KS Joensuun piispa Arsenin opetuspuhe
seurakuntalaisten ja maahanmuuttajien yhteisellä seurakuntaleirillä
Mikkelissä 11.9.2005
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen
Tänään vietämme Valamon luostarin perustajien
pyhittäjaisien Sergein
ja Hermanin muistojuhlaa. Tämä syksyinen juhlapäivä
on omistettu pyhittäjäisien reliikkien eli pyhäinjäännösten
vuonna 1163 tapahtuneen Novgorodista Valamoon palauttamisen
muistolle. Tällä pyhittäjien juhlalla palautamme
aina uudelleen ja uudelleen mieleemme heidän elämänsä
ja kilvoituksensa, sekä sen merkityksen, joka sillä
on läpi vuosisatojen ollut Karjalan ja Suomen ortodoksien
hengelliselle elämälle.
Majakan tavoin on pyhittäjäisien muisto loistanut
hengellisellä merellä johdattaen uskon ja sen sisältämän
opetuksen vakavasti ottavia kilvoittelijoita rauhaisaan satamaan,
pelastukseen. Pyhittäjäisille omistetut
tropari- ja kontakkiveisut kuvaavat kuinka Sergei ja Herman
rakkaudesta Kristukseen hylkäsivät maailman ja menivät
asumaan autioon paikkaan, Laatokan järven Valamon saareen.
Siellä he paastoten ja läpi öiden rukoillen
saavuttivat kilvoituksellaan enkelien kaltaisen synnittömän
elämäntilan. Tätä enempää emme
heidän elämästään tiedä, sillä
varsinaista pyhittäjien elämäkertaa ei ole
säilynyt meidän päiviimme. Heidän elämänsä
pyhyys kuitenkin antaa meille esikuvan ja mahdollisuuden yhä
uudelleen rukouksin kääntyä heidän puoleensa,
sillä kuten kirkkoveisuissa sanotaan, he seisovat kaikkeinpyhimmän
Kolminaisuuden edessä rukoillen meidän puolestamme.
Kirkossa saamme kuulla tälle päivälle määrättyä
Evankeliumin pyhää sanaa. Siinä kerrotaan,
että "Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon,
että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään,
joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen
elämän." Perikooppi
päättyy toteamiseen, että "ei Jumala
lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan,
vaan pelastamaan sen." Kristus valitsi opetuslapsensa,
apostolit, viemään Jumalan sanaa kaikkeen maailmaan.
Samoin on Jumala sen jälkeenkin valinnut ja kutsunut
ihmisten keskuudesta ne, joille on halunnut uskoa jumalanpalvelus-
ja opetustehtävän. Yhtenä heistä olivat
tänään muisteltavat Karjalan valistajat, pyhittäjäisät
Sergei ja Herman.
Kristus julisti vuorisaarnassaan: "Autuaita olette
te köyhät, autuaita te, jotka olette nyt nälissänne,
autuaita te, jotka nyt itkette, autuaita olette te, kun teitä
Ihmisen Pojan tähden vihataan ja herjataan, kun ihmiset
erottavat teidät keskuudestaan ja inhoavat teidän
nimeännekin." Varmaankin kaikkea tätä
ja vielä enemmänkin pyhittäjät saivat
kestää alkaessaan levittää ilosanomaa
ylösnousseesta Vapahtajasta pakanoiden parissa Karjalan
mailla. Kuitenkin Sergein ja Hermanin sitkeys ja uskollisuus
saamalleen lahetystehtävälle tuotti sadon, joka
on enentynyt, lisääntynyt ja kasvanut niin, että
luostari sodanjälkeisessä sijoituspaikassaankin
Heinävedellä on saanut olla pyhittäjaisien
suojeluksessa ja loistaa hengellisen majakan tavoin pyhittävää
valoa ja johtaa ihmisiä pelastukseen.
