Tekijänoikeudet | Etsi | Palaute | Sivuston esittely | RSS

Venäläiset arkkipiispat Suomessa vv. 1892 - 1923

Suomen hiippakunta

Suomen ortodoksinen hiippakunta perustettiin v. 1892 tsaarin hyväksyttyä esityksen. Samalla lakkautettiin Viipurin hengellinen hallitus, jonka sijalle perustettiin Suomen hengellinen hallitus (konsistori).

Hiippakuntaa kuuluivat kaikki Suomen alueen kreikkalais-venäläiset seurakunnat ja luostarit. Hiippakunnan piispan asuinpaikaksi määrättiin Viipuri.

Pieni Suomen hiippakunta kuului Venäjän kirkkoon ja oli Venäjän kirkon Pyhän Synodin alainen. Suomen hiippakuntaan kuuluivat aluksi

- neljän valvontapiirin 23 seurakuntaa kappeliseurakuntineen:

• I valvontapiiristä Helsinki, Hamina, Turku, Vaasa (Nikolainkaupunki), Savonlinna, Raivola
• II valvontapiiristä Viipuri, Kyyrölä, Palkeala, Uusikirkko, Tiurula, Käkisalmi, Salmi
• III valvontapiiristä Liperi, Ilomantsi, Kuopio
• IV valvontapiiristä Lappeenranta, Sortavala, Kitelä, Suistamo, Korpiselkä, Mantsinsaari, Suistamo

- kaksi luostaria (myöhemmin kolme):

• Valamo ja
• Konevitsa
• (sekä Lintula)

Suomen ortodoksinen kirkko kuului Venäjän ortodoksisen kirkon alaisuuteen hiippakuntana Venäjän vallankumoukseen ja Suomen itsenäistymiseen asti. Itsenäisyyden alkuvuosina ortodoksien kirkollinen tilanne oli aluksi sekava: kirkko kuului muodollisesti ja kanonisesti Venäjän kirkon alaisuuteen, mutta siitä eroamiseen oli suuria paineita. Niinpä moninaisten vaiheiden jälkeen 1920-luvulla Suomen ortodoksinen kirkko liittyikin Turkin Istanbulissa sijatsevan Konstantinpolin Ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen autonomisena kirkkona.

Arkkipiispa Antonij vv. 1892 - 1898

Arkkipiispa Anonij (siviilinimeltään Aleksander Vesiljevitsh Vadkovskij) syntyi elokuun 3. päivänä vuonna 1846 Tambovin kuvernementin Schiringuschin kylässä pappisperheeseen.

Laajojen opintojensa jälkeen Aleksander meni naimisiin, mutta menetti puolisonsa tapaturmassa, minkä seurauksena hän meni luostariin ja vihkiytyi munkiksi nimellä Antonij. Vuonna 1883 hän sai arkkimandriitan arvon ja kohta sen jälkeen nimityksen Kazanin hengellisen akatemian tarkastajaksi.

Vuonna 1887 hänet kutsuttiin Pietarin hengellisen akatemian rehtoriksi ja vihittiin samana vuonna Viipurin piispaksi. Toimittuaan viisi vuotta apulaispiispana hänet nimitettiin vuonna 1892 Suomen ensimmäiseksi arkkipiispaksi uuteen hiippakuntaan.

Arkkipiispa Antonijn vuonna 1895 ilmestyneen kirkkohistoriaa käsittelevän väitöskirjan aiheena oli kristillisen opetuspuheen historia. Arkkipiispan muukin kirjallinen tuotanto oli laajaa ja monipuolista.

Arkkipiispa Antonij toimi Suomen arkkipiispana vv. 1892 – 1898 keskellä kansallisaatteiden temmellystä. Venäjän panslavismi ja Suomen karelianismi törmäsivät toisiinsa useissa asioissa. Suomalainen valtaväestö samaisti ortodoksit ja venäläiset Suomessa vallanpitäjiksi ja ortodoksit kokivat Suomen luterilaisuuden uhkaksi.

