Europarlamentaarikko Eija-Riitta
Korhola Helsingin kirjamessuilla 28.10.2007
Vuoden kristillinen kirja 2007 -kilpailun julkistamistilaisuudessa
Hyvä yleisö, arvoisat kirjallisuuden ystävät
Osakseni on tullut suuri kunnia ja ilo saada valita Vuoden
kristillinen kirja. Tilanne tuntuu henkilökohtaisesti
jännittävältä, sillä olen itse kirjamessujen
vakiokävijä, ja ollut tässä tilanteessa
monesti läsnä, jännittämässä
vuoden valinnan puolesta. Muistan kerran poistuneeni paikalta
itkienkin – itkin ilosta, kyyneleet valuivat vuolaina
poskilla kun rakastettu Anna-Maija Raittila palkittiin. Menin
antikvariaattiosastolle kyyneleitäni kuivattelemaan,
kyselemään niitä kirjoja, joita aina ja pysyvästi
etsin. Rutiinit ovat hyvää vastalääkettä
liikutukseen.
Täällä läsnä olleena tiedän
siis senkin, että tällaisessa tilanteessa on tapana
sanoa, että valinta oli vaikea. Mutta minulle ei käynyt
niin. Valinta oli päivänselvä, clara et distincta.
Tämä ei tarkoita, etteikö kymmenen loppukilpailuun
selvinneen kirjan joukossa olisi ollut monta voittajaksi kelpaavaa.
Totisesti oli. Vaikeakin prosessi oli siltä osin, että
kymmenestä finalistista oli aikaa päättää
kolmen viikon kuluessa. En voi sanoa, että luin yötä
päivää, sillä päivät olivat
täynnä työtä. Mutta yöllä luin,
ja kaiken liikenevän ajan – jota ei kuitenkaan
liiennyt. Pääsin antoisaan maailmaan, mutta jos
näytän tänään uupuneelta, sitä
ei pidä ihmetellä.
Kymmenen kirjan valikoima oli innostavan kirjava joukko,
fantasiakirjasta yhteiskunnalliseen puheenvuoroon, tietokirjasta
hartauskirjaan, elämäkerrasta tutkielmaan, monet
erittäin ansiokkaita. Ennen kuin paljastan voittajan,
haluan mainita kiittäen muutamia muita. En esimerkiksi
voi olla ihastelematta nuorta lahjakkuutta, joka uskalsi lähteä
C.S.Lewisin, Tolkienin ja monen muun jalanjäljissä
fantasiakirjallisuuden suositulle, mutta vaikealle polulle:
alle kaksikymmentävuotias Minna-Leena Erkkilä teoksellaan
Valtakunta selvisi haasteesta taiten.
Toisekseen ehdokaskirjojen joukossa oli yksi merkittävä
teos, joka merkitsee alallaan virstanpylvästä, eikä
sitä voi palkintopuheessa mitenkään ohittaa.
Maiju Lehmijoki-Gardner on koonnut ensimmäisen kattavan
läntisen kristillisen mystiikan yleisteoksen. Mitä
todennäköisimmin se tulee kuulumaan joka teologin
ja teologiasta kiinnostuneen välttämättömään
käsikirjastoon. Kirja ei ehkä ole hengellinen matkaopas
halki vuosisatojen, mutta se on ymmärrystä lisäävä
kokonaishahmotus ja oman alansa käsikirja. Käsikirjaluonnetta
korostavat laajat ja perusteelliset nootistot ja kirjallisuusluettelot.
Kristillinen mystiikka on Jumalan etsintää ja ikävöintiä.
Jo Seppo A. Teinonen kirjoitti kirjat Rakkauden tieto ja Rakkauden
tuska, joista edellisessä hän esitteli saksalaista
ja alankomaalaista mystiikkaa ja jälkimmäisessä
espanjalaista. Ensin mainittu liittyy enemmän siihen
mystiikan perinteeseen, jossa katsotaan saatavan uutta, ihmeellistä
ja autuasta tietoa; ja uskon valolla on jonkinlainen intellektuaalinen
ja kognitiivinen rooli. Jälkimmäinen taas liittyy
ajatukseen Kristuksen kärsimykseen samastumisesta ja
käsitykseen sielusta Kristuksen morsiamena. Myös
Lehmijoki-Gardner painottaa varhaisemman mystiikan älyllisyyttä
ja myöhäisemmän mystiikan tunteellisuutta.
