Pappeus (pappeuteen vihkiminen)
on yksi ortodoksisen kirkon pyhistä mysteerioista
eli sakramenteista. Kreikassa käytetään
tässä yhteydessä myös sanoja heirotonia
(suomeksi kätten ojennus, ven. hirotinija)
tai heirotesia (suomeksi kätten asettaminen,
ven. hirotesija), riippuen missä osassa kirkkoa
pappeuteen vihkiminen tapahtuu.
Pappeuteen vihkiminen tapahtuu liturgiassa
ja sen ajoittuminen liturgian eri kohtiin riippuu pappeuden
asteesta, onko siis kyse alempaan papistoon vihittävästä,
diakonista, papista vai
piispasta. Vihkimisen suorittaa piispa ja häntä
avustavat papit. Vihkiminen suoritetaan ortodoksisen opetuksen
mukaisesti paikallisen seurakunnan kanssa yhdessä, mutta
vihkimisen toimitta aina piispa, joka yksin tässä
tilaisuudessa toimii maailmanlaajuisen Kirkon nimissä.
Kirkon ainoa ja todellinen pappi on Kristus, joka on ortodoksisen
kirkon kaikkien papillisten virkojen lähde. Jumalan pappeus
muodostuu kaikkien uskovien
kuninkaallisesta pappeudesta, johon osallistumme mirhalla
voitelun sakramentissa sekä
erityiseksi tehtäväksi asetetusta pappeudesta.
Pappeuteen vihityn tehtäviin kuuluvat erilailla pappeuden
asteesta riippuen: palvella Kirkkoa, saarnata, opettaa ja
kaitseta Jumalan kansaa, toimittaa pyhiä sakramentteja,
säilyttää puhtaana oikea oppi ja pitää
Kristuksen Ruumis yhtenä.
Pappeus välittyy ortodoksisessa kirkossa katkeamattomana
ketjuna apostoleilta kätten päälle panemisen
kautta (apostolinen suksessio eli apostolinen
seuranto). Apostolit saivat Pyhän Hengen lahjan,
jonka he näin ovat välittäneet kätten
päälle panemisen kautta papeille ja piispoille.
Alempi papisto
Pappeuden alimpiin asteisiin, ns. alempaan papistoon eli
alidiakoniksi (ipodiakoniksi), lukijaksi
ja joissain ortodoksisissa perinteissä (ei Suomessa)
myös kanttoriksi vihkiminen tapahtuu piispan kätten
päälle panemisen kautta ns. heirotesiassa.
Heirotesiaa ei pidetä nykyään varsinaisen pappeuden
pyhän mysteerion osana.
Heirotonia ja heirotesia olivat aiemmin käytössä
lähes vaihtoehtoisesti, mutta saivat myöhemmin selvästi
toisistaan erottuvan merkityksen. Piispat pitivät heirotesiaa
enemmän siunauksena tiettyyn tehtävään
pappeuteen vihkimisen sijasta. Tällainen käytäntö
ei kuitenkaan ollut vallalla alun alkaen alkukirkossa.
Lukijan tehtävistä ja lukijaksi siunaamisesta voi
lukea erillisestä Ortodoksi.netin artikkelista: Lukija.
Alidiakonista eli ipodiakoista on kerrottu hieman artikkelissa:
Diakoni.
Ylempi papisto
Ylempään papistoon kuuluvat: diakoni, pappi ja
piispa. Artikkelissa: Diakoni
on kerrottu hieman diakoniksi vihkimisestä ja diakonin
tehtävistä.
Pappi (presbyteeri)
Piispa vihkii kanoniset ehdot täyttävät miehet
papeiksi liturgiassa seurakunnan edessä heirotoniassa.
Pappi on kirkon palvelija, joka on siis asetettu virkaansa
ja tehtäväänsä. Pappi on ortodoksisessa
kirkossa yleensä naimisissa. Poikkeuksena tästä
pääsäännöstä ovat ns. selibaattipapit,
jotka eivät ole olleet avioliitossa ennen pappeuteen
vihkimistä ja eivät siksi voi enää mennä
avioon pappeuttaan menettämättä. Selibaatti
(naimattomuus) ei siis ole ortodoksisen pappeuden
ehto, kuten se on roomalaiskatolisille, vaan se on eräiden
pappien oma, perinteisestä ortodoksisesta käytännöstä
poikkeava, henkilökohtainen ratkaisunsa.
