehdottoman kuuliaisena luostarin johtajalle.
  3. Kaikilla luostarin asukkailla oli samanlainen puku. Päivä oli tarkkaan jaettu, työn, yhteisten rukousten ja lepohetkien välillä. Luostarin johtaja määräsi jokaiselle oman tehtävänsä. Näin joutui luostarin asukas alistamaan oman tahtonsa ja kasvatti itsessään nöyryyttä. Yksityistä omaisuutta ei ollut kenelläkään, kaikki oli yhteistä luostarin omaisuutta. Ruokaa nautittiin vain kerran päivässä, sunnuntaisin ja suurina juhlapäivinä syötiin myös ilta-ateria. Ruoka oli yksinkertaista, lihaa ei syöty ollenkaan ja kalaa vain juhlapäivinä.
  4. Munkkilaisuuden kotimaa oli Egypti, mutta jo 4. vuosisadalla Antonios Suuren ja Pakomios Suuren oppilaat veivät sen aatteen kotimaahansa. Luostareita perustettiin Syyriaan, Palestiinaan ja muihin maihin. V. 529 perusti Benedictus Nursialainen ensimmäisen luostarin Italiaan ja näin luostarilaitos levisi länsimaihinkin. Ensimmäisen naisluostarin perustaja oli Pakomios Suuren sisar.


48. LUOSTARILAITOKSEN MERKITYS

Franciscus Assisilainen saa stigmat Giotto di Bondonen vuosina 1295-1300 maalaamassa maalauksessa.
(© Petja Pyykkönen)
  1. Idässä munkkien kilvoitus kohdistui heidän omaan sisäiseen elämänsä. He pyrkivät itsensä voittamiseen kaikessa, täydellisyyteen ja pyhyyteen. Kirkon maallistuessa kasvoi luostarien merkitys. He ottivat vastaan niitä, jotka etsivät lohdutusta, neuvoja ja vahvistusta uskossa. Tutkien Raamattua ja kirkkoisien teoksia munkit pysyivät oikeassa uskossa ja puolustivat sitä omavaltaisia keisareita vastaan. Luostarit olivat keskiaikana rauhan ja sivistyksen tyyssijoja.
  2. Oma merkityksensä on luostareilla kristinuskon levittämisessä pakanoitten keskuuteen. Etsien rauhaa monet kilvoittelijat vetäytyivät yhä kauemmaksi sivistyskeskuksista ja perustivat vaatimattoman luostarin sen aikaisen asutuksen äärille. Näin he joutuivat kosketuksiin pakanoitten kanssa ja lempeydellään voittivat monta raakalaisheimoa Kristukselle. Luostarin ansiosta ortodoksinen usko tuli myöskin Suomeen ja valloitti pysyväisesti karjalaisten esi-isiemme sydämet.
  3. Lännessä sai luostarilaitos toisenlaisen leiman. Länsimailla munkit harrastivat käytännöllistä kristillisyyttä. He raivasivat puutarhoja ja peltoja, opettivat uusia maanviljelystapoja, hoitivat sairaita, harrastivat käsitöitä ja levittivät lukutaitoa kansan keskuudessa. Lännessä munkkilaisuus jakaantui munkkikuntiin, joilla kullakin oli oma kilvoitustapansa ja tehtävänsä. Kerjäläismunkit olivat vaeltavia saarnamiehiä. Heistä tunnetuin oli pyhä Franciscus Assisilainen. Dominikaanit harrastivat tieteitä. Ritarimunkit taistelivat miekalla kristinuskon puolesta.

