Jumalanäiti uskovien äitinä
Ristin juurella Johannes edustaa kaikkia Kristukseen uskovia,
joiden äidiksi Jumalanäiti nyt tulee. Apostolien
teoista ja Kirkon traditiosta käy ilmi, että tästä
lähtien Jumalanäiti on tiiviisti mukana apostolien
toiminnassa ja sittemmin Kirkon elämässä. (Apt:1:14)
Kuinka hän on hoitanut tätä tehtäväänsä?
Miten uskovaiset hänet kokevat? Parhaiten se ehkä
näkyy kuuluisimmassa hänen kunniakseen sepitetyssä
runoelmasta eli Akatistos-hymnistä.
Akatistoksen ilotervehdykset alkavat railakkaasti:
"Iloitse Sinä, jonka kautta ilo koittaa!"
(alkutekstin mukaan ’loistaa’.) Jumalanäiti
on ilon lähde, itse ilojen Ilo Kristus tulee maailmaan
hänen kauttaan. Tätä iloa tulee kristityn naisenkin
hiljaisesti säteillä ympäristöönsä.
Usko ilman iloa ei ole uskottava. Ilon saamiseksi on aktiivisesti
kilvoiteltava taistelemalla pahoja ja masentavia ajatuksia
vastaan, oleilemalla sisäisesti mahdollisimman paljon
ylösnousemuksen ilmapiirissä. Ilo on kallisarvoinen
asia niin jokaiselle itselleen kuin myös hänen ympäristölleen.
Uskovan kristityn ilo on ”Kristuksen hyvää
tuoksua” hänen sisimmässään,
se on eräänlainen ”salatun elämän
riemuhuuto” (korjattu suomennos), joka
nousee hänen sydämestään, Akatistoksen
ilmaisuja käyttääkseni.
"Iloitse Sinä, jossa neitsyys ja äitiys
kohtaavat!" (alkutekstin mukaan ’yhdistyvät’.)
Tämä on kirjaimellisesti totta Jumalanäidin
itsensä kohdalla, mutta puhtaus, eräänlainen
sisäinen neitseellisyys, syvä hartaus, kuuluu myös
jokaisen kristityn naisen kuvaan. Jollei naisella ole hartautta,
hänestä tulee julkea, toteaa isä Paisios. Mikään
ei ole niin kaukana kristillisyydestä kuin julkea ja
rietas nainen.
Emme edes tänä meidän aikanamme pääse
yli emmekä ympäri sen tosiasian, että kristinusko
esittää kaksi vaihtoehtoa: neitseellisen elämän
ja avioliiton ja sitäkin mieluiten vain yhden. Neitseellinen
elämä on kirkon piirissä jo apostolien ajoista
lähtien suuresti arvostettu valinta. Naimattoman kristityn
naisen pitäisikin ryhdistäytyä ja iloita kutsumuksestaan
antamatta nykyisen ajattelutavan, joka pitää yksin
jäämistä suuronnettomuutena, vaikuttaa itseensä.
Kristitty ”sinkku” on siinä onnellisessa
asemassa, että hän voi esteettä ”kantaa
huolta siitä, mikä on Herran, niin että olisi
niin ruumiiltaan kuin hengeltäänkin pyhä”,
kuten apostoli Paavali kuvaa naimattomuuden etuja (1.Kor.7.34).
Näin hän voi jäljitellä Jumalanäitiä.
Naimisissa oleva taas voi toimia ”langenneen Adamin
pelastukseen kutsujana”, kuten Jumalanäitiä
Akatistoksessa nimitetään. Nainen on usein mielletty
jotenkin henkisemmäksi olennoksi kuin mies. (Liekö
muuten viron kielen ’vaimu’ eli henki samaa juurta
suomen ’vaimon’ kanssa?) Kristityn vaimon
ja äidin tehtävä on Jumalanäidin esikuvan
mukaan toimia perheessä miehelleen ja lapsilleen osoittimena
ylöspäin, kaiken kauniin, puhtaan ja kirkkaan edustajana.
Ja jos sattuu niin onnekkaasti, että puolisokin on vakaumuksellinen
kristitty, vaimo voi muistaa, kuinka Akatistoksessa Jumalanäitiä
kutsutaan ”hurskaiden hallitsijoiden kallisarvoiseksi
kruunuksi” ja yrittää itse olla hurskaan
miehensä kruunu.