Luostareitten pappismunkit, jotka ovat siis munkkeja ja samalla
pappeja, elävät munkkeuteen kuuluvassa selibaatissa
eli eivät saa olla naimisissa. Samoin on piispojen laita,
heilläkään ei voi olla ortodoksisen perinteen
mukaisesti vaimoa. Siksi he ovatkin aina joko munkkeja tai
leskiä.
Uskon asioissa ja seurakunnan hallinnossa pappi on pelastusta
koskevien asioiden edustaja. Pappi toimittaa pyhiä mysteerioita
eli sakramentteja sekä sielunhoidollisia tehtäviä
seurakunnassa piispan siunauksella. Pappi voi periaatteessa
hoitaa kaikkia seurakuntansa kirkollisia tehtäviä
ja opettaa, mutta piispalle kuuluvia tehtäviä kuten
vihkiä pappeja ja kirkkoja, hän ei saa tehdä.
(lat. episcopus, kreik. episkopos [tarkkailija,
valvoja], ven. episkon [papiston vanhin]) Piispaksi
vihitään ortodoksisessa kirkossa mies, joka voi
siis olla joko leskeksi jäänyt tai munkki. Piispuus
on pappeuden korkein virka. Piispaksi vihittäessä
paikalla tulee olla vihkijöinä vähintään
kolme piispaa. Piispa on ortodoksisessa kirkossa apostolien
seuraaja ja kreikkalainen nimitys episkopos tarkoittaa
juuri kaitsijaa, valvojaa. Hän on Kirkon ykseyden edustaja.
Piispuus on jakaantunut ortodoksisessa kirkossa kolmeen eri
palvelutehtävän mukaiseen kategoriaan: piispa, metropoliitta
ja arkkipiispa. Paikalliskirkon johtaja (usein arkkipiispa)
on saanut useissa kirkoissa oman arvonimensä, joka voi
olla partiarkka, katolikos, paavi tai sitten vain arkkipiispa.
Alkuaan piispatkin ovat olleet perheellisiä ja selibaatti
ei ole ollut piispaksi valittavalle valintaperusteena. Nykyisin
vallitseva käytäntö on peräisin 500-luvulta
ja sen muotoutumisessa siihen suuntaan, että piispoiksi
valittiin useimmiten munkki, on monia syitä. Mm. taloudelliset
syyt (piispojen omaisuuden pysyminen kirkolla) ja
munkkeuden ihannointi hengellisyyden jaloimpana ilmenemänä
lienevät olleet yhtenä syynä muotoutuneeseen
käytäntöön.
Kirkolliskokouksissa säädettiin, että naimisissa
olevan piispan vaimon tuli mennä kaukaiseen luostariin
ja elää siellä piispan kustannuksella. Tämä
sääntö lienee edelleen voimassa ja ainakin
periaatteessa piispaksi voitaisiin siis valita naimisissakin
oleva mies. Sääntö on kuitenkin muotoutunut
paikalliskirkkojen käytännöissä toisenlaiseksi.
Kanoneissa säädetään tarkoin piispan
tehtäviä, ominaisuuksia ja vaatimuksia. Esim. kuurouden
tai sokeuden katsotaan estävän piispan tehtävien
hoitamisen.
Pappeus Raamatussa
Alkuaan pappeus tai paremminkin uskonnollisten menojen suorittaminen
kuului Vanhan testamentin mukaan heimojen johtajille, sitten
myöhemmin ensin leeviläisille ja sitten Aaronin
suvulle (1. 4. ja 5.Moos.).
Uudessa testamentissa pappeus on juutalaista temppelipapistoa.
Jeesuksen uhri uudisti jumalanpalveluksen ja Jeesuksesta tuli
ylimmäisin pappi (Hebr.7-10). Papin vaatimukset
ilmenevät 1. Timoteuksen kirjeestä (1.Tim.3:8-13):
” Myös seurakunnanpalvelijoiden on oltava
arvokkaita ja vilpittömiä. He eivät saa käyttää
liikaa viiniä eivätkä tavoitella omaa hyötyään.
