Katumus - hyveiden rakastamista
Paasto - mielen vartioimista
Ortodoksinen paasto ei rajoitu pelkästään
ruokaan, sillä paastossa on keskeistä Kirkon
elämänasenne. Elämämme tarvitsee
muutosta, puhdistumista ja kirkastumista. Pyhittäjä
Johannes Siinailainen (k. noin 600) kiteyttää
paaston merkityksen: "Paasto on luonnon pakottamista
ja nielun nautintojen rajoittamista, pahojen ajatusten hävittämistä,
rukouksen puhtautta, mielen vartioimista, hiljaisuuden alku,
kuuliaisuuden vartija, paratiisin portti ja nautinto."
Ortodoksiset isät vertaavat suurta paastoa Israelin kansan 40 vuotta kestäneeseen erämaavaellukseen, jonka jälkeen israelilaiset saavuttivat luvatun maan. Suuren Paaston ajan liturginen rakenne palauttaa mieleemme pelastuksen odotuksen Kristuksessa. Kirkon varhaisina vuosisatoina suuri paasto omistettiin kasteoppilaiden valmistautumiselle kasteeseen ja eukaristiaan.
Mikä oli tämän valmistautumisen tarkoitus? Ensiksi valmistautuminen oli silloin ja on yhä yleensäkin olennainen osa Kirkon hengellistä elämää. On mahdotonta ymmärtää ja olla osallisena liturgiasta ymmärtämättä ensin, että ortodoksinen liturgia rakentuu valmistautumiselle ja täyttymykselle. Tämä hengellisen elämän kaksoisrytmi paljastaa ihmisille Kirkon kaksitahoisen tehtävän ja luonteen.
Kirkko on itsessään valmistautumista. Kirkko valmistaa ihmisiä iankaikkiseen elämään Kirkon tehtävänä on muuttaa ihmisten koko elämä valmistautumiseksi. Kirkko opettaa jäsenilleen, että heidän elämänsä saa suunnan ja tarkoituksen siitä, mikä on tulevaa, mitä odotetaan ja toivotaan. Ilman tätä valmistautumisen ajatusta ei ole Kirkkoa eikä kristillisyyttä.
Toisaalta Kirkko merkitsee myös täyttymystä. Tapahtumat, jotka aiheuttivat Kirkon syntymisen eli tapahtumat, joihin Kirkon usko ja elämä perustuu, ovat jo tulleet todellisiksi Kristuksessa.
Kirkon uskoville jäsenille ensimmäisten vuosisatojen
kasteoppilaskausi merkitsi Kirkkoon liittymisen mysteerion
uudelleen elämistä. Bysanttilaisen kastetoimituksen
teemana on "vanhan ihmisen kuoleminen"
ja "uuden ihmisen syntyminen".
Suuri paasto on Kirkon jäsenen hengellinen taisteluareena. Kirkon hengen mukainen katumus vapauttaa ihmisen maailman orjuudesta ja oman itsekkyyden tyranniasta. Pyhien isien elämänasenne eroaa selkeästi maailmallisesti elävän ihmisen elämänkuvasta. Pyhien isien elämä sitoutuu Kirkon askeettiseen, liturgiseen, kokemukselliseen ja käytännölliseen pyhyyteen. Maailmallisesti elävän ihminen hylkää yhteiskunnassa ja kirkossa Jumalan. Hänen ajatuksiaan, suunnitelmiaan ja näkemyksiään ohjaa itsekkyys.
Pyhä
Gregorios Palamas (k. 1359) kirjoittaa:"Katumus
tarkoittaa synnin vihaamista ja hyveiden rakastamista, sen
välttämistä, mikä on pahaa ja sen tekemistä,
mikä on hyvää". Katumuksen vastaan
ottaminen ei tarkoita ihmisen rutiininomaista ja mekaanista
elämän muutosta. Sitä ei pidä myöskään
samastaa yksilökeskeiseen uskonnollisuuteen.
Katumus merkitsee ihmisen olemuksellista uudistumista. Katumus
on ensimmäinen ihmistä parantava lääke.
