Tekijänoikeudet | Etsi | Palaute | Sivuston esittely | RSS

Arkkipiispa Herman

Suomen autonomisen ortodoksisen kirkon arkkipiispa Herman (siviilinimeltään Herman Aav) syntyi Viron Hellamaalla Muhussa 2. syyskuuta 1878. Hänen isänsä Vasili Aav oli kanttori ja opettaja ja äiti Maria Ellik oli kotoisin Saarenmaalta.

Koulunkäynti, opiskelu ja perhe sekä työt Virossa

Herman Aav kävi Hellamaan seurakunnan kirkkokoulun, Kuresaaren kaupungin alkeiskoulun ja opiskeli Riikan hengellisessä koulussa cuodesta 1889 alkaen sekä hengellisessä seminaarissa vuodesta 1894 alkaen. Viro kuului tuolloin Latviassa sijainneessa Riiassa keskuspaikkaa pitäneeseen Riian hiippakuntaan.

Vuonna 1904 hän solmi avioliiton Ljubov Bobkovskin kanssa ja tuosta avioliitosta syntyi kaikkiaan kuusi lasta (v. 1905 Herman, v. 1907 Sokrates, v. 1909 Tamara, v. 1911 Ariadne, v. 1915 Jüri ja v. 1921 Lucia). Puoliso Ljubov Aav kuoli viimeisen lapsen syntymän yhteydessä v. 1921 ja nuori pappismies jäi yllättäen suuren perheen yksinhuoltajaksi.

Herman Aav vihittiin diakoniksi ja papiksi vuonna 1904 Riian arkkipiispa Agafangelin toimesta.

Jo opiskelunsa aikana vuosina 1900 - 1904 hän toimi mm. Haapsalun kanttorina sekä diakoni- ja pappisvihkimyksiensä jälkeen 1904 pappina Lellen (vv. 1904 - 1907), (Vana) Vändran (vv. 1907- 1911) ja Mustjalan (vv. 1911 - 1923) seurakunnissa.

Näiden kirkollisten tehtävien lisäksi monipuolinen pappismies ehti toimia mm. maatalouskomiteoissa, raittiusseuratyössä, toimittajana, opettajana ja erilaisissa luottamustehtävissä hiippakunnassaan.

Ensimmäisen maailmansodan melskeissä Riika menetti piispansa ja Viron ortodoksisten seurakuntien hallintoa alettiin järjestää uudelleen. Ensimmäiseksi Tallinnan apulaispiispaksi valittiin piispa Platon (Paul Kulbusch), joka ehti toimia tehtvässään vain vuoteen 1919, jolloin neuvostomiehittäjät surnasivat hänet julmasti.

Uudeksi arkkipiispaksi valittiin silloinen vielä tehtäväänsä vihkimätön apulaispiispa Aleksander (Paulus). Nuori pappismies Herman Aav valmisteli tuohon aikaan Virossa kirkolliskokousta ja toimi sen jäsenenä 1922.

Työ ja kirkolliset tehtävät Suomessa

Vuonna 1922 kirkolliskokous valitsi Herman Aavin apulaispiispaksi ja hän tuli Suomeen Sortavalan piispaksi. Äänestys oli riitainen ja piispa Hermanin taival tuntui aluksi kovin kivikkoiselta. Venäläismielinen arkkipiispa Serafim ei alkuun hyväksynyt Hermanin valintaa, mutta joutui patriarkka Meletioksen painostuksesta hyväksymään asian.

Piispa Herman oli virolainen - ei osannut aluksi suomea kovinkaan hyvin - leskimies, jolla oli kuusi lasta. Hänet vihittiin Suomen arkkipiispakunnan apulaispiispaksi Konstantinopolissa pyhän Georgioksen kirkossa 8.7.1923 ja vuoden 1924 hiippakunta-asetuksessa piispa Hermanin arvonimeksi tuli Karjalan piispa sijoituspaikkanaan Sortavala.

Viipurin ja koko Suomen arkkipiispan virkaan kieltä taitamaton arkkipiispa Serafim siirrettiin vuoden 1924 alusta alkaen lakkautuspalkalle ja tähän tehtävään valitsi kirkolliskokous vuonna 1925 piispa Hermanin. Samaan aikaan arkkipiispan istuin siirtyi Viipurista Sortavalaan ja nimikkeeksi tuli Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa.

Arkkipiispan alue oli laaja. Kannaksen ja Raja-Karjalan väkirikkaitten seurakuntien lisäksi hänen alueeseensa kuului Tarton rauhassa 1920 Suomeen liitetty Petsamon alue, jossa oli kaksi seurakuntaa ja Petsamon luostari.

