Munkki (kreikaksi: monahos [yksinäinen,
yksin eläjä] venäjäksi: monah)
on munkiksi vihkimykseen kuuluvat lupaukset antanut miespuolinen
kilvoittelija.
Nunna (kreikaksi: monahi, venäjäksi:
monahija) taas on vastaavat lupaukset antanut naispuolinen
kilvoittelija.
Ortodoksisen kirkon perinteen sekä kanonisen järjestyksen
mukaisesti munkkien ja nunnien tulee pääsääntöisesti
asua luostareissa. Munkeille on omat luostarinsa ja nunnille
omansa. Ns. sekaluostareja ei Suomessa ole ainoatakaan eikä
niitä yleensä ole muuallakaan, ne eivät kuulu
ortodoksiseen perinteeseen.
Lupaukset
Munkki tai nunna antaa vihkimyksensä yhteydessä
lupaukset olla nöyrä ja kuuliainen kirkkoa ja luostarin
esimiestä kohtaan, elää köyhyydessä
sekä naimattomana ja siveellisessä puhtaudessa.
Lupaukset eivät ole päämääriä
vaan välineitä pelastukselle. Vihkimyksen suorittaa
useimmiten hiippakunnan piispa, vaikka sen voi suorittaa pappismunkkikin
tai miesluostarin johtaja. Vihkiminen tapahtuu yleensä
luostarin kirkossa veljestön tai sisariston läsnä
ollessa.
Munkiksi vihkiminen kreikkalaisessa luostarissa (kuva:
HAP)
1. Nöyryys ja kuuliaisuus
Nöyryys ja kuuliaisuus kohdistuvat siis kirkkoon sekä
hengelliseen esivaltaan ja luostarin johtajaan (->
munkkiluostarissa: igumeni / ->
nunnaluostarissa: igumenia).
Lupauksen antaneen tulee toimittaa kaikki hänelle luostarin
johtajan toimesta määrätyt kuuliaisuustehtävät
ja olla omalla elämällään ja uskollaan
ortodoksisuuden eteenpäin viejä.
2. Köyhyys
Luostarin asukas ei saa omistaa omaa omaisuutta. Omaisuus
ei saa sitoa häntä maailmaan, vaan hänen tulee
olla kaikesta tuosta vapaa. Siksi hänen tulee luopua
omistuksistaan joko ennen luostariin siirtymistä (antamalla
omaisuus sukulaisille tai muualle) tai luostarissa ollessaan
(antamalla omaisuutensa luostarille). Mikäli
jotain omaisuutta jää, se siirtyy hänen kuolemansa
jälkeen testamentilla luostarille. Luostari huolehtii
kaikista kilvoittelijan taloudellisista velvoitteista.
3. Naimattomuus ja siveellinen puhtaus (selibaatti)
Naimattomuus (selibaatti) on luostariasukkaan antama
lupaus. Se ei tarkoita aikaa ennen luostariin menoa eli munkki
tai nunna voi olla ollut aikaisemmin avioliitossa ja hänellä
saattaa myös olla lapsia. Luostarin asukas voi siis olla
myös joko leski tai eronnut. Luostarissa ollessaan ja
vihkimyksen saatuaan, hän ei voi lupauksia rikkomatta
avioitua. Koko hänen elämänsä tulee munkiksi
/ nunnaksi vihkiydyttyään olla siveellisesti puhdasta.
Munkiksi vihkiminen Valamon luostarissa Suomessa
(kuva: HAP)
Munkkilaisuus hengellisenä liikkeenä
Tällainen hengellinen liike syntyi jo 300-luvulla. Perustajina
pidetään Egyptissä elänyttä pyhää
Antonios Suurta,
jonka alullepanemaa luostarilaitosta kehittivät edelleen
pyhät Pahomios Suuri ja Basileios
Suuri.
