Toiminnot

Ortodoksinen Kirkko on Hengellinen Poliklinikka (opetuspuhe)

Kohteesta Ortodoksi.net

Versio hetkellä 23. toukokuuta 2013 kello 10.51 – tehnyt Hannu (keskustelu | muokkaukset) (Ak: Uusi sivu: Ortodoksinen kirkko kutsuu meitä hengelliseen eheyteen ja parantumiseen. Kristus on kukistanut saatanan ja kuoleman. Hänen voittoonsa sisältyy ihmisen hengellisen parantumisen mahd...)
(ero) ← Vanhempi versio | Nykyinen versio (ero) | Uudempi versio → (ero)

Ortodoksinen kirkko kutsuu meitä hengelliseen eheyteen ja parantumiseen. Kristus on kukistanut saatanan ja kuoleman. Hänen voittoonsa sisältyy ihmisen hengellisen parantumisen mahdollisuus. Kristus on Lääkäri ja Hänen Kirkkonsa on Hengellinen Poliklinikka.

Ortodoksinen teologia on hengellisen parantumisen tiedettä

Ortodoksinen teologia on ihmisen hengellisen parantumisen tiedettä. Ihmisen eheytyminen ja hänen ykseytensä Jumalan kanssa tulee todelliseksi Pyhässä Eukaristiassa. Ortodoksisen kirkon hengellistä ohjausta ei voi ymmärtää oikein ilman sen yhteyttä Kirkon pyhään pappeuteen ja hengellisen isyyden terapeuttiseen palvelutehtävään. Kirkon jäsenten luovuttamaton päämäärä on kasvaa hengellisessä terapiassa Jumalan rakkauteen, sillä Kristus parantaa Kirkossa. Ihmisen parantaminen Kristuksessa tarkoittaa mielen, sydämen ja ajatusten parantamista. Himojen parantaminen vaatii koko ihmiselämän kestävän askeesin. Ortodoksinen pappeus on hengellisenä lääkärinä toimimista ja sielun moninaisten sairauksien hoitamista.

Ihmiset joutuvat valitsemaan uskon ja epäuskon välillä

Materialismi on aikamme uskonto. Monet etsivät siitä kuumeisesti elämän sisältöä ja merkitystä. Materialismin esiin nostamia himoja ovat myös kristittyjen keskuudessa ahneus, rikkauden ja kunnian rakastaminen, tavaroiden kokoaminen, itserakkaus, herruuden harjoittaminen, ylpeys ja vallasta humaltuminen, hienostelu ja ihmissuosio.

Aikamme ihminen sitoutuu jatkuvaan globalisaatioon, monikulttuurisuuteen ja moniarvoisuuteen, jotka heikentävät ortodoksista uskoa ja ihmisten sitoutumista kirkolliseen elämään. Ihmiset kadottavat vähitellen selkeät kirkkoyhteisön rajat, identiteetin, tarkoituksen ja suunnan. Aikamme ortodoksian pahin tragedia kätkeytyy hengellisyyden ongelmaan, joka koskee kaikkia ortodoksikristittyjä: piispoja, pappeja ja maallikoita.

Kirkossa on paljon kielteisiä voimia, jotka uhkaavat sen jäseniä vieraantumisella ja turmeluksella. Kirkollinen yhteisö on usein keskeinen taistelukenttä hengellisessä sodassa, jota käydään kasvavaa maallistumista ja Kirkon perinteestä luopumista vastaan. Maallistuminen merkitsee Kirkon elämälle tuhoavaa uhkaa. Se vääristää Kirkon hengen ja ilmapiirin. Ortodoksiseen kirkkoon muodollisesti kuuluvat ihmiset elävät ilman elävää yhteyttä kirkkoyhteisöön.

Yksilöllisyyttä palvova länsimainen kulttuuri, elämäntyylien moninainen kirjo, maailmanlaajuiset yhteydet ja muutosten kiihkeä rytmi on nykyajan valhetodellisuutta. Maallistuminen halveksii Pyhien Isien hesykastista traditiota. Se on mielikuvituksen ja itsepetoksen ”teologiaa”, jota voidaan perustellusti kutsua ”sairaaksi teologiaksi”.

Nykymaailmassa ei ole mitään neutraalia, yksinkertaisia ja tavanomaisia kysymyksiä. Kaikesta on tullut kiistanalaista, epäselvää ja jakautunutta. Ihmiset joutuvat valitsemaan uskon ja epäuskon välillä. Maailmassa käydään avointa taistelua ihmisten sieluista. Meidän tulee tarkkaavaisesti ja lujasti tuoda esiin Kristuksen totuus, sillä jumalattomuus leviää kaikkialla. Siihen sisältyy runsaasti intohimoa ja himoja, sokeita ja pimeitä ja pahansuopia pyrkimyksiä.