Arkkipiispa Antonij oli kuitenkin toimissaan sovinnollinen ja ymmärtäväinen. Hän mm. suhtautui erittäin suopeasti suomenkielen käyttöön kirkollisissa asioissa, etenkin esim.opetuspuheissa. Muutoinkin hän korosti toimissaan opetuksen ja valistuksen osuutta kansan sivistystason nostamisessa.

Vuonna 1898 arkkipiispa Antonij siirtyi pois Suomesta ja hänet nimitettiin Pietarin ja Laatokan metropoliitaksi ja hänen tehtäviinsä kuuluin myös Aleksanteri Nevskin Lavran (lavra = suuri luostari) johtaminen. Hänestä tuli samalla Venäjän Pyhän Synodin pysyväisjäsen.

Arkkipiispa Antonij sai tehtävissään paljon kiitosta ja merkittäviä huomion- ja kunnianosoituksia. Hänet kutsuttiin mm. Venäjän valtioneuvoston jäseneksi.

Arkkipiispa Antonij kuoli vuonna 1912 ja hänet on haudattu Aleksanteri Nevskin Lavran hautausmaalle.

Arkkipiispa Nikolaij vv. 1899 - 1905

Arkkipiispa Nikolaj (siviilinimeltään Nikolai Alekrandrovish Nalimov) syntyi heinäkuun 17. päivänä vuonna 1852 Pietarin hiippakunnassa Novaja Ladogan kaupungissa pappisperheeseen.

Opiskelujensa jälkeen hänet vihittiin munkiksi vuonna 1885 ja vuonna 1886 hän aloitti arkkimandriittana Smolenskin hengellisessä seminaarissa rehtorin työt. Tästä tehtävästä hän siirtyi vuonna 1889 Pietariin Aleksanteri Nevskin Lavran hengellisen seminaarin rehtoriksi ja seuraavana vuonna lisäksi Pietarin metropoliitan apulaispiispaksi nimellä Laatokan piispa. Seuraava tehtävä alkoi muutaman vuoden kuluttua Saratovin ja Tsaritsinin piispana, mistä tehtävästä hän vihdoin päätyi Suomen suurruhtinaskuntaan.

Piispa Nikolaijn kirjallinen työskentely keskittyi etenkin saarnoihin ja opetuspuheisiin ja muihin hengellisiin kirjoitelmiin, varsinaisia teologiset opinnäytteet jäivät vähäisemmälle osalle, vaikkakin hän oli sivistynyt ja kielitaitoinen teologi..

Arkkipiispa Nikolaij toimi Suomen arkkipiispana vv. 1899 – 1905, ajanjaksona, johon sijoittuu venäläistämistoimia ja näitä sortotoimia vastaan taistelemista. Samalle ajalle sattuu myös suomalaisten vihaaman ja myöhemmin murhatun kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin valtakausi (1898 – 1904). Arkkipiispan rooli venäläistämistoimissa oli ilmeisen selkeä. Hänet leimataan useissa yhteyksissä venäläiseksi kirkkoruhtinaaksi. Hänen aikanaan perustettiin Suomeen suuri määrä kirkollisia kouluja, joista käytettiin usein myös nimitystä venäläistämiskoulut.

Ajanjakson ristiriitaisia tunteita kuvaa hyvin tuon ajan suomalaiskansallisten valistajien käsitys, että karjalaisen kansanosan sivistystaso kohoaisi heti, kun ortodoksiset omituiset tavat häviävät kansan keskuudesta. Silti tai juuri siksi Karjalaan perustettiin kymmeniä uusia kirkollisia lastenkouluja, joissa suurimmassa osassa opetusta annettiin venäjän kielellä.

Arkkipiispan toimikauden aikana rakennettiin ja vihittiin käyttöönsä myös useita kirkkoja hiippakunnan eri puolille. Tällaisia olivat mm. Hämeenlinnaan valmistunut suurikokoinen Pyhien Nikolaoksen ja Aleksanteri Nevskin kirkko, Kuopion Pyhän Nikolaoksen kirkko sekä useat varuskuntakirkot mm. Tuusulassa.

