Pyhien ikonien puolustajat
Ortodoksinen kirkko muistelee sunnuntaina 14.10. 2007 Nikean
seitsemännen ekumeenisen
kirkolliskokouksen 350 isää.
Bysanttilaiset isät esittivät Nikean kirkolliskokouksessa
vuonna 787 ikonin teologisen perusajatuksen: ikonissa
kaiken tulee muistuttaa Jumalan aineettomasta valtakunnasta
ja ihmisistä, jotka on luotu Jumalassa kuolemattomuuteen.
Bysanttilaisen teologian terapeuttinen ajatus Kirkon hengellisestä
maailmasta ja sen kirkastamista ihmisistä avaa uskoville
ikonien maalaamisen ja ymmärtämisen merkityksen.
Pyhä ikoni ilmaisee hengellistä kauneutta. Bysanttilaisten
isien teologisissa kirjoituksissa toistuu usein ajatus hengellisestä
kauneudesta. Heidän teologiassaan ihmisen halu kasvaa
täydellisyyteen ja jumalayhteyteen yhdistyy usein ihmisen
pyrkimykseen kehittyä kohti sielun kauneutta ja Jumalan
kauneuden näkemistä. Isät pitävät
Jumalaa korkeimpana kauneutena ja opettavat, että hyveet
kasvattavat ihmissielusta Jumalan kaltaisen eli kauniin.
Isille maallinen elämä merkitsee “koettelemusten
aikaa”, kun taas hengellinen elämä kuvastaa
ihmisen sisäistä eheytymistä ja kasvamista.
Ortodoksisessa ihmiskäsityksessä on keskeistä
Jumalankaltaisuuden toteutuminen ihmisessä. Jumalankaltaisuuden
toteutuminen on ihmisen olemassaolon sisältö ja
päämäärä. Isien mukaan ihmisen osallistuminen
Jumalan elämään on sitä, mikä tekee
ihmisestä todellisen ihmisen. Tätä Jumalankaltaisuutta
ihminen kutsutaan toteuttamaan elämässään
ja teoissaan.
Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja (k. 663)
kuvaa ihmisessä olevaa ja vaikuttavaa valinnan lahjan
tärkeyttä: “Jokainen sielu, joka rakastaa
Jumalaa pehmenee vahan tavoin ja ottaa vastaan jumalalliset
vaikutelmat ja luonteenomaisuudet ja näin sielusta tulee
Pyhässä Hengessä Jumalan asuinpaikka”.
Pyhällä ikonilla on kasvatuksellinen tehtävä:
ikoni tuo uskovalle mieleen pyhän tapahtuman. Mutta ikoni
on olemassa myös aiheuttaakseen muutosta rukoilijan sisäisessä
maailmassa.
Pyhä ikoni saa ihmisissä aikaan kunnioitusta, synnintunnustamista
ja katumusta, mutta sen tarkoituksena on myös kannustaa
ihmisiä tekemään hyvää ja välttämään
pahaa. Pyhä Johannes Damaskolainen (k. 750)
puhuu Kirkon jäsenen elämästä “taisteluna
pahaa vastaan” ja pyrkimyksenä kulkea Herran
askelissa. Hän tuo esille bysanttilaisen teologisen käsityksen
ihmisen vapaudesta, yrityksestä, motivaatiosta ja aikomuksesta
seurata elämässä Jumalaa eli aikaansaada meissä
Jumalan nälkä ja jano. Luultavasti tämän
takia seitsemäs ekumeeninen kirkolliskokous sisällytti
ikoneja koskevaan säädökseensä opetuksen,
että ahkera ikonien tutkistelu kohottaa ihmiset muistamaan
ikonien esittämiä esikuvia ja kaipaamaan heitä.
Kirkko kohtaa kasvatustyössään suuren haasteen
yrittäessään saada jäseniään
ymmärtämään, mitä on olla Jumalan
kansa, mitä on maailma ja mitä on maailman voittaminen.
Kirkon alkuaikoina kristitty tiesi olevansa syntinen, jonka
synnit on anteeksi annettu ja joka - ilman omaa ansiotaan
- on saanut luvan tulla osalliseksi uudesta elämästä
ja Jumalan valtakunnasta.
