Kirkastusjuhlaa on alettu viettää idässä
400-luvulla, mutta lännessä yleisesti vasta 1000
vuotta myöhemmin. Ortodoksisessa kirkossa se kuuluu 12
suuren juhlan
joukkoon.
Jeesuksen läheiset opetuslapset Pietari,
Johannes
ja Jaakob
näkivät Herran kirkastuneena vuorella, jota evankeliumi
ei nimeä, mutta joka tradition mukaan oli Taabor. Vanhan
testamentin Mooses ja Elia
olivat läsnä lain ja profetian edustajina. Olihan
Mooses jo aikaisemmin kohdannut Jumalan Siinain vuorella ja
Elia taas hiljaisessa tuulen henkäyksessä. Kristuksessa
yhdistyvät sekä laki että profeetat. Hän
on Vanhan testamentin täyttymys. Mooses ja Elia puhuivat
Jeesuksen kanssa tämän tulevista kärsimyksistä.
Tuo harvinainen kokous, Vanhan liiton suurten miesten ja Jumalan
Pojan välinen tapaaminen keskittyi siis kärsimykseen.
Ulkoiset puitteet kuten Herran vaatteet, julistivat jumalallista
kirkkautta, mutta keskustelu käsitteli kärsimystä.
Tämä sopii muistaa mietittäessä tänäkin
päivänä kärsimyksen teemaa koko maailmassa.
On merkille pantavaa, että Kristuksen kirkastumista
saivat todistaa ne opetuslapset, jotka olivat uskollisesti
seuranneet Herraa. Heidänkin oli pitänyt kiivetä
vuorelle – siis kilvoitella. Juhlaveisun mukaan opetuslapset
saivat nähdä Herran kunnian ”kykyjensä
mukaan”. Edelleen tropari ilmoittaa näyn syyn:
jotta opetuslapset ymmärtäisivät Kristuksen
sitten aikanaan kärsivän vapaasta tahdostaan. Kirkastumisen
taustalla on siis uskon vahvistaminen kärsimysten edellä.
Epäilemättä kyseessä oli Jumalan valtakunnan
todellisuuden heijastus ajassa. Kirkastunut Kristus on Valtakunnan
todellisuutta. Hän ei siis muuttunut miksikään
vaan opetuslapset saivat nähdä Hänet hetkellisesti
sellaisena kuin Hän todellisuudessa on. Vanhassa testamentissa
kukaan ei voinut nähdä Jumalaa, koska näkemisestä
olisi seurannut kuolema. Uudessa liitossa on mahdollista nähdä
Jumala, mutta se tapahtuu kullekin hänen hengellisten
kykyjensä mukaan.
Meidän kodallamme tämä kaikki merkitsee sitä,
että jokaisessa liturgiassa noustessamme ne muutamat
portaat kohti Ehtoollista, nousemme Taaborin vuorelle. Se
mahdollisuus on varattu kaikille niille, jotka ovat sitoutuneet
elämään Kristuksessa, siis ortodoksisen uskon
mukaiseen elämään. Ei siis kenelle tahansa
vaan niille, jotka on kastettu Kristukseen ja voideltu Pyhällä
Hengellä sekä vielä omasta tahdostaan päättäneet
seurata Kristusta koko elämällään.
Vuorelle nouseminen, askeesi, merkitsee luopumista monista
asioista, koska Kristusta ei voi kohdata ilman monia uhrauksia.
Itse asiassa Ehtoollinen muodostuu siitä, että leivän
ja viinin muodossa kannamme koko elämämme uhriksi
Jumalalle. Silloin saamme takaisin vielä enemmän
kuin ”kaiken”.
Meilläkin voi olla Pietarin tavalla kiusaus jäädä
vuorelle. Taaborin vuoren pyhä rauha kuuluu kuitenkin
siihen Valtakuntaan, mikä on vielä täyteydessään
tuleva. Siksi meidän on palattava maailman pimeyden keskelle
ja vietävä sinne Kristuksen kirkkaus. Tuota valoa
maailma tarvitsee ja meidän ainoa oikeutuksemme tuon
valon vastaanottamiseen on siinä, että annamme sen
uudelleen ja uudelleen eteenpäin. Valo on itse Kristus,
hiljainen valo, ihana valkeus, josta ehtooveisussa laulamme.
