Konevitsan luostari perustettiin v. 1393 pyhittäjä
Arseni Konevitsalaisen toimesta. Luostari sijaitsee Laatokan saarella
ja sen toiminta oli Neuvostoliiton aikana pitkään lamaantuneena.
Nykyään saarella toimii aktiivinen Venäjän
ortodoksisen kirkon alainen luostari.
Konevitsan entisiä igumeneja, Isidor ja
Nazari (valokuva: HAP)
Luostarin perustaja
Luostarin perustaja pappismukki Arseni oli venäläinen,
kotoisin Novgorodista. Hän eli kolmisen vuotta Kreikassa
Athos-vuorten luostarissa (todennäköisesti Hilandarin
luostarissa) ja palasi sieltä takaisin Venäjälle
tuoden mukanaan uusia tapoja ja käytäntöjä
venäläiseen ja karjalaiseen uskonelämään,
mm. hesykastisen mystiikan perusteet.
Lähtiessään Athokselta hän sai luostarin
johtajalta, igumenilta,
lahjaksi Jumalanäidin ikonin ja igumeni ennusti Arsenin
peustavan luostarin pohjolaan. Arseni kilvoitteli ensin Valamon
luostarissa, mutta siirtyi sieltä etsimään
yksinäisyyttä muualle. Hän joutui Laatokalla
myrskyyn ja ajautui Konevitsan saarelle, joka oli vanha karjalainen
pakanallinen uhripaikka. Kuuluisin uhripaikoista oli Hevoskivi
(ven. konj kamenj), jossa uhrattiin keväisin uhreja mm.
karjaonnen parantamiseksi.
Luostari perustetaan Konevitsan saarelle
Arseni koki joutumisensa saarelle Jumalan johdatuksena ja hän
nousi saarella olevalle kukkulalle, pystytti ristin ja ryhtyi
rakentamaan itselleen asumusta, keljaa. Tätä pidetään
Konevitsan luostarin alkuna.
Seuraavien vuosisatojen aikana Konevitsan luostari koko monia
mullistuksia ja oli usein Ruotsin ja Novgorodin välisten
sotien jaloissa. Pähkinäsaaren rauhassa v. 1323 alue
oli alistettu Novgorodin arkkipiispan alaisuuteen ja luostari
kukoisti. Keskiajalla Konevitsa oli yksi Venäjän suurista
ortodoksisista kulttuurikeskuksista, jonka tuotoksia kirkkotaiteen
eri saroilta levisi ympäri Karjalaa ja Venäjää.
1500-luvulla luostari koki useita vastoinkäymisiä.
V. 1553 tulipalo poltti kirkkoja ja irtaimistoa ja kohta sen jälkeen
sota Venäjän ja Ruotsin välillä ruhjoi luostaria
ja veljestö pakeni turvaan Novgorodiin. Ruotsalaisten ei
onnistunut kuitenkaan hävittää luostaria kokonaan
ja v. 1597 munkit palasivat saarelle takaisin.
Luostari sotien myllerryksissä
Pienen rauhallisemman ajan ja rakentamisen jälkeen alkoi
1600-luvulla uusi ahdinko, jonka aiheutti mm. Laiska-Jaakkona
tunnettu sotapäällikkö Jaakko de la Gardie. Munkit
joutuivat jälleen lähtemään evakkoon saareltaan.
Jaakko de la Gardien joukot tunkeutuivat saarelle, polttivat puurakennukset,
hävittivät kaksikerroksisen kivikirkon perustuksiaan
myöten. Tiilistä tehtiin mm. luterilaisia kirkkoja.
Suuren pohjan sodan (vv. 1700-1721) voittojen ansiosta Konevitsa
pääsi jälleen Venäjän ja sen tsaarin
Pietari Suuren alaisuuteen ja hallintaan ja Konevitsan luostari
perustettiin uudelleen v. 1718.
Seuraavien vuosisatojen aikana luostari koki niin nousuja kuin
laskuja. Tulipalot vaivasivat ajoittain, uutta rakennettiin paljon
ja henkisellä puolellakin koettiin niin hyvä aikoja
kuin huonojakin aikoja mm. surullisen ajanlaskuriidan eli kalenterikiistan
vuoksi.
Suomen alaisuuteen
Vuodesta 1921 Konevitsa kuului Suomen autonomisen ortodoksisen
kirkon alaisuuteen, vaikka veljestö valtaosin oli venäjänkielistä.
Venäjän mullistuksien, vallankumouksen ja Neuvostoliiton
syntymisen myötä siteet sinne kuitenkin heikkenivät
ja toiveet menneestä taloudellisesta ja hengellisestä
vauraudesta hiipuivat. Munkit alkoivat anoa Suomen kansalaisuutta
ja vannoivat uskollisuuden valan Suomen hallitukselle juhlallisessa
tilaisuudessa 29.5.1921. Läsnä oli mm. Viipurin läänin
maaherra, myöhemmin koko Suomen presidentti, Lauri Kristian
Relander.
