Toiminnot

Kirkon liturginen kasvatus ja myönteinen asennoituminen lähimmäiseen (opetuspuhe)

Kohteesta Ortodoksi.net

Versio hetkellä 27. marraskuuta 2014 kello 21.22 – tehnyt Hannu (keskustelu | muokkaukset) (Ak: Uusi sivu: Ortodoksinen kasvatus merkitsee Kirkon opetuksen ja kasvatuksen siirtämistä eteenpäin. Ortodoksinen kasvatus kattaa kaiken. Se ei rajoitu luokkahuoneeseen. Ortodoksisen kirkollisen...)
(ero) ← Vanhempi versio | Nykyinen versio (ero) | Uudempi versio → (ero)

Ortodoksinen kasvatus merkitsee Kirkon opetuksen ja kasvatuksen siirtämistä eteenpäin. Ortodoksinen kasvatus kattaa kaiken. Se ei rajoitu luokkahuoneeseen. Ortodoksisen kirkollisen kasvatuksen sydän on liturgisessa elämässä. Kirkko on autenttisimmillaan silloin, kun se rukoilee palvelevana eukaristisena yhteisönä. Pyhä Eukaristia merkitsee uskovien ykseyttä Kristuksessa. Tämä ykseys saattaa uskovat rakkaudessa Jumalan Valtakunnan yhteyteen.

Kasvatuksen päämäärä on johdattaa ihminen Kirkon elämään

Kristuksen syntymäjuhlaan valmistavassa paastoajassa on paikallaan tarkastella ortodoksista kasvatustyötä ja sen merkitystä.

Suomalaisessa kasvatusmaailmassa on vääristynyt asenne liturgiseen kasvatukseen. Ortodoksinen liturgisuus on oikein ymmärrettynä yhteisöllistä, toisesta ihmisestä välittävää kasvamista ja kasvattamista. Ortodoksinen kristillinen kasvaminen riippuu siitä, miten ihminen näkee itsensä, suhteensa maailmaan ja miten hän luo kirkollisia yhteyksiä toisiin ihmisiin. Ortodoksisen kirkon liturgisessa kasvamisessa on selkeästi esillä tiedon ja tunne-elämän kehittyminen ihmisessä.

Kasvatuksen päämääränä on johdattaa ihminen Kirkon elämään. Kyse on siis paljon laajemmasta kuin kirkollisesta tietämyksestä tai moraalisesta kehittymisestä. Ortodoksinen kasvatustyö merkitsee kirjaimellisesti ihmisen hengellistä kasvamista Kristuksen Ruumiin jäseneksi.

Ortodoksisen kirkon liturginen kasvatusnäkemys lähtee raamatullisesta ja Pyhien Isien ihmiskuvasta: ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja Hänen kaltaisuuteensa. Ortodoksisessa ihmiskäsityksessä on keskeistä jumalankaltaisuuden toteutuminen ihmisessä. Tätä kaltaisuutta ihminen kutsutaan toteuttamaan elämässään.

Eukaristisen uhrin kantaminen on askeettista liikettä, joka edellyttää meiltä sisäistä uudistumista toteutuakseen elämässämme eukaristiana, elävänä, pyhänä ja Jumalalle mieluisana uhrina. Eukaristia merkitsee yksilön tai yhteisön itsekkäiden hankkeiden vastustamista. Eukaristinen elämännäkemys tuomitsee kaikenlaisen elämänmuodon, jossa Jumalan vapaa ja vapaaksi tekevä rakkaus ei toteudu.

Seurakunta on hengellinen taistelukenttä

Ortodoksisen kirkon tehtävä on tuoda jäsenissään maailmalle evankeliumin ilosanoma Kirkon todellisesta elämän ykseydestä. Kirkon askeettisen elämän pyrkimys ei ole koskaan yksilöllinen, vaan yhteisöllinen. Kirkon askeesi suuntautuu aina langenneeseen maailmaan. Ihminen voi kukistaa julman itsekeskeisyytensä ainoastaan lähestyessään rakkaudessa lähimmäistään. Ortodoksinen usko on luonteeltaan ihmisen kokonaispersoonallisuutta koossapitävä ja ohjaava voima.