Heidän tulee tuntea uskon salaisuus ja pitää
omatuntonsa puhtaana. Myös heidät on ensin tutkittava,
ja kun heidät on todettu moitteettomiksi, he saavat ryhtyä
hoitamaan tehtäväänsä. Samoin tulee naisten
olla arvokkaita, eivätkä he saa puhua muista pahaa.
Heidän on oltava raittiita ja kaikessa luotettavia. Seurakunnanpalvelijan
on oltava yhden vaimon mies, ja hänen on pidettävä
hyvää huolta lapsistaan ja perheväestään.
Ne, jotka hoitavat virkansa hyvin, saavat arvostetun aseman
ja voivat rohkeasti julistaa uskoa Kristukseen Jeesukseen.”
Piispuuden viitteet löytyvät mm. Vanhasta testamentista,
kun Aaronille ja hänen pojilleen valmistettiin jumalanpalveluspuvut,
” pyhät vaatteet, jotka ovat hänelle kunniaksi
ja kaunistukseksi” (2.Moos.28:3). Uudessa
testamentissa piispan tehtävät määritellään
myös 1. Timoteuksen kirjeessä (1.Tim.3:1-7):
” Tämä sana on varma: joka pyrkii seurakunnan
kaitsijan virkaan, tahtoo jaloon työhön. Seurakunnan
kaitsijan tulee olla moitteeton, yhden vaimon mies, raitis,
harkitseva, rauhallinen, vieraanvarainen ja taitava opettamaan,
ei juomiseen taipuvainen, ei väkivaltainen eikä
rahanahne, vaan lempeä ja sopuisa. Hänen on pidettävä
hyvää huolta perheestään, kasvatettava
lapsensa tottelevaisiksi ja saavutettava kaikkien kunnioitus.
Jos joku ei osaa pitää huolta omasta perheestään,
kuinka hän voisi huolehtia Jumalan seurakunnasta? Hän
ei saa olla vastakääntynyt, jotta hän ei ylpistyisi
eikä joutuisi tuomittavaksi Paholaisen kanssa. Hänen
on nautittava myös ulkopuolisten arvonantoa, jottei hänestä
puhuttaisi pahaa ja jottei hän lankeaisi Paholaisen virittämään
ansaan.”
Pappeus ja piispuus kanoneissa
Viis-kuudes kirkolliskokous vv. 691 – 692 määräsi
kanoneissaan papin vaimon siirtymisestä luostariin. Kanoneissa
mainitaan myös piispan vaatimuksia: hyvin perehtynyt
Raamattuun ja kanoneihin, hyvä maine, kyky opettaa toisia.
Pyhien apostolien säännöissä ja ensimmäisen
ekumeenisen kirkolliskokouksen säännöissä
edellytetään, että äskettäin kääntynyttä
ja paheellista elämää viettävää
tai edes siitä luopunutta ei saa valita piispaksi. Kanoneissa
todetaan, että piispalla saa olla sellainen ruumiinvamma,
joka ei estä häntä suorittamasta piispallisia
tehtäviään.
Nainen ja pappeus
Vanhan kirkon aikana oli naispuolisia diakonissoja. Heistä
mainitaan mm. Paavalin kirjeissä roomalaisille ja 1.
Timoteuksen kirjeessä (kts. edellä 1.Tim.3:8-13).
Vuosisatojen ajan diakonissoilla oli merkittävä
ja ainutlaatuinen tehtävä kirkossa. Nykyisin ei
ole täysin selvää, mikä diakonissojen
tehtävänä jumalapalveluksissa oli ollut. Nykyisin
ei myöskään ole olemassa mitään kanonista
syytä siihen, etteikö nykyäänkin voitaisi
vihkiä naisdiakonissoja.
Pappeus on ortodoksisessa kirkossa vain miesten tehtävä.
Kristus oli mies ja hänen pappeutensa jätettiin
apostoleille ja heiltä se on siirtynyt meille kaikille
piispojen ja pappien kautta. Piispat ja papit ovat samalla
Kristuksen ikoneja.
