Sisäisestä eheytymisestä
Kirkon pyhien isien ja opettajien teologia todistaa kaikkina
aikoina elävän Jumalan salaisuudesta sanassa, ajattelussa
ja teoissa. Pyhien isien teologinen sana oli seurausta heidän
kirkollisesta kokemuksestaan, sillä se merkitsi ratkaisevasti
Kirkon elämän muotoutumiseen ja kehittymiseen. Pyhän Johannes
Krysostomoksen (k. 407) mukaan hyvyys merkitsee
kirkossa samaa kuin hyve. Ihminen luotiin aikojen alussa hyväksi
eli heijastamaan elämässään Luojansa hyvyyttä. Kirkkoisä arvosti
suuresti apostoli
Paavalia. Hän nostaa apostolin uskovien esikuvaksi: ”Pyrkikäämme
Paavalin tasolle ja jäljitelkäämme hänen urhoollista timanttisieluansa.
Hänen kokemustensa jälkiä seuraamalla me voimme purjehtia
halki tämän elämän ulapan ja päästä aallottomaan satamaan.
Ja näin me voimme saavuttaa ne hyvyydet, jotka on luvattu
Kristuksen arvon mukaisesti eläville Herramme Jeesuksen Kristuksen
armosta ja ihmisrakkaudesta”.
Ortodoksinen teologia on Kirkon terapeuttista elämää. Pyhien
isien perinteessä teologeja kutsutaan “Jumalan näkijöiksi”.
He seuraavat pyhän Gregorios
Palamaksen (k. 1359) mukaan Kirkon “metodia”
eli ovat ottaneet vastaan täydellisen uskon, mielen valistumisen
ja jumaloitumisen. Ortodoksista teologiaa voidaan syystä kutsua
ihmisen hengellisen parantumisen tieksi. Ortodoksinen teologia
edellyttää ihmiseltä osallistumista uskon salaisuudesta. Kirkon
jäsenen elämä on kasteesta lähtien jatkuvaa askeettista sotaa
saatanaa ja hänen joukkojaan vastaan. Kirkon pyhien isien
perinne merkitsee Kirkon terapiaa. Se yhdistyy tässä suhteessa
läheisesti lääketieteeseen, erityisesti psykiatriaan. Kuitenkaan
maalliset tieteet eivät saa aikaan ihmissielun parantumista.
Kirkon hengen mukainen parantuminen synnin sairauksista on
mahdollinen ainoastaan pyhien isien askeettisen ja terapeuttisen
opetuksen kautta.
Ihmisen puhdistuminen himoista ei voi tapahtua sielun neutraalissa
tilassa, vaan ihmisen tulee korvata himot hyveillä. Oikea
usko on hengellisen elämän ensimmäinen askel. Ortodoksinen
usko keskittyy hyvään, ja hyvä on toteutunutta uskoa. Jumala
asettaa ihmiseen hyvyyden pyhässä kasteessa. Ihmisen hyveellinen
elämä rakentuu pyhässä kasteessa saatuun Jumalan hyvyyteen.
Jumalan hyvyyden toteutuminen riippuu ihmisen yhteistyöstä
Luojansa kanssa. Pyhän Gregorios Palamaksen mukaan sielussa
toimiva jumalallinen valo merkitsee todellista elämää, joka
syntyy ihmisessä jumalallisesta murheesta. Sielun kuolema
tarkoittaa puolestaan saatanan pimeyttä, joka täyttää sielun
maailmallisen murheen kautta. Sielulla on monenlaisia henkisiä
kykyjä eli voimia. Niihin luetaan mieli, tahto, omatunto ja
mielikuvitus. Mielen henkisen kyvyn korkein toiminto on puhdas
rukous. Luonnollisessa tilassaan mieli on silloin, kun se
on puhdas, vapaa pahoista ja tarpeettomista ajatuksista ja
tunteista. Sellainen mieli on harvinainen, vain pyhät ihmiset
yltävät siihen.
Sopimattomaan mielikuvitukseen liittyvät pahojen henkien
aiheuttamat maailmalliset asiattomat aiheet. Mielikuvitus
on yksi puhtaan rukouksen pahimmasta esteistä, sillä rukous
vaatii keskittynyttä mieltä. Mielikuvitus on myös tärkein
keino, jota pahat henget käyttävät ohjatessaan ihmistä pahoihin
ajatuksiin, tunteisiin ja tekoihin. Saatana tyrkyttää synnillisiä
ajatuksia ihmismieleen. Aluksi synnillinen ajatus ilmenee
mahdollisuutena synnin tekoon. Vähitellen synnillinen ajatus
valtaa ihmismielen, jolloin saatana johdattaa ihmisen syntiin.
Sielu tekee syntiä kolmessa muodossa: teoissa, sanoissa ja
ajatuksissa. Syntistä ihmistä orjuuttaa rappio ja kuolema.
Itsekkyys ohjaa hänen tekojaan, ajatuksiaan, toimintojaan
ja mielihalujaan. Syntisen ihmisen sydämessä ei ole tilaa
lähimmäiselle ja hänen rakastamiselleen. Häneltä puuttuvat
myötätunto ja luottamus lähimmäistä kohtaan. Puolestaan rakkauden
olennaisin osa on luottamus Jumalaan, joka herättää ihmissielussa
hengellisen murheen. Pyhä Gregorios Palamas opettaa, että
hengellisen murheen alkua voidaan verrata tuhlaajapojan kääntymiseen.
