Älkää mukautuko (opetuspuhe)

Uskomme koostuu perinteistä ja tavoista, aivan kuten kaunis design-tuote. Jos siitä otetaan pois yksi osa, se menettää täydellisyytensä. Mutta silti, kun katsomme taaksepäin ajassamme, huomaamme, että ortodoksisuuden säilyttämisen ohessa me voimme sopeuttaa sitä aikaan sopivaksi.

Aiheesta kirjoittaa enemmän rovasti Boris Kizenko (+2010) artikkelissaan, joka on vuodelta 1982.

---

Roomalaiskirjeessä sanotaan:

"Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä. (Room:12:2)

Joitain aikoja sitten minut hyväksyttiin seurakuntaan, jossa on paljon kolmannen ja neljännen polven emigrantteja. Aivan kuten heidän isänsä ja isoisänsä, nämäkin seurakuntalaiset uhrasivat paljon aikaa ja energiaa sekä myös rahaa kirkkonsa kasvattamiseen, modernin kirkollisen rakennuksen rakentamiseen heidän omaan kaupunkiinsa. He järjestivät lukuisia sosiaalisia yleishyödyllisiäkin tapahtumia, pitivät huolta taloudestaan aivan kuten arvostetut maalliset yritykset, tismalleen saman mallin mukaisesti. Vietettyäni vuosia pappina suhteellisen köyhässä ja pienessä yhteisössä, otin tällaisen materiaalisen muutoksen vastaan mieluusti.

Melko pian alkoi kuitenkin ilmetä ristiriitaisuuksia niin muodoissa kuin säännöissä. Ketään ei tullut jumalanpalveluksiin lauantaisin, lapset vietiin pois kesken uskonnollisen opetuksen sunnuntai-liturgioista ja seurakunnan tiedotteiden sanoma: "Sytytitkö tänään tuohuksen jonkun puolesta?" alkoi kuulostaa enemmän vaatimukselta saada rahaa kuin siltä, mitä se alkuaan tarkoitti: muista jotain rukouksin. Koko kirkkoperhe alkoi tuntua teatteriseurueelta, joka tuli suorittamaan performanssia aikataulujen mukaan. Maallista draamaa, joka saattoi osoittautua yllättävän eloisaksi tilaisuudeksi, mutta ei tarjonnut kuitenkaan mitään uskonnollista tyydytystä. Tyrmistyksen kasvaessa tuohon niukkaan hengelliseen elämään, aloin etsiä vastausta.

Minun ei tarvinnut etsiä pitkään. Seurakuntaneuvoston jäsenet lähestyivät minua itse siitä, minkä hekin olivat kokeneet ongelmana. Aivan kuten minäkin olin huolissani ortodoksisuuden näkymistä - poissaoloista palveluksista, yksityisistä rukouksista, paastoamisesta, samoin hekin tunsivat huolta samoista asioista. He halusivat jonkun johtamaan seurakunnan edelleen sitä kurssia pitkin, jonka se oli itselleen kehittänyt vuosikymmenien eristyksessä. Integroitumaan ympärillä olevan modernin yhteiskunnan kanssa tyytyväisyyteen. Seurakunta oli vakiintuneiden ja nousujohteisten liikemiesten yhteisö, useat täynnä kunnianhimoa ja halua menestyä, ja se odotti papilta ja seurakunnalta tätä samaa oikeassa suhteessa. Niinpä he lähestyivät minua, huonosti yritysmaailman tapoihin perehtynyttä miestä erityisellä pyynnöllä. Voisinko leikata hiukseni ja partani, pukeutua tummaan pukuun ja kauluspaitaan mustan viitan sijasta? Oma ulkonäköni ortodoksisena pappina ei oikein sopinut siihen kuvaan, joka heillä oli oikeasta johtajasta. Klassinen ihanne ortodoksisesta papista kävelemässä täällä maan päällä elävien ihmisten joukossa muistutuksena meille kaikille toisenlaisesta maailmasta hämmensi heitä vanhentuneena ajatuksena. Menin kotiin sinä iltana ajatellen hämmentyneenä sekä velvollisuuksiani seurakunnan pappina että ortodoksisen uskon palvelijana kuin myös muotoja ja olemusta ja tajusin useita asioita.