Sanotaan, että yhteiskunnan taso riippuu naisten ja
etenkin äitien siveellisestä ryhdistä. Erittäin
konkreettisesti hyvät naiset ovat ”valtakunnan
voittamaton muuri”. Kirkon alkuaikoina pakanatkin
ihmettelivät kristittyjen naisten hyveiden täyttämää
elämää. Niin kuin Jumalanäiti on uskovaisten
”varma kerskaus”, niin pitäisi kristittyjen
naisten olla tässäkin maailmanajassa Kirkon ylpeys,
eräänlainen ”uskon vahva perustus”,
joka ei horju maailman tuulissa ja joihin kirkonpaimenet voivat
luottaa. Näinhän oli itäblokin maissa halki
vainon vuosien. Meillä ei ole pelkoa vainosta, mutta
yhtälailla vahvuutta tarvitaan maallistumisen hyökyaallon
torjumiseen. Sekin riippuu paljon juuri naisista, sillä
naiset luovat kodin ilmapiirin. Jumalanäiti on ”petoksen
pätsin sammuttaja” ja meidän pitäisi
olla hänen apulaisiaan tässä sammutustyössä.
Kaikkien kristittyjen naisten, niin naimattomien kuin naimisissa
olevienkin, tehtävänä on toimia kohottavana
tekijänä yhteiskunnassa, olla elämällään
ja opetuksellaan Jumalanäidin esikuvan mukaisesti ”ihmisten
oikeaan johdattajia” (alkutekstin mukaan ’ylösnostajia’’)
ja ”uskovien puhtauteen ohjaajia”. Jumalanäiti
ohjaa tulipatsaana pimeydessä olevia. Mekin voisimme
pyrkiä olemaan edes pieni valotuikku maailman pimeydessä.
Parhaassa tapauksessa kristitty nainen on läheisilleen
”silta, joka johtaa maasta taivaaseen”.
Iloitse, esirukouksen otollinen suitsutus! Jumalanäiti
on suuri ja voimallinen esirukoilijana. Kirkon kokemus on
osoittanut, että hänen rukouksensa tulevat aina
kuulluiksi eikä Kristus kiellä häneltä
mitään. Ikoneissakin hänet kuvataan usein rukousasennossa.
Akatistoksessa hänet samaistetaan siis siinä määrin
rukoukseen, että häntä kutsutaan yhdessä
esirukoustensa kanssa Jumalan eteen kohoavaksi suitsutussavuksi.
(Vrt. Ilm.8:4)
Kristityt naiset ovat kautta aikojen kunnostautuneet esirukoilijoina.
Kuinka moni tajuaa jo täällä maan päällä
ja vielä useampi taivaassa, että äidin/ mummon/
tädin tai jonkun muun perheeseen liittyvän naisen
esirukoukset ovat hänet pelastaneet. Varsinkin meidän
aikanamme, jolloin monet ovat saaneet tarpeekseen sanoista
ja sulkevat korvansa kaikelle kristilliselle opetukselle,
tarvitaan tätä esirukoustyötä. ”Sano
Jumalalle se, mitä haluaisit sanoa lapsellesi, ja Jumala
välittää sen hänelle”, neuvovat
aikamme ohjaajavanhukset. Jumalanäidin väsymättömien
esirukousten pitää kannustaa kristittyjä naisia
rukoilemaan silloinkin, kun tulos viipyy. Edesmennyt Helsingin
piispa Aleksanteri vakuuttaa, ettei yksikään rukous
jää ilman vaikutusta. Kaikki rukoukset ovat tallessa.
"Iloitse, suloinen siimespuu, joka monia suojaa!"
Mikä kaunis vertaus: lehtevä puu, jonka alle
voi kesähelteessä vetäytyä suojaan auringon
paahteelta. Toisessa kohdassa sanotaan, että puussa on
loistavia hedelmiäkin! Jumalanäiti onkin Kirkon
kokemuksessa ennen kaikkea suojaava ja hoivaava. Hän
on ”pilveä laajempi maailman suoja”,
maailman merellä purjehtivien ”satama”.
Joissakin jumalanpalvelusteksteissä häntä kutsutaan
parantolaksi, jonne jokainen väsynyt voi mennä lepäämään.
Sanalla sanoen hän on äidillisen rakkauden ruumiillistuma.
