Areiolaisuus
Areiolaisuus oli 300-luvun alussa syntynyt harhaoppi, jonka
mukaan Kristus oli luotu olento. Areiolaisuuden perustaja,
Areios, oli Aleksandrian patriarkaatin Baukaliksen seurakunnan
presbyteeri, joka opetti ns. uusplatoniseen filosofiaan tukeutuen
Jumalan absoluuttista ykseyttä ja tuonpuoleisuutta. Soveltaessaan
näitä periaatteita kirkon opetukseen hän päätyi
siihen johtopäätökseen, ettei Poika voinut
olla tosi Jumala, vaan hänen täytyi olla luotu olento,
ja alkoi opettaa tätä julkisesti vuoden 310 paikkeilla.
Areioksen mukaan jumaluudelle oli arvotonta ja mahdotonta
muutos, ja siten myös synnyttäminen. Siksi Poika
ei voinut olla syntynyt Isästä, vaan termiä
käytettiin hänestä vain kuvainnollisesti ilmaisemaan
tosiasiassa sitä, että hän oli luotu tyhjästä.
Vastaavasti Areioksen mukaan Pojasta käytettiin sanoja
”Jumala” ja ”Poika” vain kunnianimenä
ja armon perusteella, ei luonnon perusteella. Lisäsi
”Jumala” ilmaisi sitä, että Poika oli
kuitenkin luomakunnan esikoinen, joka oli välittäjänä
muiden olioiden luomisessa, koska Isä ei voinut olla
suoraan suhteessa niihin. Koska Poika oli Areioksen mukaan
luotu olento, hän ei myöskään voinut olla
iankaikkinen. Niinpä Areiolaisuuden oppi Kristuksesta
tiivistettiinkin usein sanoihin ”oli jolloin häntä
ei ollut”, ja ortodoksinen oppi vastaavasti ”ei
ollut, jolloin häntä ei ollut”.
Areiolaisuuden taustalla oli myös vahva platoninen ajatus
siitä, että ykseys on jotakin käsittämätöntä.
Vasta kakseus mahdollistaa käsittämisen. Ennen ykseyttä
ei ollut kakseutta, ja vasta kun Poika luotiin, tuli kakseus.
Koska Poika edusti luomakuntaa ja kakseutta, ykseys oli hänelle
tuntematon, eikä hän siten voinut tuntea Isää.
Areioksen mukaan Poika oli täysin erilainen kuin Isä
sekä olemuksensa että olemisensa puolesta. Hän
oli rajallinen, eikä voinut ymmärtää Isää.
Lisäksi Poika oli Areioksen mukaan muuttavainen, ja olisi
ollut mahdollista, että hän olisi langennut syntiin.
Se, ettei näin käynyt, oli vain historiallinen tosiasia,
mutta ei välttämättömyys.
Teologisesti tarkasteltuna Areioksen opetus edustaa ajattelua,
jossa sekulaari filosofia pääsee hallitsemaan kristillistä
teologiaa. Se on rationalistista teologiaa, jossa oppia Jumalasta
käsitellään vastakohtaisuuksia yksiselitteisesti
poissulkevien johtopäätösten muodossa. Oikeauskoinen
teologia ei käsittele oppia Jumalasta samalla tavalla
poissulkevasti, vaan vahvistaa esim. Pojan ikuisen syntymän
Isästä kummankaan muuttumatta, tai kolminaisuusopista
puhuttaessa Ykseyden Kolminaisuudessa ja Kolminaisuuden Ykseydessä.
Areios joutui opetustensa vuoksi konfliktiin Aleksandrian
patriarkan Aleksanterin kanssa, jonka koollekutsumassa synodissa
hänet ja hänen kannattajansa julistettiin kirkollisen
yhteyden ulkopuolelle. Areios ryhtyi tämän jälkeen
käymään laajaa kirjeenvaihtoa ja haalimaan
itselleen kannattajia, esittäen samalla patriarkkansa
toimet mahdollisimman huonossa valossa. Hänen päävastustajakseen
nousi patriarkka Aleksanterin seuraaja Athanasios
Suuri. Lopullisesti areiolaisuus tuomittiin keisari Konstantinuksen
koolle kutsumassa ensimmäisessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa
Nikeassa v. 325. Kirkolliskokouksen päätöksessä,
joka on tekstiltään lähes identtinen ns. Nikean-Konstantinopolin
uskontunnustuksen Isää ja Poikaa käsittelevän
alkuosan kanssa, todettiin Pojan olevan samaa olemusta (kr.
homoousios) kuin Isä, tosi Jumala tosi Jumalasta,
syntynyt, ei luotu. Lisäksi kokouksen päätöksen
loppuosassa tuomittiin ne, jotka sanoivat, että poika
on eri olemusta tai eri hypostaasia kuin isä.