Mystiikka ei suinkaan ole alue, jossa vallitsisi sellainen
tunnevoittoisuus, joka hylkii muita inhimillisen kokemuksen
ja toiminnan ulottuvuuksia. Pauli Annala viittaa Lehmijoki-Gardnerin
kirjan esipuheessa siihen, että mystikko on varsinainen
realisti: hän tajuaa, ettei todellisuus ole asioiden
pinnalla – siksi koko matka pintaa syvemmälle.
Senkin vuoksi Lehmijoki-Gardnerin teos on merkittävä
tai jopa käänteentekevä: se valaisee ymmärrystä
sen suhteen, millainen aate- ja käsitehistoria on monilla
ilmaisuilla, käytännöillä ja toimintatavoilla,
jotka ovat tyypillisiä kristilliselle uskolle ja hengellisyydelle
nykyäänkin. Mystikot eivät sattumalta ajatelleet,
rakastaneet ja kaivanneet niin kuin he tekivät: hekin
olivat aikansa lapsia, ja Lehmijoki-Gardner osoittaa taitavasti
tämän yhteyden. Hän muistaa myös jatkuvasti
kiinnittää huomiota siihen, että mystiikka
ennemminkin johtaa toimivaan lähimmäisenrakkauteen
kuin eristäytyvään elämään
Siitä saan syyn mennä kolmanteen kirjaan, jonka
haluan erikseen kunnioittavasti mainita. Savannin sankarit
on koskettava kertomus kahdesta lähetystyön pioneerista,
Anna Kupiaisesta ja Marjaana Pohjanpellosta, jotka tekivät
elämäntyönsä fyysisesti erittäin
vaikeissa oloissa Kenian savannilla syrjäisten heimojen
parissa noin neljännesvuosisadan ajan. Jos mikä,
tämä kirja on todistus arjen mystiikasta, jossa
Kristuksen seuraaminen johtaa toimivaan rakkauteen ja valtavaan
vaivannäköön, jossa menetetään terveyskin.
Dostojevski teki erottelun kahdenlaisen rakkauden välillä:
haaveellisen ja toimivan rakkauden. Siinä missä
haaveellinen rakkaus haluaa "pikaista sankaritekoa,
joka pian palkitaan ja jonka kaikki näkevät",
on toimiva rakkaus "työtä ja kestämistä,
monille kenties myös oppimista". Nämä
toimivan rakkauden sankarit, Anna Kupiainen ja Marjaana Pohjanpelto
lepäävät jo pyhien lepoa, mutta heidän
rakkautensa puhuu yhä. Kumarran sille syvään.
Mutta nyt tullaan voittajaan, josta, kuten sanoin, minulla
ei ollut epäilystäkään. Ennustan, että
se tulee kuulumaan hyvin pian kristillisen kirjallisuuden
klassikkojen joukkoon. En kuitenkaan suosittele sitä
vain kristillisen kirjallisuuden perinteiselle lukijakunnalle,
vaan kenelle tahansa jonka päätä ihmisyys vaivaa.
Ketä tahansa se haastaa etsimään elämän
mielekkyyttä: (sitaatti kirjasta sivulta 97:
”Ja miksi et löytäisi? Kukaan ei rakasta
niin kuin sinä, kukaan ei usko ja toivo niin kuin sinä.
Kukaan ei tunne totyytta samalla tavalla kuin sinä. Joku
voi tuntea totuutta enemmän, joku voi uskoa enemmän,
joku voi rakastaa enemmän – mutta kukaan ei koskaan
täysin samalla tavalla kuin sinä. Kenelläkään
ei ole Jumalaan samanlaista suhdetta kuin sinulla. Välillänne
on ainutkertainen relaatio. Vaikka et koskaan puhuisi hänelle
tai hänestä, hiljaisuutesi on ainutkertaista.”