Ortodoksista terapeuttista teologiaa kutsutaan tässä sekavassa tilanteessa eheyttäjäksi. Ortodoksisen kirkon on astuttava jäsenissään tähän epäilyjen, pettymysten ja itsepetoksen maailmaan ja vastattava epäilyksiin ja syytöksiin. Ortodoksisen terapeuttisen teologian on todistettava maailmassa Kristuksesta parantajana ja eheyttäjänä.

Nykypäivän ortodoksit elävät usein kaukana Kirkon terapeuttisen teologian ihanteesta. He eivät ajattele ortodoksista elämäntapaa sielun ja ruumiin sairaudesta parantamisena. He eivät lähesty ortodoksiaa Kirkon terapeuttisena hoitomenetelmänä, vaikka liturgiset rukoukset viittaavat siihen. Ainoastaan ortodoksisessa perinteessä Kristukseen viitataan hengellisenä lääkärinä. Roomalaiskatolisesta tai protestanttisesta traditiosta ei löydy sellaisia viittauksia. Heidän perinteessään ihminen ei voi muuttua, ainoastaan Jumala!

Nimettömyys on demonista

Bysanttilainen teologia vaatii ihmisiltä osallistumista apostolisen ja katolisen uskon salaisuudesta. Professori Georges Florovski korosti, että ortodoksikristittyjen ei tule pelkästään tuntea Pyhiä Isiä ja löytää heidän ajatuksiaan, vaan heidän tulee omaksua myös Isien mieli. Bysantin teologia on kokemuksen teologiaa.

Isä Georges Florovskin oppilas professori John Romanides (k. 2001) tarjosi länsimaisen uskonnon sairauden tilalle ortodoksisen kirkon terapeuttista metodia. Hänen mukaansa ortodoksinen teologia on luonteeltaan väärentämätöntä kokemuksellista teologiaa. Romanides kyseenalaisti augustinolaisen käsityksen perisynnistä, jonka myös kreikkalaiset teologit olivat omaksuneet läntisen teologian vaikutuksesta. Hänen teologisen ajattelunsa vaikutus näkyy muun muassa Nafpaktoksen metropoliitta Hieroteoksen ja isä Georgios Metallinnoksen teologiassa.

Hesykastinen teologia vaikutti professori John Romanideksen käsitykseen ihmisoikeuksista, uskonnollisesta vapaudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Hän opetti Pyhien Isien tavoin, että ihminen voi luoda maailmaan oikeutta ja rauhaa ainoastaan vapautumalla kaikista sisäisen ihmisen himoista. Kirkon tehtävänä on osoittaa maailman sairaus ja tarjota sille parantuminen eli luoda ihmisyhteisöön rauha ja oikeudenmukaisuus.

Bysanttilainen terapeuttinen perinne tarjoaa ihmisille metodin, joka hoitaa hänen mieltään ja sieluaan. Jokainen ihminen tarvitsee parantumista sielun ja ruumiin himoista. Hesykasti-isien mukaan jumalallinen hyve on ehkäisevä lääke sielun sairauksiin ja himoihin. Himot ovat ihmisen sieluntoimintojen luonnottomia impulsseja.

Ortodoksisen kirkon hengellistä ohjausta ei voi ymmärtää teologisesti ilman yhteyttä Kirkon pyhään pappeuteen ja hengellisen isyyden terapeuttiseen palvelutehtävään. Kirkon jäsenten luovuttamaton päämäärä on kasvaa terapeuttisesti Jumalan Rakkauteen, sillä Kristus parantaa Kirkossa.

Ortodoksinen kirkko ei ole instituutio, organisaatio tai yhdistys. Kirkko ei ole myöskään arvovallan, diplomatian tai nationalismin keskus. Ne edustavat kaikki langenneen maailman keksintöjä. Kirkko ei ole valtava imperiumi, jossa yksityisestä jäsenestä tulee nimetön. Nimettömyys on demonista. Kirkko on eukaristinen yhteisö, jonka jokainen jäsen tunnetaan nimeltä.

Ortodoksinen kirkko ei ole yhden ihmisen monarkia, vaan monien yhteisö. Sen vuoksi ortodoksit hylkäävät paavin yksinvallan vaatimukset. Kirkko ei tarkoita rituaalien täyttämiä juhlamenoja. Kirkon liturgia ei ole teatteriesitys. Kirkko toimii liturgiassa yhteisönä ja perheenä.

Maalliset hallitsijat alistavat alamaisiaan silloinkin kun he tekevät sen ”demokraattisesti”. Kirkon johtajien itsekeskeinen valta ei kasva Kirkon olemuksesta, vaan langenneesta ihmisyydestä. Kirkon hallinto samastaa itsensä usein poliittisen hallintoon.