Munkkeuden vanhimpia roolimalleja ovat mm. juutalaisuuden
nasiirit (4.Moos.6:1-21) ja Israelin eräät
profeetat, kuten esimerkiksi Elia
ja Elisa sekä
pyhä Johannes
Edelläkävijä (Matt.3:1-6). Nunnien
esikuvana on toisinaan mainittu sekä itse Jumalansynnyttäjä,
Neitsyt Maria että evankelista Filippoksen tyttäret
(Apt.21:7-9). Naimattomuuden (selibaatin)
esikuvana pidetään apostoli
Paavalia ja hänen lausumaansa korinttilaiskirjeessään
(1.Kor.7:7-8): "Soisin kaikkien elävän
niin kuin itse elän. Jokaisella on kuitenkin oma Jumalalta
saatu armolahjansa, yhdellä yksi, toisella toinen. Naimattomille
ja leskille minä sanon, että heidän olisi hyvä
pysyä yksin niin kuin minäkin."
Munkkilaisuus on rinnakkainen ja vaihtoehtoinen tie pelastukseen
maallisen avioliiton ohessa. Munkkeuden perusta on sanottu
olevan Matteuksen evankeliumissa (Matt.19:4-12):
Jeesus vastasi heille: "Ettekö ole lukeneet,
että Luoja alun perin teki ihmisen mieheksi ja naiseksi?"
Ja hän jatkoi: "Sen tähden mies jättää
isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa,
niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.
He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi.
Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön
ihminen erottako."
Fariseukset kysyivät häneltä: "Miksi
sitten Mooses on säätänyt, että jos mies
hylkää vaimonsa, hänen on annettava tälle
erokirja?" Hän vastasi: "Mooses antoi teille
luvan hylätä vaimonne, koska te olette niin kovasydämisiä.
Mutta alun perin ei ollut niin. Minä sanon teille: se,
joka hylkää vaimonsa muun syyn kuin haureuden tähden
ja menee naimisiin toisen kanssa, tekee aviorikoksen. [Aviorikoksen
tekee myös se, joka nai miehensä hylkäämän
naisen."]
Opetuslapset sanoivat: "Jos avioliitto merkitsee
miehelle tätä, on parempi olla menemättä
naimisiin." Mutta hän sanoi heille: "Se ratkaisu
ei sovellu kaikille, ainoastaan niille, joille se osa on annettu.
On sellaisia, jotka äitinsä kohdusta saakka ovat
avioliittoon kelpaamattomia, on toisia, joista ihmiset ovat
tehneet sellaisia, ja on niitä, jotka itse, taivasten
valtakunnan tähden, ovat ottaneet osakseen naimattomuuden.
Joka voi valita tämän ratkaisun, valitkoon."
Perinteisesti munkkilaisuudessa vetäydytään
maailmasta yksinäisyyteen kilvoittelemaan, rukoilemaan
ja tekemään työtä. Ortodoksisen perinteen
mukaiseen munkkilaisuuteen kuuluu siis olennaisena osana eläminen
luostarissa toisen kanssa. Kun munkki on kohonnut hengellisessä
kilvoituksessaan korkealle, hän voi saada luvan elää
erakkona yksinään. Nunnien kohdalla
erakkoelämä on erittäin harvinaista. Maailmassa
eläminen munkkina / nunnana ei ole ortodoksien perinteen
mukaista munkkeutta.
Munkkilaisuuden keskeisinä ihanteina ovat kieltäytyminen
ruumiin haluista, silmien pyyteistä ja mahtailevasta
elämästä (1.Joh.2:16): "Sillä
mitä kaikkea maailmassa onkin, ruumiin halut, silmien
pyyteet ja mahtaileva elämä, se kaikki on maailmasta,
ei Isästä."
