Raija Silvan
(puhe Lintulan luostarin pyhiinvaellusjuhlassa, luostarin
Palokissa olon 60 vuotisjuhlassa 11.6.2006):
Vuosikymmeniä naisen askelissa
Arvoisat Lintulan luostarin nunnat, luostarin ystävät,
kyläläiset !
Olen saanut vaativan tehtävän tässä Lintulan
juhlassa palokkilaisena. Kotikylän aistii ja kokee eri
tavalla, kun ollut sieltä pois ja vanhenee. Ympäristö
muuttuu, ihmiset muuttuvat ja aika muuttuu - nopeutuu. Lapsuus,
nuoruus, aktiivinen keski-ikä on jäänyt taakse,
melkein unohtuu, - muistot jäävät. Vanhuus
lähestyy vääjäämättä.
Palokin kylä Pohjois-Heinävedellä oli vielä
1900-luvun alussa tiheään asuttu teollisuuskylä.
Kylässä toimi Itä-Suomen suurimpia vesivoimalla
käyvistä sahoista vuodesta 1775 lähtien, oheistoimintoineen.
Olihan voimanlähteenä vesivoima ja raaka-aineena
laajat metsäalueet. Koko kylän toiminnot rakentuivat
myöhemmin Hackman-yhtiön laajempaan sahaustoimintaan.
Palokin kylän väestö oli enimmäkseen maatonta
väestöä, jonka toimeentulo perustui tähän
teolliseen toimintaan.
Palokin nimeä on pohdittu. Minun lapsuudessani mentiin
Ruukille. Kylänä - Koskijärvi, joka maatilana
ja sukuina hallitsi seutua oli Rantasalmen ja Leppävirran
vedenjakajalla. Tilasta on erotettu useita tiloja laajalta
alueelta.Koskijärventila tuli Hackmanin omistukseen ja
myöhemmin yhtiön toimintojen lopettamisen myötä
työt palokkilaisilla olivat metsäpuolella uittoineen.
Elettiin pelon aikaa. - Tuli sota.
Sotaa kesti monta vuotta. Koskijärven tilalla töitä
tekivät naiset. Sodan jälkeen alkoi elämä
asettua uomiinsa. Koskijärven hovi myytiin - niin kuin
kylällä sanottiin. Hovi sai uudet asukkaat - nunnat.
Tulihan kylälle muitakin asukkaita - siirtolaisia.
Kivennavalta sotaa pakoon joutunut naisyhteisö eli vuosia
todellista vaeltajan elämää. Arpa ratkaisi
pysyväksi Lintulan luostarin sijoituspaikaksi Palokin.
Koskijärven hovi lienee vastaanottanut 34 nunnaa. Kansalaisuudeltaan
suurin osa venäläisiä, ukrainalaisia, myöskin
karjalaisia ja yksi virolainen. Lintulan historia osoittaa,
että nunnat ovat aina tehneet raskasta työtä:
tiilitehtaassa, maataloudessa ja aina joutuneet rakentamaan
ja korjaamaan kaikkien ristiriitojen keskellä.
Voi vain kuvitella, mitä kaikkea on vaadittu, kun 34
naista majoittui tuohon taustalla olevaan rakennukseen. Vieläpä
sopeutumaan uuteen ympäristöön ja kylään.
Minun elämäni aloittaminen ajoittui juuri jatkosodan
syttymisen aikoihin. Lintulaan kuljettiin Palokin koulun ja
opettajien asunnon välistä. Siinä portin pielessä
oli pieni mökki, jonka katosta riippui pärevasu.
Siinä aloitin tämän elämän oppimisen.
Pärevasun reunojen yli ei kantautunut vielä päivän
ja maailman meno. Pelkoja tiedän kuitenkin jääneen.
Myöhemmin sodan päätyttyä muutimme pois
tuosta pikku mökistä Varisveden rannalle Gutzeitin
omistamalle paikalle Kauniiseen lahteen. Soutuveneellä,
jolla muuttoa tehtiin v. 1945 keväällä, kuormassa
oli Viivi mummoni, Liinu Piironen Koivuvirralta soutamassa.
Mukana oli tietysti työkalut: mummoni rukki ja äitini
ompelukone.
Nunnien elämä alkoi Palokissa vuonna 1946. Ei Lintulan
maillakaan suuri karja laiduntanut. Elämä alkoi
yhden lehmän kautta. Naisten työllä tila kehittyi,
puutarha kukoisti, karja kasvoi, metsästä tuli siistiä.
Suomen kieltä kuultiin nunnalassa hyvin vähän.
