Dimitrin suovattu
(lokakuun 26. päivää edeltävä lauantai)
[v. 2007: 20. pv lokakuuta]
Aina uudestaan ja uudestaan saan palautetta suurelta yleisöltä
siitä, kuinka kaunis ortodoksinen hautaustoimitus onkaan.
Se koetaan yli kirkkokuntien ja jopa eri uskontojen rajojen
niin lohduttavaksi ja intiimiksi. Monen uuden ortodoksin taival
kohti kirkkomme helmaa on kulkenut rakkaan ortodoksivanhempansa
tai omaisensa hautaustoimituksessa saadusta uskon kipinästä.
Ei olekaan ihme, että eräät toisetkin kirkot
ovat omaksuneet tiettyjä piirteitä omaan hautauskäytäntöönsä
ortodoksisesta perinteestä. Lepattavat tuohuksen
liekit saattoväen käsissä ei ole enää
outo näky luterilaisissakaan hautajaisissa.
Suuren vaikutuksen ortodoksisuudesta kiinnostuville on tehnyt
myös se rakkaus ja intensiteetti, jolla meillä on
tapana muistaa edesmenneitä vainajiamme vielä hautajaisten
jälkeenkin. Joskus joku on erehtynyt kritisoimaan kirkkoamme
siitä, että se näyttää muistavan
edesmenneitä vainajia enemmän kuin eläviä
ja heidän huoliaan. Kirkon logiikka on kuitenkin toinen.
Kun uskon perusta on usko iankaikkiseen elämään,
kirkko muistaa ja kantaa huolta vainajia muistaessaankin elämän
mielestä ja salaisuudesta. Kristuksessa kun elävät
kaikki, niin kuolleet kuin elävät!
Kirkko muistelee vainajiaan niin yksityisesti kuin yleisestikin.
Ortodoksisen rukouskirjan ohjeiden mukaan meidän jokapäiväisiin
rukouksiin tulee kuulua esirukoukset niin elävien kuin
kuolleiden puolesta. Kirkon päivittäiseen jumalanpalveluskiertoon
liittyy säännönmukaisesti edesmenneitten vainajien
muistaminen useaan otteeseen niin hartauden ekteniassa kuin
erityisessä vainajien ekteniassa. Päivittäin
toimitettavassa kirkon mysteeriossa,
liturgian
eukaristiassa mainitaan aina myös uskossa nukkuneet rakkaat
omaisemme, joiden toivotaan näkevän Herran kasvojen
valkeuden.
Ortodokseilla on tapana muistaa edesmenneitä omaisiaan
ainakin kolmantena ja neljäntenäkymmenentenä
päivänä kuoleman jälkeen ja edelleen aina
kuolinpäivänä vuosittain. Vainajien yksityisten
muistopäivien ohella kirkolla on myös yleisiä
vainajien muistelupäiviä. Vanhan perinteen mukaan
kirkko valmistautuu suurimpien juhliensa viettämiseen
aina ensin muistamalla kaikkia edesmenneitä. Näin
tapahtuu niin ennen suuren
paaston alkua, ennen Pääsiäistä, ja
jälleen samoin ennen Helluntaita.
Näille suuria juhlia edeltäville muistopäiville
on annettu paljon puhuva nimi: sielujen lauantait.
Myös syyskaudelle sijoittuu yksi sielujen lauantai.
Lokakuun 26. päivää edeltävä lauantai
on omistettu kaikkien uskossa ja iankaikkisen elämän
toivossa nukkuneitten ortodoksikristittyjen muistolle. Tämän
vainajien muistopäivän erityinen otsikko on Dimitrin
lauantai, karjalaisittain paremmin tunnettuna Dimitrin suovattu
(< ven. subbota). Nimensä se on saanut siksi,
koska sitä vietetään juuri ennen suurmarttyyri
Demetrioksen muistopäivää, joka on lokakuun
26. päivä.
Dimitrin lauantai on slaavilais-venäläinen lisä
ortodoksiseen vainajien muistoperinteeseen. Vainajien muistelupäivä
juontaa juurensa ruhtinas Dimitri Donskoin ajoilta. Vuonna
1380 käydyn Kulikovan taistelun jälkeen tuona lauantaina
alettiin muistella taistelussa kaatuneita sotilaita. Sittemmin
muistelun kohteeksi tulivat myös kaikki muut edesmenneet.
Näin Demetrioksen päivää edeltäneestä
lauantaista tuli uusi yleinen vainajien muistelupäivä
niin venäläiseen kuin karjalaiseen uskon perinteeseen.
Dimitrin suovattu sopii hyvin kirkon liturgiseen rytmiin.
Se toimii ikään kuin joulupaastoa ja joulujuhlaa
edeltävänä vainajien muistona. Lokakuun loppuun
mennessä kirkon jouluun valmistautuminen on jo muutenkin
selvästi havaittavissa.
Erityisen rakas Dimitrin suovattu oli myös vanhemmilleni.
Minulla tuore kaunis muisto siitä, kuinka olin äitini
kanssa mukana Dimitrin lauantain liturgiassa hautausmaalla,
jonka isäni toimitti muutama päivä ennen kuolemaansa.
Tuona kuulaana ja aurinkoisena lauantaipäivänä
tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Vein vanhempani merenrantakahvilaan
muistoaterialle ja puhuimme edesmenneistä rakkaistamme.
Vuoden 2005 Dimitrin suovattuna sytytin tuohuksen rakkaan
äitini muistolle tarkalleen neljäkymmentä päivää
hänen kuolemansa jälkeen. Näin siirtyy ihana
uskon perinne polvesta polveen ja matka jatkuu.
isä Mitro Repo
Katso myös:
Artikkeli on julkaistu Ortodoksiviestin
numerossa 8/2005. Julkaisuun Ortodoksi.netissä on saatu
kirjoittajan ja Helsingin ortodoksisen seurakunnan kirkkoherran
(lehden vastaavan päätoimittajan) lupa.
|