Ortodoksisen kirkon asema Suomessa vahvistui arkkipiispa Nikolaijn toimikautena huomattavasti, vaikkakaan hänen toimintansa ei miellyttänyt suomalaiskansallisia vaikuttajia, joiden suojissa kehittyi ja eteni niin poliittinen kuin ideologinenkin tyytymättömyys koko Suomessa.

Venäjän häviö Japanin sodassa ja Bobrikovin murha vaikuttivat arkkipiispan vaihtoonkin. Vuonna 1905 hänet siirrettiin Tveriin hiippakunnan piispaksi, mistä tehtävästä hän pian siirtyi Kartalinskin ja Kahetinskin arkkipiispaksi Tbilisiin, nykyiseen Georgiaan.

Tehtäväkierto jatkui Vladimirin ja Suzdalin arkkipiispana, missä tehtävässä arkkipiispa Nikolaij kuoli 61 vuoden iässä 1914 toimiessaan .

Arkkipiispa Sergij vv. 1905 - 1917

Arkkipiispa Sergij (siviilinimeltään Ivan Nikolajevitsh Stragorodskij) syntyi tammikuussa 1867 pappisperheeseen Nizhni-Novgorodin kuvernementissa.

Kotoa saadun syvällisen hengellisen kasvatuksen ja opetuksen jälkeen hän suoritti pappisseminaarin vuonna 1886 ja vihittiin ensin munkiksi ja hieman myöhemmin Pietarin hengellisessä akatemiassa opiskelun aikana pappismunkiksi vuonna 1890.

Opiskelujen jälkeen hän toimi mm. lähetystyössä Japanissa, Pietarin hengellisessä akatemiassa dosenttina ja Moskovan hengellisen akatemian tarkastajana sekä arkkimandriittana Ateenassa toimivan Venäjän lähetystökirkon esimiehenä.

Näiden tehtävien jälkeen hän jatkoi opiskeluaan ja palasi sitten uudestaan lähetystyöhön Japaniin. Seuraava tehtävä arkkimandriitta Sergeijllä oli toimia ensin Pietarin hengellisen seminaarin rehtorina vuodesta 1899 alkaen ja myöhemmin koko akatemian rehtorina vuodesta 1901 alkaen. Samana vuonna hänet vihittiin Pietarin hiippakunnan apulaispiispaksi.

Suomen ortodoksisen hiippakunnan arkkipiispana Sergeij toimi vuosina 1905 – 1917. Tässä tehtävässään hän toimi useiden ajanjaksoon liittyvien ongelmien ja riitojen keskellä sekä vaikeiden ulko- ja sisäpoliittisten asioiden ympäröimänä. Ajanjaksolle sijoittuvat aktiiviset toimet suomalaiskansallisten toimijoiden keskuudessa ja alkava sekasorto Venäjällä ennen vallankumousta.

Arkkipiispan yhtenä kantavana ajatuksena oli tehdä ortodoksisuudesta kaikkien usko, eikä vain venäläisten uskonto ja tässä tehtävässään hän onnistuikin kenties edeltäjiään paremmin suhteessa suomalaisaktivisteihin.

Luterilaisen kirkon aktivoituminen käännytys- ja lähetystyöhön Karjalassa, Kotimaa-lehden kärjistävät kirjoittelut, Vienan Karjalan liiton propagandistinen toiminta aiheuttivat paljon päänvaivaa arkkipiispalle. Vastapainoksi luterilaiselle lähetystyölle perustettiin Ortodoksinen pyhän suurmarttyyri ja voittaja Georgioksen Karjalan veljeskunta. Tässä työssä arkkipiispalla oli suurena apuna hänen hyvä ystävänsä, apulaispiispaksi valittu piispa Kiprian.

Venäläisen vallanpitäjään kohdistuva ilkivalta ja vihamielisyys purkautuivat usein myös samanlaisina tekoina ortodoksista kirkkoa kohtaan. Eritoten papit saivat tuntea nahoissaan kuulumisen venäläiseen kirkkoon, pappeja jopa murhattiini. Suomalaisten into kirkkoihin murtautumisiin, luostarien ja kirkkojen omaisuuden turmelemiseen ja ryöstelyyn ja jopa kirkkojen polttamiseen oli tuona aikana suurta.