Synnillinen elämä johtaa ihmisen luonnottomaan tilaan,
mutta katumuksellinen elämä palauttaa hänet
elämää antavaan luonnolliseen tilaan. Pyhittäjä
Johannes Siinailainen määrittelee katumuksen: "Katumus
on kasteen uudistaminen. Katumus on sopimus Jumalan kanssa
uudesta elämästä. Katuja on nöyryyden
ostaja. Katumus on omantunnon puhdistamista".
Katumus ei tarkoita pelkästään tunnonvaivoja eikä pahoillaan olemista jonkun pahan tekemisen jälkeen. Katumus merkitsee ihmiselle Kirkon kutsua uuteen elämään eli uuden kirkollisen elämänkäsityksen avaamista ihmiselämässä. Jumala tekee katumuksessa aloitteen ihmiselle, mutta katumus edellyttää ihmisen myönteistä ja voimallista vastausta Jumalan aloitteeseen.
Pyhä Gregorios Palamas kutsuu Suuren Paaston päiviä
"vertaamattomaksi hengellisen murehtimisen ja taistelun
ajaksi". Pyhän Gregorioksen mukaan
syntien hengellinen murehtiminen on Jumalan armon ja rakkauden
hedelmää, mutta edellyttää
myös ihmisen yhteistoimintaa Luojansa kanssa. Ihminen
tarvitsee elämässään nöyryyttä,
itsetutkistelua, paastoamista, valvomista ja ennen kaikkea
rukousta. Hengellinen murehtiminen tarkoittaa, että ihminen
murehtii kadottamaansa Jumalan läsnäoloa.
Ihminen suree Jumalan poissaoloa ja janoaa elämäänsä
Hänen läsnäoloaan.
Kristus siunasi murheellisia ihmisiä: "Autuaita
ovat murheelliset, sillä he saavat periä maan"
(Matt. 5:4). Katumuksen kyyneleet ovat kristityn
elämän tie. Kirkon pyhät ihmiset kannustavat
ihmisiä itkemään syntejään,
koska silloin sydän puhdistuu ja ihminen ottaa vastaan
hengellisen herkkyyden ja voittaa Jumalan rakkauden avulla
saatanan provosoiman sydämen kovuuden. Pyhittäjä
Simeon Uusteologi (k. 1022) luonnehtii aitoja katumuksen
kyyneleitä "elämän merkiksi".
Katumuksen kyyneleet puhdistavat ja kirkastavat ihmissielun.
Mutta isät varoittavat kilvoittelijoita saatanan provosoimista
kyynelistä, jotka eivät kasva hengellisestä
murheesta, vaan ylpeydestä.
Munkki Antiokoksen mukaan "Jumala iloitsee katuvien
kyynelistä, riemuitsee synnintunnustuksesta, murtuneesta
ja nöyrästä sydämestä. Kovasti Hän
haluaa katumustamme ja ottaa meidät suudelmin vastaan
kuin katuneen tuhlaajapojan. Hän iloitsee meidän
kääntymyksestämme ja katumuksestamme."
Askeesi johtaa ihmisiä Kirkon perushyveisiin
Ortodoksisen askeesin hengellinen kurinalaisuus koskee jokaista Kirkon jäsentä. Kirkon jäsenen kutsumuksena on elää toisin kuin häntä ympäröivä maailma. Ihmisten tulee löytää elämän todellinen merkitys, sillä usein heidän elämänsä on vääristynyttä, kurjaa, turhaa ja rumaa.
Kirkon askeesi käsittää ortodoksisen uskon keskeisen ulottuvuuden. Askeesi johtaa kilvoittelijan Kirkon perushyveisiin: sisäiseen vapauteen, todelliseen iloon, turvallisuuteen, nöyryyteen, köyhyyteen ja elämän puhtauteen. Elämän puhtaus on luostarielämän ja askeesin päämäärä. Se ei tarkoita pelkästään ulkoista naimattomuutta, vaan myös ajatusten sisäistä puhtautta.
Pyhän
Johannes Krysostomoksen (k. 407) mukaan todelliset
luostarikilvoittelijat ovat "valon lapsia".
Hän opettaa: "Maailmassa elävät nukkuvat
päivälläkin, mutta he valvovat yölläkin.