Kirkollinen yhteisö eli seurakunta on hengellinen taistelukenttä, jossa käydään sotaa ortodoksisuuden ja kasvavan maallistumisen välillä.

Ortodoksisen hengellisyyden kriisi on nähtävissä Suomessa papiston ja maallikoiden keskinäisen yhteyden ja ymmärtämisen heikkoutena ja toisaalta ortodoksisen kirkon hengellisen ja liturgisen sisällön tuntemattomuutena. Evankeliumin julistaminen on heikkoa ja ortodoksisen elämän mahdollisuuksien ja päämäärien ymmärtäminen on yksipuolista ja heikkoa. Kirkon askeesin toteuttaminen on arjessa olematonta.

Kirkon pyhiä mysteerioita ei voi ymmärtää ilman Kristuksessa toteutuvaa askeesia ja Kirkon jäsenet eivät voi elää todellista askeettista elämää ilman Kirkon pyhiä mysteerioita. Kirkon koko elämä kuvastaa tätä suurta mysteeriota.

Paikalleen pysähtynyt liturginen symbolismi latistaa ihmisiä mieltämään jumalallisen liturgian yksipuolisesti Kristuksen elämää esittävinä kuvina tai tapahtumina. Kirkkokansa seuraa tuolloin papistoa ja kuoroa jumalanpalveluksessa kuin jotakin teatteriesitystä.

Kirkkokansa ei osallistu aktiivisesti liturgiaan, joten se ei vaikuta juurikaan heidän elämäänsä. Ortodoksit saattavat joskus piipahtaa kirkossa tuntematta edes toisiaan. Papisto työskentelee omin päin. Sunnuntain liturginen kokoontuminen kirkkorakennukseen ei yhdisty papiston ja kirkkokansan arkipäivän elämään.

Ortodoksinen jumalanpalveluselämä on Kirkon teologian lähde. Kirkon teologia ei ole luonteeltaan mentaalista tai filosofista, vaan kokemuksellista. Kaikki tämä liittyy ihmisen sydämen puhdistumiseen synnin ja himojen liasta.

Liturginen teologia perustuu tähän totuuteen. Siksi ortodoksinen jumalanpalvelus on ratkaisevasti enemmän kuin joukko rituaaleja, yksityiskohtaisia liturgisia ohjeita tai sääntöjä. Ortodoksinen jumalanpalvelus on Kirkon uskon toimintaa. Se on elämää Kristuksessa. Kirkon jumalanpalvelus yhdistyy kirkkoruumiin uskon toimintana ihmisten sisäiseen hengelliseen askeesiin, kasvamiseen, valvomiseen ja lähimmäisen rakastamiseen.

Ihmistä kutsutaan elämään liturgisesti

Ihmistä kutsutaan elämään liturgisesti. Se tarkoittaa, että häntä kutsutaan elämään Kirkossa, jossa taivas ja maa kohtaavat. Jumalallinen liturgia on kutsua osallistua yhteyteen Jumalan kanssa. Meitä ei kutsuta olemaan ”läsnä” jumalallisessa liturgiassa, vaan osallistumaan Kirkon yhteisönä Pyhästä Eukaristiasta.

Useimmat ortodoksit elävät ilman Liturgiaa ja liturgista elämää. He eivät tunne tarvetta mennä kirkkoon ja osallistua jumalanpalvelukseen. Heidän elämänsä täyttävät usein aineelliset asiat ja maallisten hyvyyksien tuottama nautinto. Joillekin satunnainen liturgiassa käynti on pelkästään tapa.

Jumalallinen Liturgia ei ole tapa eikä velvollisuus, vaan se merkitsee ihmisen koko elämän uhraamista Jumalalle. Jumalallinen Liturgia osoittaa ihmiselle, että Kristus on kärsivä palvelija. Kristus tyhjensi Itsensä ja otti orjan muodon (Fil. 2:7). Kirkon jäsenen tulee ottaa vastaan Kristuksessa nöyryys, lempeys, rauha ja itsensä uhraaminen. Elää liturgisesti tarkoittaa Kristuksen Itsensä tyhjentävän rakkauden vastaan ottamista.

Kristuksen kärsimys ja uhri ristillä julistaa ja tekee läsnä olevaksi Jumalan mittaamattoman rakkauden ihmistä kohtaan. Kristus sanoi:

”Jumala on rakastanut maailmaan niin paljon, että hän antoi ainoan Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutui kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän” (Joh. 3.16).