Ajanlaskukiista syveni Suomen ortodoksien kanssa ja sitä
pahensi vielä Suomen ortodoksisen kirkon liittyminen Konstantinopolin
Ekumeenisen Patriarkan alaisuuteen. Useita munkkeja erotettiin
tai he erosivat luostarin veljestöstä ja luostarissa
toimi erilaisia ryhmiä erilaisine tapoineen ja palveluksineen.
Talvisota ja jatkosota
Uusi sota katkaisi uudelleen luostarin toiminnan v. 1939 ja kaikki
komennettiin pois saarelta ja arvokkain omaisuus evakuoitiin samalla.
Talvisodassa luostarin rakennukset säilyivät hyvin pommituksilta.
Munkit olivat palanneet luostariin ja kokoontuivat pommituksien
aikoina kirkkoon rukoilemaan. Välirauha pakotti veljestön
kuitenkin jättämään luostarin maaliskuussa
1940. Hieman kaoottisessa tilassa tapahtuneessa muutossa jäi
saarelle mm. suuri kirjasto, ikonostaasi ja kirkonkellot suurimmaksi
osaksi.
Karjalan takaisin valtauksen yhteydessä osa munkeista palasi
saarelle lokakuussa 1941 inventoimaan neuvostoliittolaisten tekemiä
vaurioita ja tuhoja. Seuraavan kevään kesän munkit
saivat elää saarella melko rauhassa, mutta syksyllä
1942 alkoivat taas pommitukset ja munkit joutuivat lähtemään
vielä kerran sotaa pakoon. Tällä kertaa pako jäi
pysyvämmäksi.
Luostari muuttaa manner-Suomeen
Veljestö muutti Suomeen asumaan ensin evakossa ollessaan
Kannonkoskelle Terälän koululle, jossa he asuivat yli
kolme kuukautta. Sodan loputtua tuli ajankohtaiseksi etsiä
pysyvämpää asuinsijaa ja sellainen löytyikin
Pohjois-Savosta Keiteleen kunnasta Hamulan kylästä.
Sinne Keiteleen Hiekkaan, kuten sitä myös kutsuttiin,
perustettiin Saastamoinen Oy:ltä ostetulle tilalle jälleen
kerran Konevitsan luostari.
Vanhentuva veljestö harveni, luostarin arkitöiden teko
vaikeutui, kalusto ja kiinteistö rappeutui, taloudelliset
vaikeudet alkoivat, kylmät ja ankarat sääolosuhteet
huononsivat elinoloja. Monien muutosten ja vaikeuksien kautta
jäljellä oleva veljestö päätettiin
siirtää muutama vuosi aikaisemmin perustettuun Uuden
Valamon luostariin v. 1956, jolloin sinne muutti enää
vain yhdeksän veljestön jäsentä.
Konevitsan luostarin johtaja, igumeni Isidor (valokuva:
HAP)
Vanhan Konevitsan elpyminen
Vanha Konevitsan luostari Laatokan saarella oli muussa käytössä
mm. sotilaiden tukikohtana lähes viidenkymmenen vuoden ajan.
Olojen helpotettua saarelle alkoi muuttaa uusia rukoilijoita ja
vanhan luostarin toiminta alkoi elpyä. V. 1991 vanhaan Konevitsan
luostariin määrättiin johtajaksi (venäläisen
perinteen mukaan varajohtajaksi) arkkimandriitta
Nazari, joka aloitti aktiivisen luostarin jälleenrakentamisen
mm. suomalaisten ortodoksien ja pyhiinvaeltajien avulla ja talkootyöllä.
Luostarin ilme on kohentunut huomattavasti, vaikka neuvostojäljet
olivatkin kammottavia. Vanha hautausmaa oli tasoitettu jalkapallokentäksi,
rakennukset olivat hirvittävässä kunnossa ja satama
ja monet muut paikat täynnä ympäristölle vaarallisia
jätteitä ja roskia.
Joulukuussa 1991 Konevitsan luostarin pääkirkon alta
löydettiin perustajan, pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen
pyhäinjäännökset, joiden myötä luostarin
toiminta on viime vuosien aikana suuresti elpynyt.
Luostarin johtajat
Pyhittäjä Arseni vv. 1393 – 1444
igumeni Johannes
igumeni Avraami
igumeni Tarasi vv. 1530 – 1554
igumeni Serapion
igumeni Aaron
igumeni Gerasim v. 1551
igumeni Trifili v. 1553
igumeni Pimen
igumeni Matteus
igumeni Johannes
igumeni Varlaam v. 1558
igumeni Gideon v. 1583
igumeni Gennadi v. 1585
igumeni Leonti vv. 1597 – 1610
pappismunkki Tiihon vv. 1718 – 1719
munkki Bogolep
munkki Sakarias
munkki Varlaam v. 1743
munkki Alipi vv. 1751 – 1758
munkki Aleksi v. 1758
pappismunkki Ignati vv. 1759 – 1762 k. 1779
pappismunkki Tarasi vv. 1762 – 1781 k. 1787
munkki Gerasim v. 1781
pappismunkki Joanniki vv. 1783 – 1785
vt.johtaja, igumeni Nazari v. 1785
munkki Patermufi vv. 1785 – 1786
pappismunkki Feofan v. 1786 (Feodor Adamovitš, 1750
– 1838)