Varsinaisen areiolaisuuden kukistuttua seuraava taistelu
jouduttiin kuitenkin käymään ns. semi-areiolaisuutta
vastaan. Kirkolliskokouksen päätös pysyi kunniassa
aina keisari Konstantinuksen kuolemaan v. 337 asti, mutta
sen jälkeen valtakunnan itäisen osan keisariksi
astunut Konstantius tuki avoimesti areiolaisia. Areiolaiset
onnistuivat saamaan Athanasioksen sekä kaksi muuta Nikean
päätöstä voimakkaasti puolustanutta kirkonmiestä,
Eustathios Antiokialaisen ja Markelus Ankyralaisen, karkoitettua
maasta.
Valtakunnan länsiosa pysyi kuitenkin oikeaoppisena vuoteen
350 asti, jolloin Konstantiuksesta tuli koko valtakunnan hallitsija.
Tällöin areiolaisten vaikutusvalta kasvoi myös
siellä. Tässä myöhemässä semi-areiolaiskiistassa
ei kuitenkaan pääosin ollut kyse opin sisällöstä,
vaan Nikean konsiilin päätösten muotoilusta.
Varsinaiset areiolaiset muodostivat oman pienen puolueensa,
jonka vaikutusvalta oli voimakkain vuosina 350-361. Suurinta
vastustusta konsiilin päätökset saivat monilta
itse asiasta melko perinteisesti ajatelleilta kirkonmiehiltä,
jotka vastustivat termin homoousios käyttöä
liian filosofisena ja raamatulliseen kielenkäyttöön
kuulumattomana. Lisäksi hämmennystä aiheutti
sana hypostasis, jonka merkitys ei ollut vakiintunut.
Myöhemmässä kolminaisuusopillisessa kielenkäytössä
sana nimittäin vakiintui merkitsemään persoonaa,
mutta tuolloin se merkitsi usein myös olemusta, ja eri
teologit käyttivät sitä eri merkityksissä.
Monet pelkäsivät konsiilin päätöksen
itse asiassa merkitsevän, että Pojan väitettiin
olevan sama persoona kuin Isä. Näin konsiilin päätöksen
pelättiin edustavan modalismia eli oppia, jonka mukaan
Jumala vain ilmeni kolmena persoonana, mutta oli todellisuudessa
yksi persoona. Niinpä monet konsiilin päätösten
vastustajista syyttivät sen kannattajia sabelliolaisiksi
eli modalistisen harhaopin kannattajiksi. Usein nämä
teologit ehdottivat asian ilmaisemista joko sanomalla, että
poika oli samanlainen (homoios) kuin Isä, tai
samanlaista olemusta kuin Isä (homoiousios).
Keisari Konstantiuksen kuoleman jälkeen v. 361 Nikean
konsiilin päätökset tulivat kuitenkin vähitellen
yleisesti hyväksytyiksi ja Nikean tunnustuksen käyttämä
kielenkäyttö vakiintui. Nikean konsiilin päätös
uudelleenvahvistettiin Konstantinopolin kirkolliskokouksessa
v. 381 ja näiden konsiilien päätösten
sisältö otettiin liturgiseen käyttöön
Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksen muodossa.
"Justinos"
Kirjallisuutta:
Annala, Pauli: Antiikin teologinen perintö.
Kristillisen platonismin viisi vuosisataa. (2001) 2. korjattu
painos, Helsinki: Yliopistopaino
Kelly, J. N. D: Early Christian Doctrines. Fifth
Revised Edition.(1977)
Pihkala, Juha: Yksi kahdessa. Kristus-uskon historia
varhaisen kristikunnan aikana. (1997) Helsinki: Yliopistopaino.
|