He ovat totisesti valon lapsia. He eivät pelkää
ryöväreiden hyökkäyksiä. Eihän
heillä ole mitään menetettävää.
Rahaa ei ole, ruumis ja sielu on. Hymnien kanssa he
saattavat kuolleen, ja kutsuvat sitä saatoksi eikä
hautaamiseksi. Jos ilmoitetaan, että se ja se on kuollut,
vallitsee suuri riemu. Siksi kiitos, suuria kunnia, ilo, kun
jokainen toivoo saavansa sellaisen lopun, lähtevänsä
tästä taistosta, pääsevänsä
vaivoista ja taistoista näkemään Kristuksen.
Sielu tähtää viime henkäyksellään
vain siihen, että lähtisi Jumalalle rakkaana."
Pyhä Gregorios Palamas korostaa Krysostomoksen tavoin luostarielämän suurta hengellisen kasvamisen ja kehittymisen merkitystä. Hänen mukaansa munkille ei ole riittävää pelkästään elää luostarissa, vaan munkin tulee elää siellä pyhien isien esikuvan mukaisesti. Munkin hengellisen innoituksen lähteenä on sisäinen munkkeus. Pyhä Gregorios yhdistää luostarielämän ortodoksisen teologian kokonaisuuteen. Ortodoksinen luostarielämä ei ole käsitteellistä askeettista käytäntöä tai älyllistä Jumalan pohdiskelemista. Ortodoksinen luostarielämä hengittää Kirkon teologiaa ja merkitsee elävää yhteyttä Jumalaan.
Materialismi - aikamme uskonto
Maailmallisesti ajattelevalle ihmiselle ortodoksisen kirkon askeesi säilyy järjettömänä. Korkean teknologian kasvun aiheuttama mielihyvä johtaa ihmisiä elämän lukemattomiin vääristymiin. Rakkaudettomuus vaikuttaa ihmisissä ja maailmassa. Ihmiset sitovat olemassaolonsa aineelliseen. He juoksevat maallisen hyvän perässä, koska heiltä puuttuu sisäisen elämän tarkoitus. He yrittävät korvata elämänsä kipeyden ja tyhjyyden haalimalla omaisuutta.
Ulkoiset asiat peittävät ihmisen elämän sisäisen tyhjyyden. Materialismi on aikamme uskonto. Monet etsivät siitä kuumeisesti elämän sisältöä ja merkitystä. He kuvittelevat, että hyvä ja turvallinen elämä löytyy aineellisesta hyvästä. Mutta he voivat sitä huonommin, mitä enemmän heillä on omaisuutta. Mitä enemmän he hylkäävät Jumalan pyhyyttä, sitä huonommin he voivat hengellisesti.
Ortodoksisten askeetti-isät käyttävät sanaa maailma kuvaamaan ihmisen kohtaamia himoja. Himoja on erilaisia. Yksi himoitsee rikkautta, toinen erilaisia tavaroita ja kolmas etsii lihallisia nautintoja. Joku himoitsee kunniaa, yhteiskunnallista asemaa ja valtaa. Maailmaa palveleva ihminen ei palvele Jumalaa. Pyhien isien mukaan sellaisen kuvitteleminenkin on silkkaa teeskentelyä, tekopyhyyttä ja itsepetosta.
Itsekeskeiselle ihmiselle on todellista ja tärkeää vain se mikä koskee häntä itseään. Omat ajatukset, oma ruumis, oma omaisuus, omat käsitykset, omat tunteet: vain ne ovat itsekeskeiselle ihmiselle todellisia. Hän ajattelee asioita itsensä kannalta. Hänen mielessään ei ole tilaa muille ihmisille. Hän vastustaa Kirkon yhteisöllistä elämää.
Ihmiset tarvitsevat ortodoksisten isien opetusta ihmistä rakastavasta Jumalasta ja Jumalan mukaisesta elämänmuutoksesta ihmiselämässä. He tarvitsevat ortodoksisen kirkon opetusta, jossa korostuu ihmisen persoonallinen elämä ulkoisen omistamisen ja menestymisen sijaan.