Jokin aika sitten luin, että Suomessa oli käymässä
hindulainen Amma, joka halasi ihmisiä. Pari tuhatta suomalaista
ryömi hindutemppeliksi muutetussa hallissa polvillaan
hänen halattavikseen. Uutinen vavahdutti. Niinkö
syvä on äidillisen rakkauden kaipuu, niinkö
paljon siitä on puutetta, että äidin piti tulla
Intiasta ja sellainen määrä pääasiallisesti
kaiketi kastettuja kristittyjä osallistui näihin
menoihin. (Tarkkaan ottaen osallistuminen hindulaisiin
menoihin on tulkittavissa Kristuksen kieltämiseksi, ja
tällaisiin riitteihin osallistunut ortodoksikristitty
pitäisi voidella uudestaan, jos hän haluaa palata
kirkon piiriin. Kysymyksessä ei siis ole mikään
pikkujuttu.). Modernin elämäntavan myötä
lämmin ja turvallinen äitiys on näköjään
käynyt yhä harvinaisemmaksi. Myös se, että
protestanttisesta pohjolasta puuttuu äitiyden esikuva
Jumalanäiti, on epäilemättä vaikuttanut
kehitykseen.
Tässä on ortodoksinaisille suuri haaste. Ensinnäkin
on syytä eri yhteyksissä yhä voimakkaammin
pitää esillä Jumalanäitiä, kaikkien
väsyneiden ja ahdistettujen, sairaiden ja masentuneiden
turvaa. Hän ei suinkaan ole Kristuksen kilpailija vaan
Hänen paras työtoverinsa, joten ei ole mitään
tarvetta ujostella hänestä puhumista. Lapsille on
jo vauvaiästä lähtien selvitettävä,
että heillä on äiti paitsi maan päällä
myös taivaassa. Näin Jumalanäidistä tulee
lasten elämässä tärkeä turvatekijä
tapahtuipa heidän ydinperheilleen sitten mitä tahansa.
Ortodoksisen perinteen alueilla ensimmäinen taivaan asukas,
jonka lapsi pystyy ymmärtämään, on juuri
Jumalanäiti. Lapset pannaan jo aivan pienenä suutelemaan
hänen ikoniaan ja se lienee niitä ensimmäisiä
kuvia, jonka lapsi yleensä näkee.
Mutta myös jokaisen naisen olipa hän sitten fyysisesti
äiti tai ei on pidettävä silmiensä edessä
Jumalanäidin äidillistä esikuvaa. Hän
on ”kaikki pyyteet voittava rakkaus”
(alkutekstin mukaan hellyys). Hän jakaa Jumalan
kaitselmuksen suomia lahjoja, on Hänen ”kaitselmuksensa
aarreaitta”. Jokaisessa naissydämessä
piilee tällainen aarreaitta, josta riittää,
kun se vain avataan, annettavaa runsaasti ja laajalti. Ei
tietenkään välttämättä tarvitse
olla kyse fyysisestä halaamisesta vaan yleensä lämpimän
ja turvallisen ilmapiirin luomisesta. On sitä paitsi
olemassa myös henkistä halaamista. Teini-ikäisestä
lapsestaan huolissaan olevalla äidille isä Porfyrios
neuvoi, että hänen pitää henkisesti painaa
lastaan rintaansa vasten ja siten rukoilla hänen puolestaan.
Äidin halaus välittyy Jumalan hyväilynä
lapsen sieluun.
Jumalanäidin rakkauteen liittyy aina viisaus, hän
on viisas nainen, ”Jumalan viisauden vastaanottaja”.
Viisas hellyys on yhdistelmä, jota itse kukin voisi tavoitella.
Jumalanäiti osaa tarvittaessa toimia voimakkaasti eikä
hänen kanssaan ole leikkimistä. Hän on ”voitollinen
sotajoukkojen johtaja”, ”viholliset lyövä
ukkonen”. Kristityllä naisella onkin Jumalanäidissä
esikuva tarmokkaaseen toimintaan, kun on kyse lasten ja heikkojen
oikeuksista. Hänen on taisteltava kuin naarasleijona
niin sanottujen ”pehmeiden arvojen” puolesta,
ettei yhteiskunta pääsisi kovettumaan ja raaistumaan.
Jumalanäidissä riittää siis oppimista.
Jokaisen naisen kannattaa tarkkaan seurata kirkossa, mitä
hänestä milloinkin sanotaan. Kirkkoveisuista ja
lukukappaleista löytyy inspiraatiota moneen asiaan.
Akatistos-hymin viimeinen ilotervehdys Jumalansynnyttäjälle
kuuluu: ”Iloitse, ruumiini parannus, iloitse, sieluni
pelastus.” Voimme sanoa, että siinä ilmaistaan
lyhyesti kristityn naisen kutsumus. Hänet on kutsuttu
toimimaan ihmisen kaikenpuolisen hyvinvoinnin eli terveen
elämän edistämiseksi ja - mikä tärkeintä
- johdattamaan ihmissieluja pelastukseen.
Nunna Kristoduli
|