Kristillinen kirkko kirkolliskokousten aikakaudella

49. KRISTINUSKON LEVIÄMINEN

  1. Vainojen lakattua kirkon hallinto sai kiinteän rakenteen. Samalla alkoi entistä vilkkaampi kanssakäyminen Rooman valtakunnan ulkopuolella olevien kansakuntien kanssa. Näin tuli helpommaksi kristinuskon levittäminen vielä pakanuudessa elävien kansakuntien keskuuteen. Konstantinus Suuren v. 330 perustama uusi pääkaupunki Konstantinopoli tuli idän kirkon huomattavimmaksi keskukseksi. Kristinusko vakiintui lopullisesti Vähässä-Aasiassa, Syyriassa, Palestiinassa ja Pohjois-Afrikassa. Kristittyjä seurakuntia oli lisäksi Arabiassa, Persiassa ja myöhemmin Intiassa, vieläpä Kiinassakin. Neljännellä vuosisadalla syntyivät voimakkaat Abessinian, Armenian ja Georgian kristilliset kirkkokunnat, jotka ovat olemassa tänäkin päivänä.
  2. Viidennellä ja kuudennella vuosisadalla alkoivat kansainvaellukset Eurooppaan ja Pohjois-Afrikkaan. Saapui uusia kansoja ja heimoja, jotka hajaantuivat ympäri Eurooppaa. Rooman valtakunnan yhtenäisyys särkyi. V. 395 se jakaantui Länsi-Rooman ja Itä-Rooman keisarikuntiin. Nämä valtiolliset muutokset eivät voineet olla vaikuttamatta kristillisen kirkon ulkonaiseen tilaan. Pakanalliset germaanit karkottivat asuinsijoiltaan kristityt, mutta pian uudet tulokkaat omaksuivat itsekin kristinuskon. Siten kristillisen kirkon elämä pääsi jatkumaan ja kehittymään.
  3. Neljännellä vuosisadalla kääntyivät kristinuskoon länsigootit, jotka asettuivat asumaan Itä-Rooman alueen naapuruuteen Tonavan varrelle. Heidän piispansa, nimeltään Wulfila, loi goottilaiset aakkoset ja käänsi Raamatun goottien kielelle. Länsigootit omaksuivat kristinuskon areiolaisuuden muodossa. Länsigootit veivät kristinuskon Espanjaan ja heiltä omaksuivat kristinuskon areiolaisuuden muodossa muutkin kansainvaellusten aikana liikkeellä olleet kansat, vandaalit Pohjois-Afrikassa, itägootit ja langobardit Italiassa ja burgundit Galliassa.
  4. V. 496 omaksui kristinuskon oikeauskoisessa muodossa Klodovig, frarkkien kuningas. Frankit valtasivat myöhemmin koko Gallian ja heidän vaikutuksestaan areiolaisuus vähitellen hävisi Galliasta, Espanjasta ja Italiasta. Frankkien kääntyminen kristinuskoon oli Rooman piispan ansiota, joten nämä uudet heimot liittyivät kiintein sitein Roomaan ja omaksuivat latinan jumalanpalveluskielekseen. V. 597 alkoi Englantiin tulleitten anglosaksien käännyttäminen ja maan kirkollisten olojen järjestäminen. Tämän työn aloitti Augustinus-niminen munkki ja hänen työtään täydensi Bonifacius-niminen piispa, joka 700-luvun alussa muodosti anglosaksisen kirkkokunnan. Sekin liittyi Rooman kirkon vaikutuspiiriin. Skandinaavien ja slaavien valistaminen tapahtui vasta 9. ja 10. vuosisadalla.


50. KIRKON HALLINTO

  1. Saavutettuaan voiton pakanuudesta kristillinen kirkko alkoi järjestäytyä hallinnollisesti. Koko Rooman valtakunta jakaantui viiteen patriarkkakuntaan, jotka olivat Rooman, Konstantinopolin, Aleksandrian, Antiokian ja Jerusalemin patriarkkakunnat. Näitten suurien alueitten ylimpänä hengellisenä johtajana oli patriarkka. Kukin patriarkkakunta oli hallinnollisesti itsenäinen eli autokefaalinen ja jakaantui puolestaan metropoliittakuntiin, ne taas arkkipiispakuntiin ja arkkipiispakunnat hiippakuntiin. Näitten hengellisinä johtajina olivat metropoliitat, arkkipiispat ja piispat. He olivat patriarkan alaisia, joka puolestaan oli vastuussa kirkkokuntien kirkolliskokoukselle. Koko kristillistä kirkkoa koskevissa asioissa oli ratkaisuvalta yleisellä kirkolliskokouksella. Edellä mainittujen viiden suuren autokefaalisen kirkkokunnan rinnalla toimi muutamia pienempiä täysin itsenäisiä kirkkokuntia. Sellaisia olivat esimerkiksi Kyproksen arkkipiispakunta ja Gruusian [Georgian] arkkipiispakunta, jotka ovat olleet olemassa jo 4. vuosisadasta lähtien.