Ihmiset ovat kiinni maailmallisissa asioissa ja ilmiöissä. He suorittavat kirkollista elämää sen sijaan että eläisivät sitä. He ovat tekemisissä toisten kanssa, mikäli siitä on heille hyötyä. Kanssakäymisestä paistaa läpi laskelmointi ja itsekkyys. Heidän elämänsä perustuu traagiseen uskomukseen, jonka mukaan he voivat tehdä kaiken ilman Jumalaa.
Haavoitettu parantaja
Jokaiselle tunnolliselle papille katumuksen mysteerio on papillisen viranhoidon vaikeimpia ja turhauttavimpiakin tehtäviä. Siinä hän kohtaa pastoraalisen työnsä todellisen kohteen, ihmisen. Hän kohtaa usein ihmisissä jokaiseen kirkollisen elämän sopukkaan pesiytyneen näennäiskirkollisuuden.
Pappi kohtaa työssään ihmisiä, joille synti, katumus ja uusi elämä Kristuksessa on yhdentekeviä asioita. Ortodoksit mieltävät usein katumuksen mysteerion muodollisessa Rooman kirkon vaikutuksesta syntyneessä lainomaisessa merkityksessä. Kaikkeen tähän yhdistyy psykologisoiva jopa mystifioiva näkemys.
Synnintunnustuksessa korostetaan papin lainomaista valtaa antaa synninpäästö: katuvan ihmisen sieluntilalla ei ole mitään merkitystä.
Alkuaan katumuksen mysteerio oli Kirkossa tarkoitettu niille,
jotka oli eri syistä suljettu Kirkon elämän
ulkopuolelle. Nämä ihmiset eivät voineet kantaa
yhteisessä eukaristiassa uhria Jumalalle ja eivätkä
siksi myöskään ottaa vastaan pyhiä eukaristisia
lahjoja.
Ensimmäisten vuosisatojen kirkon jäsenen katumuksen tie oli pitkä ja katumuksen mysteerio tarkoitti lopulta, että katuva ihminen tunnusti syntinsä ja luopui synnistä. Hän katui vieraantumistaan Jumalasta. Kirkko tunnusti hänen katumuksensa aitouden ja hyväksyi hänet takaisin Kirkon eukaristiseen ykseyteen.
Tämä on yhä ortodoksisen kirkon perusnäkemys
katumuksen mysteeriosta. Kirkon opetuksessa katumus liittyy
läheisesti pastoraaliseen työhön eli ihmisen
opastamiseen hengelliseen elämään ja hänen
auttamiseensa taistelussa ihmisessä vaikuttavaa "vanhaa
Aadamia" vastaan.
Tätä ei kuitenkaan alkuaan yhdistetty katumuksen mysteerioon, niin tapahtui vasta kristinuskon kehittyessä Rooman yhteiskunnan valtauskonnoksi 300-luvulla. Tuolloin muodollisten Kirkon jäsenten määrä kasvoi suuresti, ja hengellisestä ohjauksesta tuli usein katumuksen mysteerion keskeisin asia. Katumusta eivät enää harjoittaneet Kirkon yhteydestä erotetut vaan siihen kuuluvat. Katumus lakkasi olemasta katumuksen mysteerion keskeinen asia ja sen sijaan alettiin korostaa synninpäästöä. Samalla hämärtyi kristillinen näkemys synnistä ja katumuksesta. Synti oli perinteisesti nähty erona Jumalasta ja Hänen elämästään. Tämä käsitys korvattiin moraalin ja rituaalien korostamisella. Synti alkoi tarkoittaa samaa kuin vakiintuneiden sääntöjen rikkominen.
Kirkon eettiset säännöt kokivat melkoisen muutoksen. Ne lakkasivat olemasta kaikkia velvoittavina normeina ja muuttuivat yhteisöllisesti hyväksyttäviksi tavoiksi.
