Positiivista radikalismia
Koko Suomi on järkyttynyt Jokelan koulusurmien johdosta,
ja niin olemme täällä luostarissakin. Moni
sisaristossamme on koulutukseltaan opettaja tai muuten jossain
elämänsä vaiheissa toiminut opetustehtävissä
ja pystyy siten näkemään asian paitsi perheiden
myös kouluyhteisön kannalta.
Omasta puolestani päädyin muun ohella ajattelemaan
vakavasti nuorten radikalismia ja sen purkautumisteitä.
En ihmettele, että moni nuori kokee yhteiskunnan innostamattomana
ja tuntee, että häntä ollaan sullomassa ahtaaseen
häkkiin, jossa arvona on tuottavuus. Se ei kuitenkaan
kelpaa elämän tarkoitukseksi. Ja niin nuori alkaa
etsiä jotakin muuta ja radikaalimmat ja peräksi
antamattomimmat päätyvät usein johonkin vaaralliseen
ja yhteiskunnanvastaiseen ääri-ilmiöön.
On kuitenkin olemassa yksi radikaaliliike, joka on jo vuosisatoja
imenyt sisäänsä niitä, jotka etsivät
”jotakin muuta”. Ja se on luostarilaitos.
Sikäli kuin olen tutustunut nuoremman polven athosvuorelaisten
munkkien elämäntarinoihin, monet heistä ovat
olleet lahjakkaita nuoria ihmisiä takanaan loistava koulutodistus
ja, jos luostari ei ole tullut kuvaan heti lukion jälkeen,
myös korkeakoulututkinto. Ja useat heistä myös
kertovat vaikeista etsinnän vuosistaan ja kuinka he olivat
jo olleet epätoivon partaalla, kunnes mieleen oli juolahtanut
onnellinen ajatus vierailla Athoksella. Aluksi ehkä ilman
toivoa löytää mitään vain sen vuoksi,
että katsotaanpa nyt tätäkin. Mutta sieltä
he olivat sitten löytäneet tavoitteen, joka kelpasi
heille ja oli tarpeeksi haastava. Eli kuten Arkkipiispa Paavali
kirjoittaa yhdessä kirjeessään: ”Tavoitteet
on todella asetettu korkealle, mutta niinhän Herrammekin
on tehnyt sanoessaan: Olkaa täydelliset, niin kuin teidän
taivaallinen Isänne on täydellinen. Ihmisen osa
on pyrkiä saavuttamattomaan päämäärään
(alleviivaus arkkipiispan), ja siinä on
hänen autuutensa, jolle ei ole rajoja.”
Koko energiallaan nämä entiset etsijät saattoivat
vihdoinkin heittäytyä tavoittelemaan jotakin, mitä
pitivät tavoittelemisen arvoisena. Ulkonaisia olosuhteitakin
oli tarjolla monenlaisia: yhteiselämäluostarit viisaan
igumenin johdossa, skiittamajat pienine veljestöineen
ja äärilajina erakkomajat taivaan ja maan välillä
Karulian jyrkänteillä. Yksin mutta ei kuitenkaan
yksin vaan ohjaajavanhuksen silmällä pidon alaisena
vuosisataisen tradition piirissä yhtenä munkkien
suuresta joukosta.
Kaikista Athoksen kävijöistä ei tietenkään
tule munkkeja, mutta he saavat sieltä mukaansa maailmaan
jotakin olennaista. Isä Paisioksen elämäkerrassa
kerrotaan nuoresta miehestä, joka oli menossa tekemään
itsemurhaa syöksymällä mopollaan rotkoon, kun
hän muisti Athosvuoren ja isä Paisioksen siellä.
”Paljon puhutaan tuosta Paisioksesta. Käynpä
ensin katsomassa häntä ja sitten teen tämän”,
hän ajatteli ja kääntyi kotiinsa. Tapaaminen
isä Paisioksen kanssa toteutui, ja nuorukaisen elämä
asettui aivan uusiin uomiin, joissa itsetuhoisille ajatuksille
ei ollut sijaa.
Suomalaisessa ajattelutavassa luostarivaihtoehto on kuitenkin
jotakin täysin vierasta. Käsitys luostareista perustuu
vielä pitkälti uskonpuhdistuksen ajan kielteiseen
propagandaan. Näin ei luostari radikaalina vaihtoehtona
edes juolahda elämäntuskansa kanssa kamppailevan
nuoren ihmisen mieleen. Valitettavasti, koska muualla maailmassa
moni on löytänyt siitä ratkaisunsa.
Nunna Kristoduli
|