51. KIRKON SISÄINEN ELÄMÄ

  1. Vainojen aikana kirkko eli salattua elämää. Jumalanpalvelukset toimitettiin salaisissa paikoissa. Jumalanpalvelusjärjestys oli erilainen eri paikkakunnilla. Kristillinen kirjallisuus oli etupäässä puolustuskirjallisuutta pakanoita ja juutalaisia vastaan.
  2. 4. vuosisadalla alkoi kirkon sisäisessä elämässä nopea kehityskausi. Runsaasta raamatullisesta kirjallisuudesta valittiin ne kirjat, jotka kirkollisen perimätiedon mukaan todella olivat apostolien kirjoittamat. Niistä muodostui Uuden Testamentin kaanon. Harhaopit ja lahkot antoivat kirkkoisille ja kirkolliskokouksille aiheen täsmällisesti määritellä kristilliset opinkappaleet. Näin syntyi ja kehittyi kristillinen jumaluusoppi. Luostareissa kilvoittelijat tutkivat Raamattua ja kirkkoisien kirjoituksia ja kirjoittivat hengellisen elämän ohjeita niitä kaipaaville. Näin syntyi askeettinen kirjallisuus. Kristillinen koululaitos kehittyi ja valmisti pystyviä toimihenkilöitä kirkon piiriin. Jumalanpalvelus kehittyi ja sai yhtenäiset muodot, yhteiset koko kristilliselle kirkolle.
  3. Kirkon piirissä syntyi eteviä runoilijoita, jotka kaunistivat jumalanpalveluksia sepittämillään kirkkoveisuilla. Tunnetuin näistä runoilijoista on Johannes Damaskolainen, joka sepitti melkein kaikkien suurien juhlien ja sunnuntaipäivien juhlaveisut. Kirkollinen rakennus- ja maalaustaide kehittyi vastaavasti. Jumalalle omistettiin kaikki, mikä oli kauneinta ja parasta.


52. VASTONKÄYMISIÄ JA TAPPIOITA

  1. Menestymisen ja voittojen rinnalla kristillinen kirkko kärsi myös tappioita ja kohtasi vastoinkäymisiä. Harhaopit ja lahkot häiritsivät sen rauhaa. Vaikka yleiset kirkolliskokoukset tuomitsivat syntyneet harhaopit ja ilmaisivat selvästi oikean opin, eivät kaikki alistuneet kirkolliskokousten päätöksiin. Harhaoppisten joukossa oli ylpeitä ihmisiä, jotka erosivat yhteisestä kirkosta ja perustivat erillisiä, omia kirkkokuntiaan.
  2. Usein valtiovalta sekaantui kirkon sisäisiin asioihin ja aikaansai paljon levottomuutta ja vahinkoa, niin kuin edellä on kerrottu.
  3. Kirkon jäsenten sisäinen puhtaus ja into laimeni, kirkon jäseneksi pyrki ja pääsi paljon huonoa ainesta, joka ei etsinyt Kristuksen valtakuntaa, vaan maallista kunniaa ja taloudellisia etuja.
  4. Seitsemännellä vuosisadalla ilmaantui kirkolle myös ulkoinen vihollinen, islam. Muhammedin perustaman uuden uskonnon islamin kannattajat arabialaiset ja myöhemmin turkkilaiset valloittivat laajoja alueita ja pakottivat niiden kristityt asukkaat kääntymään islamin uskoon eli muhamettilaisuuteen. Näin joutuivat Syyria, Palestiina, Pohjois-Afrikka, Vähä-Aasia ja myöhemmin koko Itä-Rooman keisarikunta muhamettilaisten valtaan. Niiden kukoistavat kristilliset seurakunnat kutistuivat aivan pieniksi entisiin verrattuina.

(jatkuun OSA IV / Kansallisten kirkkojen aikakausi)