Isä Alexander Schememaan (k. 1983) totesi
vuosikymmeniä sitten: "Kirkon menestystä
mitataan osallistuvien lukumäärällä, taloudellisella
vauraudella ja kaikenlaisella 'seurakunta-asioiden' moninaisuudella
. Tosiasia on, että katumus on kadonnut Kirkon opetuksesta
ja elämästä. Pappi voi kannustaa seurakuntalaisiaan
yhä suurempiin ja parempiin aineellisiin saavutuksiin,
hän voi joskus moittia heitä liian harvoin tapahtuvasta
osallistumisesta jumalanpalveluksiin tai huonosta velvollisuuksien
täyttämisestä, hän voi vastustaa vapaamuurariutta
ja seurakunnanneuvostoa, mutta hän ei tavallisesti ajattele
maailmaa 'ruumiin halujen, silmien pyyteiden ja mahtaileva
elämän käsittein' (1. Joh. 2:16) . Hän
ei myöskään todellisesti usko Kirkkoon, joka
pelastaa epätoivosta ja synnin pimeydestä, vaan
näkee Kirkon laitoksena, joka tyydyttää
hyvässä asemassa olevien ihmisten uskonnollisia
tarpeita."
Isä Alexander kysyi tuolloin, voidaanko palata todelliseen ortodoksiseen katumuskäsitykseen ja -käytäntöön? Hänen mukaansa voidaan, mikäli ortodokseilla on rohkeutta käsitellä ongelman juuri eikä pelkästään katumuksen ulkoisia asioita. Vanhan Kirkon katumuskäytännön eheyttämisen lähtökohtana on opetus ja kasvatus.
Ortodoksisessa kirkossa kaikki opetus ja kasvatus liittyy katumukseen, mielenmuutokseen, kaikkien arvojen uudelleen arvioimiseen Kristuksessa. Kirkon opetukseen kuuluu myös rakentavan kriittinen arvio maallisesta filosofiasta ja kulttuurista, jossa me elämme. Kaikki tietysti edellyttää sitä, että piispa, pappi ja maallikot eivät sitoudu maailmaan vaan asettavat etusijalle iankaikkisen elämän mahdollisuuden.
Ortodoksisen perinteen mukaan pappi ei ole tuomari eikä äänetön todistaja. Hän on Kristuksen ikoni, Kristuksen joka otti kantaakseen maailman synnit ja jonka aktiivinen huolenpito johtaa ihmisiä katumukseen.
Ortodoksisen kirkon papillinen kutsumus alkaa Kristuksen Rististä
ja johtaa siihen. Kutsumus on samastettavissa Kristuksen runneltuun
ruumiiseen, jota pappi on kutsuttu eukaristiassa toimittamaan
ei pelkästään rituaalisesti, vaan tulemalla
olemassa olevaksi langenneessa maailmassa. Pyhien isien käsitys
papista oman heikkoutensa tiedostavana "haavoittuneena
parantajana" syventää ja laajentaa papillisen
arvovallan palvelemiseksi.
Liian usein papit rajoittavat synnit moraalittomiin tekoihin ja unohtavat, että synti perustuu ihmisen heikkoon uskoon ja siihen, ettei ihminen rakasta Jumalaa. Jokainen ihmiselämän epäjärjestys ja paha rikkoo Jumalan tahdon. Paha merkitsee ihmisen erottautumista yhteydestään Jumalaan. Epäoikeudenmukaisuus, sota, köyhyys ja väkivalta kasvaa kovasydämisistä ihmisistä.
Ihmisen hengellinen eheytyminen alkaa ihmissydämestä.
Siinä on Kirkon lähetystehtävä eli auttaa
ihmisiä sydämen kääntymykseen. Pyhittäjä
Nilos Askeetti muistuttaa: "Älä ajattele,
että synti on jotakin elävää ja ajattelemisen
arvoista, sitä se ei ole lainkaan".
Katumus vaatii kärsivällisyyttä
Kirkon askeesi ja hengellinen elämä perustuu ihmisessä itsekkyyden ja vastuuttomuuden voittamiseen. Autiomaaisät opettavat, ettei ihmisen sisäinen maailma saisi koskaan olla tyhjä Jumalan vaikutukselle. Askeetin tavoittelema pyhyys on Jumalan pyhyyden etsimistä. Pyhät isät opettavat ihmisen sisäisen askeesin kehittämisestä. He tarkoittavat sillä Jumalan muistamista.