Mietin, miksi olen se, mikä olen. En siksi, että olisin itsepäinen. Olisi toki mahdollista, että nykyaikainen tapa elää olisi jopa helpompi tapa minullekin. Mutta olen ortodoksi. Henkilökohtainen päätökseni toisen maailmansodan aikana oli palvella Jumalaa ortodoksisena pappina ja ulkonäkö on olennainen osa tätä palvelutehtävää.

Kun tutkimme kirkon historiaa ja marttyyrien elämää, huomaamme, että he antoivat usein henkensä ortodoksisuuden puolesta, joskus melko tavanomaistenkin asioiden takia - vaikkapa vain kieltäytyessään suitsuttamasta epäjumalan edessä. He olisivat voineet tehdä sen ja pysyä sydämeltään ortodokseina jatkaen muita hyviä tekojaan. Jostain syystä he kuitenkin luopuivat mieluummin elämästään niin, että tulevat sukupolvet saivat esimerkin siitä, miten vaalia tätä ortodoksista uskoa. Meidän uskomme koostuu perinteistä ja tavoista, aivan kuten kaunis muotoilutuote. Jos siitä otetaan pois yksi osa, se menettää täydellisyytensä. Mutta silti, kun katsomme taaksepäin ajassamme, huomaamme, että ortodoksisuuden säilyttämisen ohessa me voimme sopeuttaa sitä aikaan sopivaksi.

Pyhän Johannes Krysostomos oli aikanaan huolissaan siitä, että ihmiset tulivat kirkkoon, mutta eivät osallistuneet ehtoolliselle. Vuosisatojen aikana ihmiset kuitenkin tottuivat siihen ja nyt he pitävät outona, jos joku menee ehtoolliselle usein. Vuosien saatossa ihmiset alkoivat sitten laistaa keskiviikon ja perjantain ja muiden paastoaikojen säännöistä. Myöhemmin heille kävi ylivoimaiseksi osallistua jumalanpalveluksiin illalla ja moni heistä jättikin ne sitten kokonaan pois. Sitten ihmiset päättivät, että heidän on vaikea osallistua koko jumalanpalvelukseen seisomalla ja he ottivat penkkejä istuakseen niillä. Joskus ihmisiä nolostuttaa tehdä ristinmerkkejä julkisesti, joten he välttävät niiden tekemistä. Joissakin seurakunnissa on myös muutettu kirkkokalenteria ja kuka tietää, mitä muutoksia ajat vielä vaativatkaan. Tulevat sukupolvet joutuessaan moderniin ortodoksiseen seurakuntaan ihmettelevät varmaankin, mitä eroa onkaan ortodoksisella kirkolla verrattuna läntisiin kirkkoihin ja miksi vaivautua turhaan ortodoksiseen kirkkoon, jos joku lähes samanlainen on ihan vieressä.

Meidän on oltava hyvin varovaisia. Haluammeko olla ortodokseja vain nimellisesti vai myös uskoen asiaamme, ortodoksisuuteen? Itsensä kutsumista ja tuntemista ortodoksiksi ei voida erottaa toiminnastamme eikä myöskään ortodoksina olemisestamme. Uskomme on monia asioita, mutta ennen kaikkea se on valoa, joka valaisee kaikkea elämäämme. Se on samaan aikaan sekä ihme että luonnollisin asia maailmassa. Maailman lyhytaikaisuus säntäilee aina ohi tarttuen oikkuihimme. mutta se vain korostaa uskomme ikuisuutta. Me voimme rakastaa sitä uskoa, jonka Kristus on lunastanut ylösnousemuksellaan ja voimme rakastaa tulevaa elämää. Niin kauan kuin olemme sielu ja ruumis sekä aineesta että hengestä luotuja, meidän tulee noudattaa ortodoksisia ohjeita molemmissa. Iloitkaamme yhtenäisyydestä itäisessä kirkossamme yrittäen yhdistää muoto ja henki ja sitoutumalla itse sekä suhteessa toisiimme, elämään kaikki Kristuksen, meidän Jumalamme tahdon mukaisesti.
Amen.

---

(artikkeli perustuu isä Boris Kizenkon vuonna 1982 kirjoittamaan artikkeliin, jonka vapaamuotoisen suomennoksen on tehnyt Ortodoksi.net)