Syntejään murehtiva ihminen on lankeemuksestaan häpeissään.
Hän lausuu tuhlaajapojan sanoin: “Isä, minä olen tehnyt
syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen
arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi”. (Luuk.15:21).
Jumalallisen murheen täyteyden hedelmät tulevat ihmisessä
ilmi siinä, kuinka taivaallinen isä ottaa syleillen tuhlaajapojan
vastaan. Pyhä esipaimen Gregorios kehottaa meitä kumartumaan
ja lankeamaan “siunatussa köyhyydessä” Herran meidän
Jumalamme eteen, että voisimme Hänessä olla järkkymättömiä
saatanaa provosoimissa kiusauksissa. Pahat henget vaikuttavat
synnin saastuttamassa sydämessä. Jumala toimii ihmisessä puhtaan
sydämen kautta. Kirkon jäsenten haastava lähetystehtävä on
tänäkin päivänä saattaa lihaksi Jumalan rakkaus ja totuus.
Jumalan Pyhän Hengen ohjaama Kirkko on luova, elävä ja parantava
Kristuksen Ruumis, joka etsii kaikkina aikoina Jumalan mielen
mukaisia uudistumisen teitä.
Kun ihminen osallistuu Kristuksen Ruumiin eli Kirkon elämään,
hän osallistuu Kristuksen valkeuteen. Pyhien isien opetuksessa
ajallinen elämä merkitsee koettelemusten aikaa, kun taas hengellinen
elämä kuvastaa ihmisen sisäistä kasvamista ja eheytymistä
Jumalassa. Ortodoksinen kirkko on itsessään ihmisten valmistautumista
iankaikkiseen elämään. Luodun maailman eettinen ja moraalinen
sekasorto kasvaa ihmisen aineellisista, itsekkäistä, aistillisista
asenteista ja kiintymyksistä. Eukaristia on Kirkon yhteisöllisen
elämänmuutoksen keskus. Liturgian ja elämän ykseyden palauttaminen
muodostaa kirkollisen elämän uudistumisen lähtökohdan.
Ortodoksisen kirkon eukaristinen näkemys luomakunnasta Jumalan
lahjana panee liikkeelle kaiken hengellisen taistelun, askeesin
ja pastoraalisen työn. Pyhien isien opetuksissa kaikkien hyveiden
täyttymys on rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin. Pyhien isien
elämäntapa on meille esikuvana kulutuksemme ja mukavuutemme
säätelemisestä ja muutenkin luomakunnan ykseyden varjelemisesta.
Rakkaus ja oikeudenmukaisuus ovat jumalallisia portteja Jumalan
valtakuntaan. Isät korostavat opetuksissaan ihmisten olemuksellista
kasvamista Kristuksen ihmisyydessä Jumalan ykseyteen. Ihmistä
kutsutaan elämään liturgisena olentona, joka kirkkorakennuksesta
lähdettyään jatkaa liturgiaa köyhien ja unohdettujen parissa
eli tekee elämästään liturgian.
Kirkon uskollinen jäsen löytää kaikkialla Kristuksen ja iloitsee
Hänessä. Ortodoksisen kirkon rikas teologinen traditio kuvastaa
yhteisöllistä terapeuttisuutta. Kirkko on sairaala meitä synnin
sairastuttamia varten. Siksi on vaarallista, että ortodoksisen
kirkon keskeisellä toimintamuodolla pyhällä liturgialla ei
näytä juurikaan yhteyksiä kirkollisen elämän muihin aineksiin.
Liturgia ymmärretään pyhäksi sinänsä ja sen vuoksi tavallinen
elämä on entisestään maallistettu kirkon seinien ulkopuolelle.
Ihminen saattaa olla syvästi vaikuttunut ortodoksisen liturgian
toimituksista eikä hän kuitenkaan näe niissä Kirkon liturgian
kokonaisuutta, kaiken kattavaa näkemystä elämästä. Hän ei
näe jumalallisessa liturgiassa “elämän filosofiaa”, joka muotoilee
ja haastaa kaikki ajatuksemme, asenteemme ja toimintomme.
Tähän on syynä maallistuminen. Kun ihmisen maailmankuva ei
muodostu Kirkon yhteisestä liturgisesta kokemuksesta, liturgian
ja itse elämän kesken ei synny vastaavuutta. Jumalanpalveluksesta
tulee ihmiselle suoritus.
Eukaristisen uhrin kantaminen on Kirkon liikettä, joka vaatii
meiltä sisäistä uudistumista toteutuakseen elämässämme eukaristiana
eli elävänä uhrina Jumalalle. Eukaristinen liturgia tulee
näin jokapäiväisen elämän esikuvaksi ja terapeuttiseksi lähteeksi
eli liturgian jälkeiseksi liturgiaksi. Se on myös ihmisen
uudistuneen jumalasuhteen esikuva malli, joka ei perustu pakkoon,
vaan vapauteen.
Isä Jarmo Hakkarainen
|