Ihmissielu on Jumalan henkäystä

Kristuksen syntyminen ihmiseksi ja erityisesti Hänen ristinkärsimyksensä osoittavat Jumalan rakkauden eikä oikeudenmukaisuutta. Kristus tuli lihaksi korjatakseen Aadamin erehdyksen. Me tiedämme Vanhasta testamentista, että Aadam epäonnistui elämänsä kirkastumisessa. Siinä, missä vanha Aadam epäonnistui, uusi Aadam eli Kristus onnistui. Kristus ottaa lihaksitulemisessaan ihmisen lihan suojellakseen ihmisen kuvan ja tehdäkseen ruumiista kuolemattoman.

Ihmisen mieli alentui syntiinlankeemuksessa eläimellisyyteen ja Jumalan hyväksi luoma ihmisluonne muuttui järjettömäksi. Ihmisen koko elämä vääristyi. Aadam ja Eeva valitsivat nautinnon rakastamisen. He luopuivat kallisarvoisesta paratiisista, Jumalan liitonmajasta, loputtomasta ilosta ja pyhien asunnosta. Ensimmäiset ihmiset vaihtoivat Jumalan kaltaisuuden mahdollisuuden puutarhan himojen puutarhaksi. Himot riistivät heiltä pois jumalallisen ajattelun ja hengellisen kehittymisen mahdollisuuden.

Jumala on synnitön eikä Hän syytä Aadamia synnistä ja lankeemuksesta, vaan Hän syntyi ihmiseksi pelastaakseen ihmisen. Jumalan Rakkaus samastuu Hänen Rakkauteensa ihmistä kohtaan.

Kun ortodoksisessa opetuksessa puhutaan Jumalan Rakkaudesta ja Filantropiasta, läntinen skolastinen teologia kehitti sen sijaan opetuksen Jumalan loukatun oikeudenmukaisuuden tyydyttämisestä. Sen mukaan Kristus kärsi, Hänet ristiinnaulittiin ja Hän kuoli ristillä sovittaakseen Jumalan loukatun oikeudenmukaisuuden, jota vastaan Aadam rikkoi tottelemattomuudellaan ja synnillään. Valitettavasti myös eräät läntisestä rationaalisesta teologiasta juopuneet ortodoksiteologit ovat viime vuosisatojen aikana omaksuneet tämän teologisesti vääristävän opetuksen.

Ortodoksisen teologian mukaan kristillinen usko, maailma ja ihmisyys on tarkoitettu liikkeeksi kohti iankaikkista Jumalaa. Niin kauan kuin ihmiset ovat vielä tuossa liikkeessä, he eivät ole saavuttaneet jumalallista päämäärää Kristuksessa. Ihmissielu on Itsensä Jumalan henkäystä eli Jumala loi ihmisen olemattomuudesta olemiseen. Ihmisen elämä on tarkoitettu dialogiseksi suhteeksi Jumalan kanssa.

Pyhä Eukaristia on keskinäisen huolenpitämisen sinetti

Ortodoksisen teologian mukaan Jumalaa ei voi luonnehtia langenneen ja himoihin sairastuneen ihmisen luonteenomaisuuksilla. Jumala ei tarvitse parantumista, vaan ihminen tarvitsee sitä. Kristus vapautti Aadamin kuolemasta ja saatanasta. Hän antoi jokaiselle ihmiselle mahdollisuuden voittaa Hänen voimassaan kuoleman ja saatanan. Jos ihmisen tahto ei vahvistu ylösnousseen Kristuksen armosta, se ei voi taistella saatanaan vastaan ja kukistaa sitä.

Kristus syntyi ihmiseksi vapauttaakseen meidät iankaikkisesta kuolemasta ja saattaakseen meidän täydelliseen ja iankaikkiseen yhteyteen kanssaan. Hän loi täydellisen rakkauden ykseyden Itsensä ja meidän ihmisten välille. Ainoana ehtona tälle on, että me hyväksymme elämässämme Hänen oikeudenmukaisuutensa, pyhyytensä ja ykseyden Hänen kanssaan. Kristus kohottaa ylösnousemuksellaan ihmisen sielun ja ruumiin oikeudenmukaisuuden tilaan, täydelliseen ykseyteen Jumalan iankaikkisen pyhyyden kanssa. Kristus asettaa Itsessään perustan ja voiman ihmisten iankaikkiselle pyhyydelle ja ykseydelle Jumalan kanssa.