)
Kirjan lukemalla tulee tunne, että on samalla lukenut
tai vähintäänkin kerrannut monta muuta kirjaa
– se on lahja, jonka vain laajasti kirjallisesti sivistynyt
ihminen voi teoksissaan välittää. Se on täynnä
persoonallisia ajatusten ja aforismien helmiä, vaikkei
olekaan aforismikirjan muotoon kirjoitettu. Jos sanon, että
laitan sen omassa hyllyssäni Simone Weilin Painovoiman
ja armon viereen, Weilin lukeneet ymmärtänevät
että en kauniimmin voisi vuoden kristillisen kirjan,
ortodoksimunkki ja filosofian tohtori Serafim Seppälän
teosta Vapaus kiittää.
Vapaus on hämmentävän ajankohtainen ja ajaton
yhtä aikaa, ajankohtainen siinä mielessä että
se rohkenee tarttua hyvinkin kipeisiin yhteiskunnallisiin
keskustelunaiheisiin persoonallisella otteella. En esimerkiksi
koskaan ole lukenut yhtä persoonallista puheenvuoroa
yhdestä EU:n laajentumisen kiistakysymyksestä, armenialaisten
kansanmurhan mainitsemisesta. Ajaton siksi, että Vapaus
kuuluu niihin kirjoihin, joita aika ei tule nolaamaan. Se
on yhtä aikaa terävä filosofinen käsiteanalyysi
vapauden käsitteen sisäisestä jännitteestä
ja syvästi viisas elämäntaitokirja. Se myös
haastaa terveellisesti läntisen kristillisen ihmiskuvamme
ja panee kysymään, kantaako syvään juurtunut
pessimismimme hyvää hedelmää käytännön
elämässä.
Vapautta lukiessani jouduin käytännöllisen
ongelman eteen: minulla on tapana merkitä kirjan alkulehdille
parhaat sitaatit sivunumeroineen, tai edes viitteet niihin.
Tämä kirja oli täynnä sellaisia ajatushelmiä,
että huomasin jäljentäväni suurinta osaa
uudelleen, kunnes tajusin, ettei toimintani ole järkevää.
Tästä tulee käsikirja johon palataan vähintään
kerran vuodessa, kirja jota osaan pian ulkolukuna niin kuin
osaan Maalaispapin päiväkirjaa tai mainitsemaani
Painovoimaa ja armoa.
Sallikaa jo nyt muutama sitaatti, tunnustaen kuitenkin ettei
siteeraamalla tehdä koskaan oikeutta. Kirjasta selviää,
miksei itsensä myyminen ei kannata näinäkään
kovien arvojen aikoina, terävällä sivuhuomautuksella:
”Jos joudumme myymään itseämme, tehkäämme
se tietoisina siitä, että arvomme on suurempi kuin
hintamme.” (s. 77) Kirjasta selviää,
miksi pyhät ihmiset eivät halua tuomarin asemaan:
”Jumalalle kaikki on läsnäolevaa; siksi se,
joka on Jumalaa lähellä, ei ole kaukana kenestäkään
eikä mistään. Moraalin alueella tämä
merkitsee, että jokainen on jossain määrin
syyllinen kaikkeen mitä maailmassa tapahtuu. Pyhät
tuntevat tämän yhteyden, ja siksi he eivät
tuomitse ketään.” (s. 79) Kirjasta
selviää, miksi helvetti on niin hirvittävä
paikka: ”Helvetti on absoluuttinen byrokratia. Siellä
ihmisen vapaudesta ja vastuun ottamisesta ei ole jäljellä
mitään. Vain järjestelmä ilman persoonallisuutta.”
(s.76) Kirjasta selviää, että elämä
on täynnä ilmiöitä, joiden käsittely
edellyttää uskoa vapaaseen tahtoon: ”Ilman
vapautta huumorikaan ei olisi mahdollista. Huumori on itse
asiassa eräänlaista ihmisen käyttäytymisen
kritiikkiä: kun laskemme leikkiä jonkun kustannuksella,
edellytämme että hän olisi voinut käyttäytyä
järkevämmin, valita toisin.” (s.81).
Vapaus on myös luova voima, mistä seuraa niin taiteen
kuin huumorinkin mahdollisuus: ”Huumori on kielen
ennakoimattomuutta, ja hyvä taide kohtaa meidät
aina uudesta suunnasta.” (s.155).
Hyvä taide todellakin on kohdannut meitä Seppälän
teoksessa ja olen käyttänyt vapauttani valitsemalla
sen Vuoden kristilliseksi kirjaksi. Haluan sydämestäni
onnitella voittajaa.
Eija-Riitta Korhola
|