Vaikeuksista ja vastoinkäymisistä huolimatta arkkipiispa Sergeijn aikana rakennettiin runsaasti kirkkoja, osittain tihutöiden korjaamisen vuoksi, mutta myös uusia kirkkorakennuksia rakennettiin. Myös uusia varuskuntakirkkoja rakennettiin, mm. Mikkeliin nousi vv. 1906 - 1908 komea tiilikirkko Suurmarttyyri Georgios Voittajan muistolle pyhitettynä.

Arkkipiispa Sergeijn kirjallinen toiminta oli laajaa ja monipuolista. Tuotantoon kuului useita kirjoja ja opetuspuheartikkeleita. Kirjallinen tuotanto jakaantui noin 50 vuoden ajalle.

Vuonna 1917 hänet siirrettiin Venäjälle ensin Vladimirin hiippakuntaan arkkipiispaksi ja sitten metropoliitaksi. Vuona 1924 hänet siirrettiin Nizhegorodin metropoliitaksi ja seuraavana vuonna väliaikaisesti koko Venäjän patriarkaksi. Tässä epäkiitollisessa tehtävässä Sergij toimi kommunistihallinnon aikana tasapainotellen kommunistien ja ortodoksisen kirkon välillä.

Vuonna 1943 hänet nimitettiin virallisesti Moskovan ja koko Venäjän patriarkaksi ja tässä tehtävässä hän kuoli 77-vuotiaana vuonna 1944.

Arkkipiispa Serafim vv. 1921 - 1923

Arkkipiispa Serafim (siviilinimeltään Aleksander Ioannovitsh Lukjanov) syntyi elokuun 23. päivänä 1879 Saratovissa talonpoikaisperheeseen.

Pappisseminaarin ja Kazanin hengellisen akatemian opiskelujen jälkeen hänet vihittiin 23-vuotiaana vuonna 1902 munkiksi ja munkkidiakoniksi ja seuraavana vuonna pappismunkiksi. Teologian kandidaatiksi hän valmistui vuonna 1904 ja hän sai heti määräyksen mennä Ufan hengellisen seminaarin opettajaksi.

Tämän jälkeen nuori pappismunkki eteni kirkollisella urallaan tarkastajaksi, arkkimandriitaksi ja pian sen jälkeen ensin Taurian sitten vuonna 1911 Saratovin hengellisen seminaarin rehtoriksi.

Suomessa Serafim toimi piispana ensiksi vuosina 1914 - 1917 Sortavalan piispana, sitten vuosina 1918 – 1920 Suomen hiippakunnan piispana ja vihdoin vuosina 1921 – 1923 Suomen autonomisen kirkkokunnan arkkipiispana. Suomen ortodoksinen kirkkohan sai vallankumouksen melskeissä ensiksi autonomian Venäjän kirkolta ja pian sen jälkeen hakeutui oma-aloitteisesti ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen (jurisdiktioon) vuonna 1923. Arkkipiispa Serafin oli samalla viimeinen venäläinen arkkipiispamme, joka siis toimi kirkkomme johdossa jonkin aikaa maamme itsenäistymisen jälkeenkin.

Arkkipiispa Serafimin kirjallinen tuotanto on laajaa ja monipuolista. Useissa kirjoituksissaan hän pohti kirkon ja valtion suhdetta, missä hän mm. määritteli kirkon Jumalan kaupungiksi maan päällä ja Jumalan tahdon mukaisesti elävien uskovien yhteisöksi.

Työssään Suomessa ensin piispana sitten arkkipiispana Serafim kohtasi alkavan kansallisuusaatteen nousun, kielikysymykset, kalenterikiistan ja tietysti mutkikkaan koulukysymyksen.