Tällä tavalla pyhässä kirkossamme toteutuu
hengellinen yhteys näkyväisen ja näkymättömän
seurakunnan välillä, sillä Jumala "Ei
ole kuolleiden Jumalan, vaan elävien. Hänelle kaikki
ovat eläviä" (Lk. 20:38) ja "vanhurskaat
loistavat Isänsä valtakunnassa niin kuin aurinko",
kuten Kristus on sanonut. Viettäessämme pyhittäjäisien
juhlaa kunnioitamme juuri sitä hengellistä kylvytyötä,
minkä he ovat panneet alulle tuodessaan Kristuksen sanoman
Karjalaan.
Voimme kysyä, miksi juuri pyhittäjäisien Sergein
ja Hermanin vaikutus on ollut niin merkittävä ja
miksi juuri heidän nimensä ovat jääneet
historiaan, eikä esimerkiksi joidenkin maailmassa toimineiden
pappien tai lähetyssaarnaajien? Tuntuu paradoksaaliselta,
että maailmasta luopuen kilvoittelijat eristäytyivät
autioon saareen ja kuitenkin heidän vaikutuksensa tehosi
ja leviää yhäti yli Karjalan alueellisten rajojen.
Valamon luostarin ja pyhittäjäisien kohdalla toteutui
Vapahtajan sanat: "Ei voi kaupunki pysyä kätkössä,
jos se on vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään,
panna vakan alle." (Mt.5:14-15) Mikä on tämä
valo, joka loistaa majakan tavoin? Se on aidosti toteutetun
Kristuksen evankeliumin valo. Perimmäinen motiivi, joka
vei pyhittäjäisät kilvoittelun tielle, oli
todellinen rakkaus Kristukseen. Heille olivat totta Kristuksen
sanat: "Joka rakastaa isäänsä tai
äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa
minulle, eikä se, joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä
enemmän kuin minua, kelpaa minulle. Joka ei ota ristiään
ja seuraa minua, se ei kelpaa minulle." (Mt. 10:
37-38)
Juuri tämä, Kristuksen evankeliumissaan antamien
käskyjen toteuttamisen aitous oli se valo, joka loisti
majakkana pimeydessä, ja mitä enemmän tämän
valon kantajat etääntyivät maailmasta, sitä
innokkaammin ihmiset heitä etsivät.
Entä kuinka on rakkauden laita meidän aikanamme?
Olemmeko itse valmiit teoissa osoittamaan, että todella
rakastamme Jumalaa? Hillitsemmekö itsemme ja kärsimme
loukkauksia, siksi että rakastamme Jumalaa? Olemmeko
valmiita uhraamaan jotain lähimmäistemme tai kirkon
hyväksi siksi, että rakastamme Jumalaa? Olemmeko
valmiit antamaan anteeksi ja rakastamaan sitäkin, joka
meitä vihaa, siksi, että rakastamme Jumalaa? Rakastammeko
lähimmäistämme siksi, että rakastamme
Jumalaa? Meidän, jotka tunnustaudumme kristityiksi ja
haluamme seurata Kristusta, olisi määrätietoisesti
vahvistettava uskoamme ja kehitettavä rakkauttamme Jumalaan.
Eräs rakkautemme mitta on se, miten suurella halulla
me kaipaamme pyhää Ehtoollista.
Ihminen haluaa olla yhdessä hänen kanssa, jota rakastaa.
Yhteytemme Kristukseen toteutuu Hänen tahtonsa mukaisesti
erityisesti juuri pyhässä Ehtoollisessa, josta myös
rakkauden yhteys koko Kristuksen seurakuntaan kasvaa. Näin
pyhittäjäisien Sergein ja Hermanin muisto johdattaa
meidät tänään ja yhä uudestaan tuohon
kaikkein keskeisimpään asiaan, pyhään
eukaristiaan, aina keskellämme vaikuttavaan Jumalan rakkauden
mysteerioon, johon olemme aina kutsutut osallistumaan. Aamen.
KS Joensuun
piispa Arseni
|