Bysanttilaisessa merkityksessä askeesi tarkoittaa kilvoittelijan elämässä hengellisen heräämisen ja uudistumisen kasvatuksellista harjaantumista. Harjaantuminen valmistaa ihmisen omaatuntoa Jumalan pyhyyden maailmaan. Paastoamisen, valvomisen, hengellisen kirjallisuuden opiskelemisen, Kirkon hymnien laulamisen ja kumarrusten tarkoituksena on harjoittaa ja vahvistaa kilvoittelijan hengellisiä ominaisuuksia.
Pyhittäjä Simeon Uusteologi (k. 1022) kirjoitti
paljon hengellisestä isyydestä. Hänelle hengellinen
isä on karismaattinen persoona, Kristuksen elävä
ikoni. Hengellinen isä antaa ohjattavan elämälle
mittapuun, ei niinkään ulkoisilla neuvoilla, vaan
sillä, mitä hän on ihmisenä. Hengellinen
ohjaaja eli kuten isät häntä kutsuvat "hengellinen
lääkäri" tarjoa ohjattavalleen Jumalan
parantavaa itsetuntemusta, inhimillisen epäonnistumisen
tuskallisen taustan ja himojen helvetin tunnistamista, mutta
myös varmuutta siitä, että helvetti voidaan
kukistaa Jumalan rakkauden avulla ja muuttaa luottamuksen
ja yhteenkuuluvuuden tunteeksi.
Ortodoksiset isät tähdentävät, että Kirkon hengellinen elämä perustuu todelliseen uskoon. Katolisen ja apostolisen uskon kadottaminen merkitsee ihmisen erottautumista Jumalasta. Usko on olennainen osa katumusta. Katumus merkitsee ihmiselämässä Jumalan vastaisen väärän tiedon ja elämän hylkäämistä. Isien mukaan ihminen ei voi saavuttaa hengellistä elämää, jollei hän ensin luovu maailmasta. Luopuminen tarkoittaa radikaalia muutosta ihmisen suhtautumisessa maailmaan ja maailmalliseen elämään.
Katumus vaatii kärsivällisyyttä. Hyveen tielle
kuuluvat vastoinkäymiset ja vaivat. Ilman kärsivällisyyttä
kilvoittelija ei voi saavuttaa mitään hyvettä
tai täyttää Jumalan käskyjä Kirkossa
kukaan ei voi kehittyä hengellisesti ilman nöyryyttä.
Kirkon elämä rakentuu nöyryyteen. Jumala osoittaa
ihmiskunnalle suurenmoisen nöyryytensä ja alentumisensa
syntymällä Kristuksessa ihmiseksi. Sisäisen
nöyryyden oppiminen on ihmiselämässä vaikeaa.
Pyhittäjä Johannes Siinailainen (k. n. 600)
opettaa: "On mahdotonta, että lumesta tulisi
tulta, mutta vielä mahdottomampaa on, että väärin
uskovissa olisi nöyryyttä."
Ihmiset eivät voi ymmärtää Kirkon
askeettista elämää ilman lihaksi tulleen Kristuksen
elämän muuttavaa voimaa. Kristuksen Ruumiin eli
Kirkon jäsenyys tarkoittaa ihmisolemuksen kokonaisvaikutteista
muutosta. Tertullianus (k. n. 220) opettaa:
"Ihmiset tulevat kristityiksi, mutta he eivät
synny kristityiksi." Hän tarkoittaa, että
kristityksi tuleminen merkitsee ihmisen vapaata valintaa.
Se merkitsee ihmisen sitoutumista Kirkon elämään.
Silloin ihminen on tietoinen jumalallisesta kutsumuksestaan.
Askeesi on Jumalan lahja, joka tarkoittaa kilvoittelijassa tapahtuvaa sisäisen olemassaolon syvää muutosta. Ihmisten suhtautuminen omaisuuteen ja pahuuteen ilmaisee, minkälainen on heidän sisäinen ihmisensä. He tekevät usein kompromisseja Kirkon eettisten periaatteiden suhteen. Maalliset sitoumukset ja mieltymykset kahlitsevat heitä.
Ortodoksinen kirkko ymmärtää itsensä maailmassa muukalaisena ja pyhiinvaeltajana, ei maailman hallitsijana tai kanssahallitsijana. Kirkon lähetystehtävänä on palvella Kristusta ja johdattaa maailmaa palvelemaan Häntä.