Serafim kiinnitti huomiota suomalaisen ortodoksisen papiston omaksumiin ’luterilaisiin käytäntöihin’ erilaisissa kirkollisissa toimituksissa, mm. kasteessa. Serafim koettiin silti kiihkeänä venäläistäjänä ja aloitekyvyttömänä, Suomen oloja ymmärtämättömänä, venäläisiä suosivana ja Suomelle vaarallisena henkilönä.

Suomen ja Venäjän rajan sulkeutuminen vuonna 1918 Suomen itsenäistyessä aloitti muutoksien vyöryn myös Suomen ortodoksisessa kirkossa. Arkkipiispa oli harkitsemattomasti muutama vuosi aiemmin siirtänyt Suomen ortodoksisen kirkon varat Venäjän valtiopankkiin, missä ne vallankumouksen pyörteissä ”katosivat”. Vallankumouksen jälkeen Suomen hallitus lisäksi takavarikoi mm. sotilaskirkkoja ja seurakuntien omaisuutta ”sotasaaliina” Suomen valtiolle.

Tullakseen hyväksytyiksi suomalaisina, ortodoksien oli mentävä tavalla tai toisella mukaan kansallistamiseen ja suomalaistamiseen. Samalla tuolle uhripöydälle jouduttiin valitettavasti laittamaan paljon aitoa ja alkuperäistä, omaa ortodoksisuutta, ortodoksisia tapoja ja perinnettä. Politiikan ja uskonnon sotkeminen aiheutti kipeitä ja perinteellemme vieraita ratkaisuja. Näistä ratkaisuista ei ole käyty vieläkään perusteellista ja selkiinnyttävää keskustelua ortodoksisen kirkon sisällä. Moni tuon ajan ratkaisu tuntuu tämän päivän silmin katsottuna käsittämättömiltä.

Virolainen Herman Aav vihittiin vuonna 1923 piispaksi Konstantinopolissa ja samana vuonna ekumeeninen patriarkka antoi ns. Tomos-asiakirjan, jolla Suomen ortodoksinen arkkipiispakunta liitettiin Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen heinäkuussa 1923 ja arkkipiispa Serafimin vastustama piispa Herman aloitti virkatehtävänsä Karjalan piispana.

Luottamuspulan ja kirkollisten muutosten jälkeen ajauduttiin tilanteeseen, jossa venäläisestä arkkipiispasta oli päästävä jollain tavalla eroon. Pitkälle valmistellun erottamisen sijasta arkkipiispa Serafin laitettiin vuoden 1924 alusta alkaen lakkautuspalkalle ja sijoitettiin Konevitsan luostariin. Tämän siirron arkkipiispa koki karkotuksena, hän itse olisi halunnut muuttaa Valamoon.

Monenlaisten suomalaisten ortodoksien ja Etsivän Keskuspoliisin tekemien nöyryytyksien, juonittelujen ja epämiellyttävien, päivänvaloa kestämättömien toimien jälkeen arkkipiispa Serafim anoi lupaa poistua maasta. Siihen ei alkuun suostuttu. Vasta vuonna 1926 hän sai luvan poistua ja samalla lopetettiin kaikki hänelle tapahtuva palkanmaksu (lakkautuspalkka).

Arkkipiispa Serafim toimi aluksi ns. Venäjän rajojen ulkopuolella toimivan Venäjän ortodoksisen kirkon palveluksessa Lontoon emigranttien piispana ja sitten samoissa tehtävissä Pariisissa. Hänet nimitettiin Venäjän pakolaiskirkon metropoliitaksi vuonna 1937. Myöhemmin hän toimi vielä Moskovan patriarkaatin Länsi-Euroopan eksarkkina, josta tehtävästä hän erosi vuonna 1949 ja siirtyi vuonna 1954 takaisin kotimaahansa, silloiseen Neuvostoliittoon.

Arkkipiispa Serafim kuoli luostarissa nykyisen Moldovan alueella (silloisessa Moldoviassa) vuonna 1959 79-vuotiaana.

HAP

Kirjallisuutta:

• Jyrki Loima: Esipaimen siunaa (Gummerus, 1999)