Munkkeuden keskeisin tavoite on teosis, jumalallistuminen,
joka tarkoittaa pyhittymistä Jumalan armovoimalla hyvän
palvelukseen. Ihmisluonnon jumalallistuminen on osa maailmankaikkeuden
pyhittymistä ja siihen pyritään mm. askeettisen
elämäntavan avulla. Siinä tavoitteena on muuttaa
ja kehittää ihmisluontoa kohti Kristuksen antamaa
esikuvaa. Tähän tavoitteeseen päästään
askel askeleelta lähestyen päämäärää,
jota ei kuitenkaan voida koskaan saavuttaa.
Koska munkiksi vihkimistoimitusta uuden elämän
alkuna on verrattu avioliittoon, eräät ortodoksiset
kirkkoisät ovat laskeneet sen myös kuuluvaksi ortodoksisen
kirkon mysteerioihin eli sakramentteihin.
Munkiksi / nunnaksi vihkiminen
Luostariin tulijan on oltava sen ikäinen, että
hän tietää, mihin hän on ryhtymässä.
Alaikäraja Suomessanoviiseille on täysi-ikäiseksi
tulo. Muissa maissa saattaa luostarin yhteydessä toimia
orpokoteja ja kouluja ja niiden kasvatit siirtyvät luostariin
jo nuorempinakin.
Suomessa yläikärajana luostariin tuloon pidetään
noin 40 vuotta, vaikka siitä on tehty poikkeuksiakin.
Virallista määrittelyä ei ole.
Ensiksi luostariin tulija on noin vuoden kokelaana, sen jälkeen
hänet hyväksytään noviisiksi
ja hän saa kirkkopuvukseen viitan.
Kun luostarissa oloaikaa on kertynyt noin kolme vuotta, seuraa
viitankantajavihkimys, jolloin noviisin nimestä
otetaan käyttöön sen kirkollinen muoto. Tässä
vihkimyksessä ei anneta lupauksia, vaan se on lähinnä
siunaus luostarielämään. Siinä vihittävälle
annetaan ohjaajaksi ja auttajaksi joku vanhempi luostarin
jäsen. Vihittävä alkaa käyttää
kirkkopukunaan klobukkia
ja päällysviittaa.
Kreikkalaisessa traditiossa nimi vaihtuu jo tässä
yhteydessä.
Tämän jälkeen voi kulua vielä joitakin
vuosia vihittävän hengellisestä kypsyydestä
riippuen, minkä jälkeen seuraa varsinainen munkiksi/nunnaksi
vihkiminen. Tässä yhteydessä slaavilaisessa
traditiossa vihittävälle annetaan kirkkopuvuksi
pliseerattu mantia
päällysviitan lisäksi. Kreikkalaisessa traditiossa
se on jäänyt pois. Slaavilaisessa traditiossa munkki/nunna
saa uuden nimen.
Niitä munkkeja, jotka vihitään (tai harvemmin:
on jo aikaisemmin vihitty) diakoneiksi tai papeiksi, kutsutaan
munkkidiakoneiksi ja pappismunkeiksi.
Munkki / nunna luostarissa
Ennen vihkimystään munkiksi tai nunnaksi luostarissa
pysyvästi asuvasta ja sinne pyrkivästä käytetään
nimitystä kuuliaisuusveli tai kuuliaisuussisar. Tämä
aika siis vaihtelee eri luostareissa ja eri maissa ja on myös
riippuvainen henkilöstä itsestään.
Noviisista seuraava vaihe on viitankantajamunkki tai viitankantajanunna,
jolloin ei vielä ole annettu luostarilupauksia. Joskus
heistä on käytetty myös nimitystä puolimunkki
/ puolinunna.
Vasta vihkimyksen jälkeen viitankantajamunkista tulee
ns. täysmunkki tai viitankantajanunnasta nunna. Joskus
tästä vihkimyksestä on käytetty myös
nimitystä pieni skeema erotuksena suuresta
skeemasta. Vihkimyksen yhteydessä munkille tai nunnalle
annetaan uusi nimi, jonka määrää vihkijä,
luostarin johtaja tai piispa. Munkit ja osittain nunnatkin
toimivat luostarissa samanlaisissa kirkollisissa tehtävissä
kuin seurakunnissa: ipo- eli alidiakoneina,
laulunjohtajina (kanttoreina),
lukijoina, ponomareina jne.