Ajanlaskukiistan keskipisteessä

Arkkipiispa Hermanin toimintakausi sijoittui juuri kirkollispoliittisen ja kansallisen poliittisen kuohunnan aikaan. Muutama vuosi sitten tapahtunut Venäjän vallankumous ja sen aikaan saamat muutokset kirkollisessa elämässä sekä Suomen liittyminen Ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen (jurisdiktioon) aiheuttivat monia hankalia tapauksia uuden arkkipiispan työsaralla.

Ajanlaskukiista lienee ollut yksi visaisimmista. Koko ortodoksinen maailma vietti kirkollista ajanlaskuaan ns. juliaanisen kalenterin mukaisesti, mutta "läntinen maailma" eli arkea ja juhlaansa ns. gregoriaanisen ajanlaskun mukaan. Pääsiäisen viettoajankohdasta tuli tämän vuoksi suuri riita (kts."Kirkollinen ajanlasku").

Suomen ortodoksinen kirkko voimakkaiden suomalaiskansallisten vaikuttajiensa toimesta ajoi vahvasti uutta ajanlaskua Suomen ortodokseille ja venäläismielinen vähemmistö vastusti tätä ja halusi vanhan ajanlaskun. Asiaan sekoitettiin ajankohtaan hyvin sopiva venäläisviha, muistot pakkovenäläistämisestä ja muut historian mukanaan tuomat rasitteet venäläisvallan ajalta.

Vuosien 1924 - 1925 aikana asiaa vatvottiin ja sekoitettiin monelta suunnalta. Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Meletios antoi poikkeusluvan Suomen ortodoksiselle vuonna 1924 viettää pääsiäistä uuden ajanlaskun mukaan ja poikkeuslupa piti anoa uudestaan joka vuosi.

Vuonna 1925 patriarkaatista tuli kolme erilaista ohjetta, joista jälkimmäisessä annettiin kuitenkin poikkeuslupa viettää pääsiäistä uuden ajanlaskun mukaan, mutta taas vain vuodeksi 1925. Kirkollishallitus ja sen voimakkaat kansallismieliset ortodoksit vaikuttajat kuitenkin toimillaan tekivät poikkeusluvasta säännön ja kirkkoa velvoittavan ohjeen ja ryhtyivät toimiin juliaanisen ajanlaskun lopettamiseksi Suomessa.

Arkkipiispa Hermanin rooli tässä kiistassa on ristiriitainen. Hän toimi Suomen ortodoksisen kirkon päämiehenä - arkkipiispana, mutta hänen oma henkilökohtainen kantansa ajanlaskukysymykseen lienee ollut sopuisampi kuin silloisten kansallismielisten ortodoksivaikuttajien. Kun mukana toimissa oli suomalaisen yhteiskunnan muita vaikuttajia aina Etsivää Keskuspoliisia myöten, ei arkkipiispan kannattanut ryhtyä kärjistämään ja vastustamaan tätä politiikkaa voimallisesti. Olihan hän itsekin maahan muuttanut vierasmaalainen.

Kuitenkin tuo ajanjakso Suomen ortodoksien historiassa lienee vielä läpikäymättä koko laajuudessaan. Tuolloin tehdyt kuulustelut, kirkolliset oikeudenkäynnit ja venäläisten munkkien karkotukset eivät kestä kriittistä tarkastelua ja koko prosessin kanoninen oikeus ei ole myöskään vielä loppuun saakka keskusteltu. Moni tämänkin päivän kirkollisista ongelmista juontaa juurensa tuolta ajalta, jolloin mm. perustettiin Suomeen ensimmäiset yksityiset ortodoksiset (juliaanista ajanlaskua seuraavat) seurakunnat.

Kansallistaja, jälleenrakentaja, eheyttäjä, kirjailija

Arkkipiispa Hermanin elämä ja toiminta Suomessa oli aktiivista kirkon hengellisen ja aineellisen elämän rakentamisen kautta. Arkkipiispa arvosti Suomea ja Karjalaa, isänmaallisuutta ja kansallisia perinteitä.

Ortodoksisen kirkon saaminen salonkikelpoiseksi osaksi suomalaista yhteiskuntaa oli laaja ja vaikea työsarka, joka toi mukanaan monenlaisia vaikeuksia ja tarpeita soveltaa ortodoksisuutta aikaan ja maahan sopivaksi.