Kristuksen palvelemisen sijaan ihmiset keskittyvät usein itsensä palvelemiseen. Se lukitsee heidät syntien vankilaan. He korostavat evankeliumin vanhemman veljen tavoin (Luuk. 15:29-30) oikeudenmukaisuutta armeliaisuuden ja rakkauden kustannuksella. Omavoimaiset ihmiset vihaavat rakkautta. He eivät ajattele lähimmäisensä parasta, vaan omaa parastaan. He eivät koskaan vapaudu itsestään. Omavoimaisuuden juuret ovat rakkaudettomuudessa. Rakkaudettomuus synnyttää aina pelon. Pelko puolestaan tappaa ihmisistä hengellisen luovuuden. Siksi ihmiset kieltävät hengellisen sairautensa ja keskeneräisyytensä. Hän torjuvat Kirkon tarjoaman katumuksen.
Jos evankeliumin kertomuksen vanhempi veli olisi huolehtinut
nuoremmasta veljestään, hän sydämensä
olisi murtunut ja hän olisi ottanut ilolla vastaan syntiä
tehneen veljensä. Mutta nyt hän kovetti sydämensä
veljensä "moraalittoman elämän"
vuoksi. Jumalan rakkaus ei koskaan tuomitse ihmispersoonaa
vaan aina ihmisen tekemän väärän teon.
Vanhempi veli sen sijaan mitätöi nuoremman veljensä
ihmispersoonan arvon.
Isät opettavat, että ihminen tulee siksi, mitä hän rakastaa. Jos hän rakastaa Jumalaa, hän tulee Jumalan kaltaiseksi. Jos hän rakastaa saatanaa, hän samastuu saatanaan, hänen pahuuteensa ja rappioonsa. Jumala loi ihmisen ainutlaatuiseksi olennoksi. Ihminen elää maailmassa, mutta kuuluu taivaaseen. Häntä ei saa hallita mikään muu kuin hänen Luojansa. Kirkossa meidät on kutsuttu kasteessa ja mirhavoitelussa muuttamaan maailmaa. Maailman muuttaminen tarkoittaa elämän merkityksen ja tarkoituksen tarjoamista siellä, missä sitä ei ole. Maailman muuttaminen on mahdollista ainoastaan katumuksessa ja nöyryydessä.
Isä Jarmo Hakkarainen
- Antiokos, munkki, 2002: Pandektes. Suomennos: Johannes Seppälä. Jyväskylä.
- Hakkarainen, Jarmo, 2004: Bysanttilainen askeesi - Jumalan pyhyyden teologiaa. - Bysantin kulttuuriperintöä ja läntisiä vaikutteita. Joensuu.
- Hakkarainen, Jarmo, 2006: Kirkon parantava lääke. Kirjoituksia ortodoksisen kirkon terapeuttisesta opetuksesta ja käytännöstä. Joensuu.
- Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos, 1997: Saint Gregory Palamas as a Hagiorite. Levadia.
- Johannes Krysostomos, pyhä, 2001: Luostareista ja luostarien asukkaista (PG 62, 575-576-578). Suomennos: Johannes Seppälä. - Ortodoksinen Kulttuuri 1-2001. Joensuu.
- Johannes Siinailainen, pyhittäjä, 1986: Portaat. Suomentanut Johannes Seppälä. Pieksämäki.
- Keselopoulos, Anestis, G.: The Passions and Virtues According to the Teachings of Saint Gregory Palmas. Translated from Seventh Edition by Fr. Alexis Trader. Moniste.
- Krivosein, Vasili, arkkipiispa, 2002: Pyhittäjä Simeon Uusi Teologi. Suomentanut Irmeli Talasjoki. Jyväskylä.
- Schmemann, Alexander, 1961: Some Reflections on Confession. - St. Vladimir’s Seminary Quarterly. Vol. 5, No.3, Fall 1961.
- Timiadis, Emilianos, metropolitan, 1998: Toward Authentic Christian Spirituality: Orthodox Pastoral Reflections. Brookline.
|