Sielun puhdistaminen tarkoittaa mielen keskittämistä sydämeen

Bysantin kirkon elämässä jumalanpalvelus ja pyhät mysteeriot nähtiin Kirkon terapeuttisena metodina ja kohtaamisena. Pyhä Gregorios Palamas painotti Kirkon pyhien mysteerioiden arvoa, mutta hän korosti myös, että niiden tulee yhdistyä askeettiseen elämään. Siksi pyhä esipaimen viittaa rinnakkaisesti Kirkon hesykastiseen elämään ja pyhiin mysteerioihin. Kilvoittelija tarvitsee hesykastista metodia saavuttaakseen hengellisen terveyden. Pyhä hiljaisuus koostuu käytännön kilvoituselämästä eli sielun puhdistumisen vaiheista. Sielun puhdistuminen tarkoittaa katumusta eli mielen keskittämistä sydämeen.

Ortodoksisen kirkon tehtävä on muokata ajan henkeä Kristuksen iankaikkisen hengen mukaiseksi. Ortodoksisessa kirkkonäkemyksessä on keskeistä uskon, teologisen tiedon ja elämän ykseys. Ortodoksisessa perinteessä korostetaan Kirkon teologian parantavaa luonnetta. Siksi hengellisessä elämässä on keskeistä vanhus eli hengellinen ohjaaja, sielun ja ruumiiden parantaja, sakramentaalinen elämä, koko ihmisluonnon oikeaan arvoon saattaminen.

Kirkkoruumiissa on kielteisiä ja taantumuksellisia voimia, jotka uhkaavat sen jäseniä vieraantumisella ja turmeluksella. Bysantin kirkon teologia osoittaa joka hetki tämän vaaran ja näyttää, mikä on terve tapa elää.

Bysanttilainen teologia on parantavaa tiedettä, opetusta Kirkon hengellisestä terveydestä. Ilman sielun ja ruumiin puhdistumista ja parantumista ei ortodoksista teologiaa. Kirkon elämässä ei ole eheytymistä ilman askeesia ja hengellistä uudistumista.

Sielun sairaus ei tarkoita psykologisia ristiriitoja, vaan sielun pimenemistä. Sielun parantuminen Kristuksessa merkitsee mielen kirkastumista. Pyhien Isien terapeuttisessa perinteessä syntiä ei ymmärretä pelkästään rikkomuksena tai kapinana, vaan sairautena. Kirkon terapeuttisen metodin päämääränä on uudistaa askeesissa ihmisen suhde Jumalaan ja lähimmäisiin. Se tapahtuu sielun haavojen parantamisessa ja himojen hoitamisessa. Mielen kääntyminen itseensä tarkoittaa samaa kuin mielen vartiointi. Silloin ihmismieli viljelemällä hyveitä kaunistaa sielun ja etenee kohti suurempaa täydellisyyttä.

Usko, rukous, askeesi ja teologia ovat ihmisen kirkastumisen tiellä terapeuttisia metodeja ja tienviittoja. Pyhät Isät opettavat, että Kirkon olemassaolo toteutuu ihmisen terapeuttisena vapauttamisena synnin ja himojen maailmasta. Kirkko on hengellisen parantumisen keskus. Kirkko on sairaala, jossa hoidetaan synnin ja himojen sairastuttamia ihmisiä.

Kun Kirkossa opetetaan sairaudesta ja parantumisesta, sillä tarkoitetaan ihmisen sisäinen maailma on sairas ja tarvitsee hoitamista. Kirkon terapeuttinen hoito tarkoittaa ihmisen puhdistumista, kirkastumista ja jumaloitumista.

Ortodoksinen kirkko vaikutti monin tavoin Bysantin yhteiskunnan lainsäädäntöön, taloudellisen epäoikeudenmukaisuuden torjumiseen ja sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseen. Ortodoksisuus eli Jumalan oikea ylistäminen sai Bysantissa aikaan ortopraksian, rukouksen ja diakonian synteesin jokapäiväisessä elämässä.

Bysantin keisarikunta (330-1453) loi ensimmäisenä valtiona kattavan filantrooppisen järjestelmän. Bysantin valtion ja kirkon harjoittaman filantropian välillä on vaikea tehdä selkeää eroa. Bysantin kristityt eivät rajanneet toimintaansa pelkästään pelastuksen evankeliumin julistamiseen, vaan myös ruokkivat köyhiä, osoittivat vieraanvaraisuutta muukalaisille, huolehtivat sairaista ja antoivat turvan, leskille, vanhuksille ja orvoille. Siinä on Bysantin keisarikunnan ajaton perintö jälkipolville.

Isä Jarmo Hakkarainen