Munkki ja nunna asuvat pääsääntöisesti
kinobiassa eli yhteiselämään
perustuvassa luostarissa. On olemassa myös idiorytmisiä
luostareita, joissa jokainen joutuu huolehtimaan ravinnostaan
ja muusta toimeentulostaan. Tällaisissa luostareissa
eletään siis eräällä lailla yhdessä
erikseen. Idiorytmisiä luostareita on kuitenkin vähän
ja niitä pidetään luostarilaitoksen rappeutumisilmiöinä.
Erakkoelämään voidaan lähteä kinobiasta
vain silloin, kun erakoksi aikova on hengellisessä elämässään
kohonnut riittävän korkealle tasolle ja kun hän
saa siihen luostarin johtajalta luvan.
Joidenkin suurien luostareitten alaisuudessa toimii myös
sivuluostareita eli skiittoja,
joiden veljestö saattaa muodostua myös ympärillä
asuvista erakoista. Joissakin tapauksissa skiitat toimivat
taasen kinobialuostareiden tapaan.
Munkki tai nunna voidaan vielä myöhemmin vihkiä
syvempään kilvoittelumuotoon eli suureen
skeemaan, jolloin hänen nimensä muuttuu
vielä kerran ja hänestä tulee skeemamunkki
tai -nunna. Myös pappismunkki tai igumeni/igumenia voi
olla vihitty suureen skeemaan, heitä nimitetään
silloin skeemapappismunkiksi ja skeemaigumeniksi tai skeemaigumeniaksi.
Pappismunkki voi saada arvonimen arkkimandriitta.
Käytäntö vaihtelee suuresti slaavilaisessa
ja kreikkalaisessa perinteessä. (kts. artikkeli)
Munkki maailmassa
Joissain tapauksissa teologisen koulutuksen saaneet saattavat
vihkiytyä munkiksi ja olla nimellisesti jonkin luostarin
jäseniä, vaikka toimivatkin maailmassa. Esimerkiksi
Kreikassa suurin osa piispaoista on valittu tällaisista
henkilöistä. Tämä ei kuitenkaan ole traditionaalinen
tie, vaan alun pitäen on ollut tarkoituksena, että
piispat valitaan luostarielämää käytännössäkin
viettäneistä munkeista, kuten Suomessa viime aikoina
on tapahtunut.
On myös mahdollista, että munkki kutsutaan tai
määrätään johonkin kirkolliseen tehtävään
maailmaan. Joissakin maissa (ei Suomessa), joissa
ei ole pappeja saatavilla, munkki saatetaan kutsua (määrätä)
myös tilapäisesti papin tehtäviin seurakuntaan.
Kuitenkin hänen tulisi palata sieltä luostariin
mahdollisimman pian, kun tilanne antaa siihen mahdollisuuden.
Luostarit Suomessa
Suomessa on kaksi virallista ortodoksista luostaria. Valamon
luostari, josta käytetään joskus myös
nimitystä Uuden Valamon luostari erotuksena Laatokan
Valamon luostariin, on munkkiluostari. Sen johtajana toimii
igumeni, arkkimandriitta Sergei. Luostari on Heinävedellä.
Toinen virallinen ortodoksinen luostari on nunnaluostari
ja tämäkin, Lintulan
luostari, sijaitsee Heinävedellä. Naisluostarin
johtaja on igumenia. Lintulan luostarin igumenia on äiti
Marina.
Näiden lisäksi Suomessa on vielä yksi epävirallinen
luostarinomainen ortodoksinen yhteisö. Se sijaitsee Kirkkonummella
ja on nimeltään Pokrovan
yhteisö, johtajanaan loppuvuodesta 2006 erittäin
harvinaisen arvonimen saanut rakentajamunkki Hariton.