Nykyaikainen ihminen torjuu sen sijaan lähes kaiken
Kirkon tarjoaman terapian, olipa sitten kyse Kirkon elämästä
vieraantumisesta tai uudesta elämästä Kristuksessa.
Hän tyytyy parhaimmillaankin muodolliseen synnintunnustukseen,
liturgiseen mukanaoloon ja ehtoollisesta osallistumiseen.
Maailmasta otetut esikuvat ruokkivat hänessä Kirkon
hengellisen elämän vastaista mielialaa. Katumuksesta
tulee pelkkä muodollisuus eikä se vaikuta mitenkään
ihmisen hengellisen elämän kehittymiseen.
Metropoliitta Anthony Bloomin (k. 2003) mukaan maallistuneelle
yhteiskunnalle on luonteenomaista kaksi seikkaa. Ensiksikin
maallistuneen yhteiskunnan ihmisillä on heikko, hämärtynyt
ja aneeminen käsitys Jumalasta. Toiseksi maallistuneen
yhteiskunnan ihmiset ovat kiihkeän tietoisia ajallisen
elämän merkityksestä. He näkevät
maailman ja elämän aineellisin käsittein. Siksi
he ovat esipaimenen mielestä taipuvaisia hylkäämään
ja unohtamaan Jumalan maailman iankaikkisen läsnäolon.
Maallistunut ihminen kieltäytyy kutsumuksestaan elää
Jumalaa palvelevana olentona. Hän kadottaa elämästään
Jumalan pyhyyden kaipuun eikä aseta Kirkon yhteistä
jumalanpalvelusta yhteyteen koko elämänsä kanssa.
Maallistuminen on vallalla myös kirkossa. Katumus on
lähes tulkoon kadonnut kirkon opetuksesta ja elämästä.
Ihminen on ikonin edessä kasvotusten pyhän eli
Jumalan kanssa, ja Jumalan kohtaaminen on langenneessa maailmassa
elävälle ihmiselle kriisi. Historiallisten tapahtumien
tai teologisten ideoiden mietiskely on harrastus, johon syntinenkin
voi antautua varsin kevyesti. Sekä Jumala että pyhät
ihmiset ovat kuitenkin ennen kaikkea persoonia, ja he tulevat
ikonien kautta todella läsnä oleviksi ihmiselle,
joka sen sallii tapahtua.
Syntiselle ihmiselle pyhän kohtaaminen ei ole ihanaa
eikä myöskään rauhoittavaa, vaan ennalta
eletty tuomiopäivä. Ilman katumusta ihminen ei voi
kohdata pyhää.
Jumalallinen elämä murtaa ikonin liikkumattomien
viivojen ja tummuneiden värien kehikon tullen kohti ja
kysyen: Missä sinä olet? On jumalallinen ihme ja
todistus Pyhän Hengen olemassaolosta, että ihminen
kaipaa pyhyyttä ja janoaa sitä kohti, vaikka Jumalan
pyhyys on hänen langenneelle ja synnin haavoittamalle
tahdolleen kuin kuluttava tuli.
Bysanttilainen ikoni, fresko tai mosaiikki ei ole pelkkä
symboli tai Kirkon traditiota sisältävä tietokanta.
Ortodoksisen kirkon uskollisille jäsenille totuus ei
ole joukko opinkappaleita tai lainomaisia säädöksiä,
vaan Kristus jumalinhimillisenä persoonana. Jumalan Totuuden
tunteminen on elämää yhteydessä Kristukseen,
osallistumista Kirkon eukaristisessa yhteisössä
Hänen elämäänsä.
Serbialainen arkkimandriitta ja teologi Justin Popovitš
(k. 1979) opettaa: “Se, joka uskoo Kristukseen,
kasvaa Hänen jumalallisen totuutensa rajattomuudessa.
Hän kasvaa koko olemuksellaan, mielellään,
sydämellään ja sielullaan. Kristuksessa eletään
olemalla totuudellisia rakkaudessa, ainoastaan siten kasvamme
kaikin tavoin Hänessä. Näin kasvamme kaikkien
pyhien ihmisten kanssa Kirkossa ja Kirkon kautta, koska muutoin
ei voi kasvaa Kristuksessa.”
Isä Jarmo Hakkarainen
|