Aleksandran opin tuntemaan tultuani kouluun. Hän kulki
joka päivä koulun ohi postiin ja asioille. Hän
puhui suomea ja meille lapsille hänellä oli aina
sanottavaa. Palokin posti sijaitsi Louhenkolossa, joten sinne
meno ja tulo oli melkoista akrobatiaa. Kirjeet ja kortit olivat
sen ajan viestintää lehtien lisäksi. Puhelimia
oli hyvin harvassa. Postin porstuassa luukun avautumista odottivat
kyläläiset - myöskin nunna Aleksandra. Myöskin
Verkko-Ville, joka kantoi postin Rusinvirralle.
Elämä oli hyvin niukkaa, oli jälleenrakentamista
ja toivoa paremmasta. Äitini kirjoittaa siskolleen Jyväskylään
v. 1947: "Minulla on sitten rikas elämä.
On kaksi lehmää, kaksi kanaa, sikaporsas karsinassa
ja pottuja kuopassa." Oli toivoa ja rikkautta.
Lintulan luostarin elämä kehittyi - Irja, äiti
Varvara - tuli ja hoiti tilan karjataloutta, samoin äiti
Serafima hevoshommista ja maataloudesta. Usein oli Lintulan
hevonen Ruukilla Sannin asioidessa Korhosen kaupassa ja postissa.
Kuormassa oli viljasäkit, kaikki kauppaostokset ja tietysti
postipaketit. Hevosten valjaita oli korjattava ja sitä
teki enoni suutari Matti Kemppainen Varistaipalessa.
Kosket lakkasivat jauhamasta sähköä ja viljaa.
Saimaan lohen nousu loppui koskien kautta ylävesiin.
Nyt patoon, ja Palokin koskien vedet kulkevat Palokin voimalaitoksen
kautta Varisveteen ja tuottavat sähköä.
Aika kuluu ja tuo muutoksia mukanaan. Luostarin ja kylän
elämä on muuttunut. Kuudessakymmenessä vuodessa
tapahtuu niin paljon. Ei kuljeta hevosella asioilla, tekniikka
on vallannut alaa. Matkailu käy vilkkaana luostareissa.
Jos missä, niin luostareissa kohtaa kansainvälisyyden.
Lieneekö Heinävedellä tultu ajatelleeksi arvan
ratkaisun merkitystä ja uskottiinko naisten työhön
?
Heinäveden reittiä on matkailun alettua mainostettu
- "Kappale kauneinta Suoniea". Ja sitähän
se on. Luostarit ovat tehneet Heinävedestä tunnetun-
Olen voinut kehua olevani luostaripitäjästä.
Vielä palaan 1800-luvulle. 1863 valtiopäivillä
keisari Aleksanteri II antoi luvan kansakoulujen perustamisesta
Suomeen. Kirkkoväärti Johan Kotilainen Heinävedeltä
puolsi muutaman harvan talonpoikaissäädyn jäsenen
kanssa koulujen perustamista. Pitäjän kokouksessa
v. 1865 kirkkoherra Vargentin teki aloitteen koulujen perustamisesta,
mutta pitäjäläiset hylkäsivät sen
vedoten huonoihin vuosiin. Kunnallisia kouluja edelsivät
sahan omistajien perustamat ns. sahan koulut Palokissa vuodesta
1881 lähtien.
Olemme voineet elää yli 60 vuotta rauhan aikaa.
Toivon mukaan, niin saamme jatkaa edelleen tasapainossa läheistemme
ja muiden kansojen kesken. Kaikilla yhteisöillä,
kirkkokunnilla, valtioilla tulee olla tavoitteena rauhan säilyminen.
Vuosikymmenet ovat kuluneet. Lintulassa on eletty naisten
askelissa. Helena Anhava on kirjoittanut runoteoksessaan "Kysy
hiljaisuudelta itseäsi":
"Tutkimusta voi tehdä ryhmätyönä
- ihmiskuvausta ei.
Ja näytelmässä, johon jouduit, saat ihmiskuvasi
tehdä yksin, hirveän yksin.
Älä yrittää miellyttää muita,
hukut muiden virtaan."
Minulla on ilo olla kiitollinen siitä, että olen
voinut elää tällä seudulla, oppia ymmärtämään
eri kulttuureita, elää erilaisten ihmisten kanssa,
niin ilossa kuin surussa. Se on meidän historiaa. Se
on elämän suolaa.
Toivon teille kaikille elämän iloa arkipäivässä
!
© Raija Silvan
(julkaistu Ortodoksi.netissä kirjoittajan luvalla)
|