Kristus ei tuonut meille pelastusta, jotta me voisimme jatkaa eristäytynyttä elämää. Hän antaa meille mahdollisuuden rakastavaan ykseyteen Jumalan kanssa. Hän saattaa meidät Jumalan iankaikkiseen Valtakuntaan. Ortodoksinen pelastumisnäkemys tarkoittaa, että me luovumme eristäytymisestämme ja yhdistymme Kristuksen ja lähimmäistemme kanssa Jumalan parantavassa rakkaudessa.

Kirkon jäsenen elämä merkitsee kirkkorakennuksen ulkopuolella Jumalallisen Eukaristian ilmapiirin jatkumista. Kirkon uskollisen jäsenen ihanne ei ole elää yhdellä tapaa kirkkorakennuksessa ja jollakin toisella tapaa kirkkorakennuksen ulkopuolella.

Ortodoksisen kirkon liturginen kasvatus lähtee ihmisen myönteisestä suhtautumisesta lähimmäiseen. Kirkon yhteisöllinen liturginen elämä opettaa, ettei ketään jätetä yksin. Ortodoksisen kirkon terapeuttinen elämänasenne merkitsee parantavaa lääkettä ihmisen sisäiseen kodittomuuteen. Pyhä Eukaristia on itsessään ihmisten keskinäisen rakkauden, huolenpidon ja yhteenkuuluvuuden sinetti.

Ihminen voi eheytyä Jumalan kuvan mukaiseksi vain, jos hän kasvaa askeesissa rakastamaan lähimmäistään. Viha ja pelko merkitsevät sielun sairautta. Ihminen ei rakasta lähimmäistään, jos hän samalla orjuuttaa tämän riippuvaisuuden tai omistamisen siteillä.

Ortodoksisen kasvatuksen suuri tehtävä on opettaa ihmissielu jo lapsena elämään kirkkoyhteisössä. Ortodoksisen kasvatuksen on oltava Kirkon elämää kehittävää ja oppimisen tulee perustua kirkolliseen tietämykseen ja eukaristisen yhteisöllisyyden rakentamiseen.

Ortodoksisen kirkon jäseneksi kasvetaan osallistumalla eukaristisen yhteisön elämään. Kirkon sakramentaalinen elämä voidaan sitä kautta laajentaa ortodoksisen perheen elämän rytmiksi. Tässä kaikessa tarvitaan papistoa ja maallikoita, jotka omalla ortodoksisella esimerkillään johdattavat uusia jäseniä Kirkon elämään.

Ortodoksisen kirkon jäsenten elämässä ei ole eheytymistä ilman askeesia ja hengellistä uudistumista. Suomalaisen yhteiskunnan muutokset ovat olleet viime vuosikymmeninä suuria. Ne ovat vaikuttaneet osaltaan haavoittavasti myös pienen paikalliskirkon elämään.

Ortodoksisen kirkon kannalta erityisen paha asia on perheen merkityksen heikkeneminen. Yhä useammat vanhemmat siirtävät lastensa kasvatustehtävän päiväkodeille ja peruskoululle. Kasvatustehtävien laiminlyöminen näkyy kirkon elämässä. Kodeissa ei tunneta juurikaan vastuuta ortodoksisten arvojen luomisesta lasten ja nuorten elämään. Lasten ja nuorten pahoinvoinnin takana on usein vanhempien pahoinvointi.

Aikamme ihmisen elämä sitoutuu jatkuvaan maailmallisuuteen, globalisaatioon, monikulttuurisuuteen ja moniarvoisuuteen, jotka kaikki vähentävät voimakkaasti ortodoksisen uskon yhteiskunnallista merkitystä ja ihmisten yhteyttä paikalliseen eukaristiseen yhteisöön. Maailmallinen ihminen ei palvele Jumalaa eikä lähimmäistä.