Mm. ulkoiset muodot koko kirkkokunnassa tuli kansallistaa ja vähitellen luopua venäläisistä tavoista ja muodoista. Tämä olikin vaikea tehtävä. Kirkoissa peitettiin slaavinkielisiä tekstejä ja uusi pakollinen papinristi otettiin käyttöön. Kaikkeen ei kuitenkaan onneksi suostuttu, ei otettu hakaristejä papin ristin koristeeksi eikä papin viittaa muutettu luterilaismalliseksi, eikä luovuttu resitatiivin käytöstä. Parrat alkoivat kuitenkin hävitä hiljalleen papeilta, arkkipiispa Hermanin oman esimerkin mukaisesti, luostareiden suomalaistamiseen kiinnitettiin suurta huomiota ja eräitä muita muutoksia kuitenkin tuli kirkkomme toimintaan. Mitkä niistä ovat osoittautuneet kestäviksi ja yhä perustelluiksi, siitä voisi varmasti vielä keskustella tänäkin päivänä.

Sortavalaan valmistui uusi kirkkokunnan keskustalo ja pappisseminaarin kirkko. Seurakuntia yhdistettiin ja jopa pakkoliitettiin toisiin seurakuntiin. Toisen maailmansodan kynnyksellä Suomen ortodoksinen väestö oli noin 82 000 ihmistä, joista sitten sotien seurauksena 55 000 joutui evakkoon ja 90 % kirkon omaisuudesta menetettiin. Rajan taakse jäi kolme luostaria, suuri joukko kirkkoja, tsasounoita ja hautausmaita. Kirkon hallintokin joutui evakkoon.

Sotien jälkeinen aika

Kirkon hallinto sijoittui Kuopioon ja jäsenistö hajaantui ympäri Suomea. Kirkolliset siteet ja yhteydet alkoivat murentua ja luterilaisuus tunki laajasti siirtoväen koteihin. Uskonnollista suvaitsemattomuutta esiintyi yleisesti ortodokseja kohtaan ja jopa pakkokäännyttämistä luterilaisuuteen tapahtui koko ajan. Arkkipiispan toimintakenttä laajeni ja vaikeutui samalla huomattavasti.

Silti arkkipiispa Herman laittoi kaiken tarmonsa ja taitonsa kirkon käyttöön. Hänen laaja kirjallinen toimintansa auttoi siirtoväkeä kaukana kotiseuduiltaan jälleenrakentamaan niin omaa fyysistä kuin hengellistä ympäristöään. Arkkipiispa kannusti ja eheytti ortodoksista kansanosaa kirjoituksillaan. Hän vertasi karjalaisten kilvoittelua marttyyrien kilvoitteluun ja hengelliseen sankaruuteen.

Tältäkin ajalta on vielä paljon asioita käsittelemättä nyky-Suomessa. Kaikki arvet eivät ole vieläkään täysin umpeutuneet, sillä asioista ei saanut tai ei voinut puhua sodan jälkeen. Silloin oli tärkeämpää kansallinen eheytyminen kuin yhden vähemmistöryhmän hengellinen hyvinvointi. Arkkipiispa Hermanin oma toiminta kuitenkin edesauttoi huomattavasti kaitsettavaa ortodoksista kansanosaa.

Kirjallinen toiminta ja kunnianosoitukset

Arkkipiispa Hermanin kirjallinen toiminta alkoi jo ennen Suomen kautta Virossa. Suomessa häneltä ilmestyi mm. omakustanteina lukuisia saarnoja, puheita ja hengellisiä ohjeita ja artikkeleita. Näistä on tarkempi luettelo Ortodoksi.netin sivuilla olevassa ortodoksisen kirjallisuuden luettelossa. Mainittakoon kuitenkin joitain hänen julkaisujaan, joilla aikanaan oli suuri merkitys suomalaisille ortodokseille:

• Katoamaton nuoruus (nuorille tarkoitettu puhekokoelma)
• Elämän myrskyssä (kokoomateos vv. 1940-51 puheista ja teksteistä)
• Loistakoon valonne (pastoraalisia mietteitä vv. 1923-50)
• Ahdistuksissa kärsivällisinä 1 ja 2 (puhekokoelma)

Arkkipiispa Hermanille on myönnetty mm. seuraavat ansio- ja kunniamerkit:

• Latvian kolmen Tähden ritarikunnan kunniamerkki
• Pyhän Georgioksen ritarikunnan suurristi
• Viron Punaisen Ristin ansiomerkki
• Suomen Leijonan ritarikunnan suurristi

Arkkipiispa Herman luopui tehtävistään vuonna 1960 ja siirtyi viettämään eläkepäiviään Kuopiossa. Hän kuoli kotonaan Kuopiossa tammikuun 14. päivä vuonna 1961.

Kirjallisuutta

Veikko Purmonen: Arkkipiispa Hermanin elämä
Jyrki Loima: Esipaimen siunaa - Suomen ortodoksiset piispat 1892-1988

artikkelin laatinut edellä mainitun J.Loiman sekä V. Purmosen kirjojen pohjalta
Hannu Pyykkönen