Kirja-arvostelu, Aamun Koitto
nr.9/2007
Mystikkofilosofin pohdintaa vapaudesta
Munkki Serafim: Vapaus. Kirjapaja 2007. 213 s.
Munkki Serafim on mielettömän hyvä kirjoittaja
ja hänen kielentajunsa on huikea - etten sanoisi uskomaton.
Tämä on ollut mielipiteeni siitä alkaen, kun
hänen tekstejään olen lukenut. Uudessa kirjassaan
Vapaus hän selittää vapauteni kyseiseen tulkintaan:
”Luova filosofi… etsii totuutta ja hänen
lukijansa etsivät totuutta. Jos heidän reittinsä
sattuvat leikkaamaan, lukija voi sisäistää
lukemansa ja pitää filosofia hyvänä kirjoittajana.”
Niin yksinkertaista se on.
Vapaus ei ole yhtä yksinkertaista.
Ei aivan perinteistä hartauskirjallisuutta
Munkki Serafim sanoo kirjansa esipuheessa, että pyrkii
käsittelemään ”vapauden teemaa niin,
että lopputulos voisi olla antoisa niin kirkosta vieraantuneelle
modernille mielelle kuin hengenelämään syventyneelle
kristitylle”. En lue itseäni kirkosta vieraantuneeksi
joskaan en liene paras esimerkki hengenelämään
syventyneestä kristitystäkään –
missään tapauksessa en osaa ottaa yleisesti kantaa,
miten Serafim on utopistisessa tavoitteenasettelussaan onnistunut;
itse luin kirjan suuresti nauttien.
Päivänselvää kuitenkin on, että
kristillisyys leimaa Serafimin ajattelua kuten kenen tahansa
filosofin ajattelua tämän omaksuma maailmankatsomus
tai näkemys on kautta filosofianhistorian leimannut.
Mieleeni nousi toinen filosofi – Tuomas Nevanlinna –
mutta minulle Serafim näyttäytyy dekadeja kiintoisampana
kristillisen aspektinsa tähden.
Vapaus sisältää myös järjestyksen
mahdollisuuden
Aloitin Serafimin kielentajun uskomattomuudella. Tästäkin
teoksesta voisi poimia aforismikokoelman, jonka heikoimpiin
esityksiin ei kuuluisi toteamus:
”On paljon kallisarvoisempaa olla lintu ilman siipiä
kuin kone, joka lentää vailla elämää
ja vapautta.”
Kaiken kaikkiaan kirja sisältää niin runsaasti
upeita oivalluksia, että sitä tekisi koko ajan mieli
siteerata. Vapaus, ajattelun vapaus, valinnan vapaus ovat
monille itsestäänselvyyksiä – mutta itsestäänselvyys
paljastuu aika pinnalliseksi, kun sukeltaa kirjan esittämien
ajatusten mukana jonnekin, millä ei ole äärtä
ei rajaa; sen kokee helposti pelottavaksi kuten kaiken hallitsemattoman.
Myös kirkko on ollut tekemisissä vapauden ja vapauden
tukahduttamisen kanssa koko olemassaolonsa ajan. Serafim kuvaa
lähes herkullisesti kolminaisuutta, johon kuuluvat vapaus,
kirkko ja Kristus.
Hyvä taide tuottaa kauneutta maailmaan
Vain vapaudessa kasvaa luovuus. Jumala on Luoja, joka antoi
ihmiselle vapauden, ja ihminen on Jumalan kuva – niin
myös ihmisellä on vapaus luoda. Ihminen voi valita
myös toisin; silloin vapaus kääntyy tuhoavaksi:
”paha on sokea tuhovoima, eräänlainen
pimeä energia.”
Mutta Serafim käsittelee myös aivan arkipäivää
– kipeääkin arkipäivää: miten
länsimainen ihminen saattaa kepeästi tehdä
valintoja, jotka jossakin Etiopiassa tai Sudanissa kuuluvat
mahdottomiin valintoihin: vapaudellakin on rajoitteensa ja
varsinkin arkipäivässä rajoitteet ovat joskus
hyvin triviaaleja.
Silti kaikkein koskettavimmiksi vapauden ja sitä rajoittavien
tekijöiden kuvauksiksi minun mielessäni kohoavat
Serafimin omakohtaiset tuntemukset: kristittyjen kohtalo nykyisen
Turkin alueella - ”edes natsit eivät pystyneet
toteuttamaan yhtä totaalista puhdistusta”;
Serafim kirjoittaa.
Ongelma ei ole uskonnollinen
Ja mitä tekemistä sillä on vapauden kanssa?
Sillä on tekemistä sekä yksilön että
yhteisön vapauden kanssa sikäli, että yksikään
ortodoksi ei voi osallistua uskontonsa keskeisessä pyhäkössä
Hagia Sofiassa jumalanpalvelukseen, ”koska turkkilaiset
käyttävät omaa vapauttaan pitää kirkko
poissa kristillisestä käytöstä”.
Serafimin vapaus ei liioin voi toteutua kulttuurisesti ehkä
kaikkein rakkaimmilla alueilla: ei ole enää syyrialaiskristittyjen
pyhää kaupunkia Edessaa, on olemassa turkkilainen
Sanliurfan kaupunki; suurelta osin on rikas armenialainen
kulttuuri tuhottu. ”Tällaiset seikat rajoittavat
minun vapauttani ja vapaudentunnettani…”
Mutta hänellä on vapaus sanoa se ja saada sanomansa
julkaistuksi siitä huolimatta, että esimerkiksi
Hagia Sofiastakin ”puhumista pidetään
nykyään jotenkin epäkorrektina.”
Munkki Serafimilla on epäilemättä kompetenssia
sanoa nämäkin asiat. Ja minua ilahduttaa, että
hän käyttää vapauttaan – vapaasti.
Arvokkain vapaus luo hyvää
Minua on aikaisemminkin koskettanut syvästi Serafimin
suhtautuminen taiteeseen ja luovuuteen. Sallittakoon yksi
sitaatti: ”…taide on ikuisuuden perspektiivi
aikaan; taide on ajan yläpuolelle nousemista.”
Tämän kirjan kohdalla käsitin, mikä minua
erityisesti miellyttää Serafimin tavassa kirjoittaa,
antaa sanojen tosin kovin rajallinen asu ajatuksilleen. Jossakin
välähdyksessä sen tajusin: tämä keveä
sarkasmi, vakavuuden takana piilevä hymy, ikään
kuin kehotus kireydestä luopumiseen. Vaikka kyse on vakavista
asioista ja vakavasta suhtautumisesta niihin.
Olen kuullut Serafimin käyttävän monesti sanaa
makoisa. Sanonpa siis, että tässä kirjassa
hän itse kirjoittaa aivan erityisen makoisasti. Sanonpa
senkin, että näin syvällistä mystikkoa
en tähän mennessä ole meidän kirkossamme
kohdannut.
Hellevi Matihalti
Väliotsikot mukailuja käsitellystä
kirjasta
(Kirja-arvostelun julkaisemiselle Ortodoksi.netissä
on saatu kirjoittajan ja Aamun Koiton päätoimittajan
lupa)
|