Ortodoksinen usko on ihmisen kokonaispersoonallisuutta ohjaava tekijä

Moniarvoisen yhteiskunnan arvottomuuden keskellä paikalliskirkon tulee hahmottaa Kirkon perinteen mukaisia kasvatustavoitteitaan. Kirkko ei ole paikalleen pysähtynyt kulttikerho, vaan yhteisessä eukaristiassa palveleva yhteisö. Bysantin kirkon kasvatusnäkemys lähtee myönteisestä luottamuksesta siihen, että ihmiseen voidaan vaikuttaa kirkollisesti.

Ortodoksinen usko ei ole muusta eristetty asia ihmiselämässä, vaan se on luonteeltaan ihmisen kokonaispersoonallisuutta koossapitävä ja ohjaava tekijä.

Paikalliskirkossa tarvitaan kipeästi Pyhien Isien elämänläheistä raamatullista opetusta. Ortodoksisen identiteetin vahvistaminen edellyttää Kirkon liturgisen ja eettisen perinnön opiskelemista ja siinä vahvistumista. Ortodoksisen uskon kasvattaminen sisältää ihmisen älyn, tunteet, sielun ja ruumiin. Se johtaa Kirkon jäsenen eukaristisessa yhteisössä sydämen sivistykseen ja iloon Kristuksessa.

Ortodoksisen kristillisyyden erottaa muista kristillisen uskon ilmauksista vakaumus, jonka mukaan Jumala kutsuu ihmistä elämän muutokseen eli kasvamaan Pyhän Hengen voimassa hengellisestä lapseudesta hengelliseen aikuisuuteen. Tämä sisältää Pyhien Isien opetuksen mukaisesti taistelun himoja vastaan.

Ortodoksisen kristillisyyden mukainen elämä liittyy läheisesti Kirkon teologiaan. Pyhä Liturgia ja Kirkon rukouksesta kasvava pastoraalinen palveluvirka merkitsee rukouksellista ja ylistävää palvelemista. Ortodoksinen teologia ei ole pelkästään puhetta Jumalasta, vaan se on ennen kaikkea Jumalan kanssa elämistä ja yhdistymistä Hänen kanssaan.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

  • Breck, John, 2004, Bioethical Challenges in the New Millenium: An Orthodox Response. – St. Vladimir’s Theological Quarterly. Vol. 48. Number 4. Crestwood.
  • Hakkarainen, Jarmo
    • 1995, Kuoleman varjosta elämän kirkkauteen. – Erga 1994. Ortodoksisen teologian laitoksen vuosikirja. Ortodoksisen teologian laitoksen julkaisuja. Joensuun yliopisto. Joensuu.
    • 2006, Kirkon parantava lääke. Kirjoituksia ortodoksisen kirkon terapeuttisesta opetuksesta ja käytännöstä. Joensuu.
    • 2011, Bysanttilaisten isien terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon haaksirikkoa. – Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Joensuu.
  • Hakkarainen, Pentti
    • 1994, Sinisten vaarojen paimen. Artikkeleita ja puheita 1971-1994. Joensuu.
    • 1998, Kirkko luovana yhteisönä. Oulun ortodoksisen hiippakunnan säätiö. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.
  • Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos
    • 1998, The mind of the Orthodox Church. Translated by Esther Williams. Levadia.
    • 2010, The Science of Spiritual Medicine. Orthodox Psychotherapy in Action. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.
    • 2013, Empirical Dogmatics of the Orthodox Catholic Church. According to the Spoken Teaching of Father John Romanides. Vol. 2. Holy Trinity. Creation. Fall. Incarnation. Church. Life and Death. Translated by Sistern Pelagia Selfe. Levadia.
  • Louth, Andrew, 2013, Introducing Eastern Orthodox Theology. London.
  • Overstreet, H.A., 1958, Henkinen kypsyys. Neljäs painos. Suomentanut J.A. Hollo. Porvoo.
  • Schmemann, Alexander, 1973, For the Life of the World. 2nd edition. Crestwood.
  • Staniloae, Dumitru
    • 1980, The Holy Trinity: Structure of Supreme Love. – Theology and the Church. Translated R. Barringer. Crestwood.
    • 2000, The Experience of God. Orthodox Dogmatic Theology. Volume Two: The World: Creation and Deification. Brookline.
  • Vrame, Anton C., 1999, The Educating Icon. Teaching Wisdom and Holiness in the Orthodox Way. Brookline.