Lähdekoodi sivulle Konstantinopolin kirkollisen aseman kehittyminen (opetuspuhe)

Heinäkuun 6.päivänä 2013 tuli kuluneeksi 90 vuotta siitä, kun Suomen ortodoksit siirtyivät [[Ekumeeninen petriarkaatti|Ekumeenisen patriarkaatin]] hengelliseen yhteyteen. Sen vuoksi on paikallaan tarkastella [[Konstantinopoli]]n kirkollisen aseman nousua 300-luvulta lähtien. Samalla voimme suomalaisina ortodokseina yrittää ymmärtää entistä syvemmin niiden hengellisten ja kulttuuristen arvojen merkitystä, jonka kanoninen yhteys Ekumeeniseen patriarkaattiin merkitsee.  

== Kristillinen kulttuuri ja hallinto elivät 300-luvulla muotoutumisen aikaa ==
[[Kuva:Konstantinos_helena01.jpg|thumb|<center>Keisari [[Konstantinos Suuri]] ja hänen äitinsä [[Helena Konstantinopolilainen|Helena]]<br><small>(&copy; Petja Pyykkönen)</small></center>]]
Kirkosta muodostui keisarillisen viran jälkeen keisarikunnan varakkain ja vaikutusvaltaisin instituutio. Tämä merkitsi myös kirkon ja valtion läheistä suhdetta ja keskinäistä riippuvuutta. 

Kirkon uudesta asemasta oli esimerkkinä keisari Konstantinoksen hyvin toimelias osallistumisen [[Ensimmäinen ekumeeninen kirkolliskokous|ensimmäiseen ekumeeniseen kirkolliskokoukseen]] 325. Konstantinos ei ollut teologi, mutta hän halusi Kirkon ja piispojen osallistuvan hänen uuden keisarikuntansa rakentamiseen.

Bysantin muutos kristilliseksi keisarikunnaksi oli hidas ja dramaattinen. Se merkitsi lopulta uuden sivilisaation syntymistä, sivilisaation, jota voidaan kuvata bysanttilaiseksi. Vuosisatojen ajan oli vain yksi ja sama kristillinen sivilisaatio, niin idässä kuin lännessä. Tämä sivilisaatio syntyi ja kehitettiin idässä.

Länsimainen sivilisaatio tuli historiaan paljon myöhemmin historiaan. Rooma oli itsessään täysin bysanttilainen vielä 700-luvulla. Bysanttilainen kausi alkoi, jos ei Konstantinoksesta, niin joka tapauksessa [[Theodosius Suuri|Teodosios Suuresta]] (k. 395). Bysanttilainen aika huipentui keisari [[Justinianos I|Justinianoksen]] aikana (k. 565). 

Justinianoksen kaudella kristillinen kulttuuri rakennettiin tietoisesti ja tarkoituksellisesti järjestelmäksi. Uusi bysanttilainen kulttuuri oli suuri yhteen sulatettu synteesi kaikista luovista perinteistä ja menneisyyden liikkeistä. Se merkitsi uutta, voimakkaasti kristillistä ja kirkollistettua hellenismiä. 

Valtiollisen uudelleenjärjestelyn mukaisesti kehittyivät myös kirkon hallinnon muodot. [[Neljäs ekumeeninen kirkolliskokous|Neljännessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa]] Kalkedonissa vuonna 451 vahvistettiin valtion ja kirkon vastaavuusperiaate ja oikeusnormin luonne. Tämä päätös vahvistettiin myöhemmin [[Kuudes ekumeeninen kirkolliskokous|Trullon synodissa]] 600-luvun lopulla.

Nikean ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen (325) päätöksillä määriteltiin yksityisille piispanistuimille kirkollinen valta-asema kokonaisten provinssien ja provinssiryhmien alueille. Tämä määrittely oli niin kattava, että jo tuolloin oli nähtävissä myöhemmin syntyneiden patriarkaattien rakenteet. Hiippakuntien ja valtakunnan provinssien yhtäläisyys oli selkeä. Kirkollisen organisaation mukautuminen siviilihallintoon oli tosiasia.

== Konstantinopolin kirkollisen aseman nousu ==
[[Kuva:Konstantinopoli04.jpg|thumb|<center>Konstantinopolin muuria (Yedikule) 1950-luvun kuvassa.<br><small>(&copy; Viktor Turhanen)</small></center>]]
Nikean ensimmäisessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa (325) Kirkon ylimmäksi päättäväksi elimeksi korotettiin ekumeeninen eli yleinen kirkolliskokous. Sen tekemät ratkaisut sitoivat koko katolista kirkkoa.

Konstantinopolin piispan primaatti määräytyi [[Toinen ekumeeninen kirkolliskokous|toisen ekumeenisen kirkolliskokouksen]] (Konstantinopoli 381, kanoni 3) päätöksellä. Tämän päätöksen vahvisti neljäs ekumeeninen synodi Kalkedonissa vuonna 451 (kanoni 28). Saman kirkolliskokouksen kanonit 9 ja 17 tunnustivat Konstantinopolin piispan korkeimman arvovallan piispojen ja metropoliittojen erimielisyyksissä. 

Bysanttilainen kanonisti Teodoros Balsamon (k. 1195) tunnusti Konstantinopolin piispalle samat lailliset etuoikeudet kuin Rooman piispalle. Toinen bysanttilainen kanonisti, Matteos Vlastaris (k. 1350), vahvisti Balsamonin näkemyksen Konstantinopolin patriarkan asemasta 1300-luvulla. 
[[Kuva:Hagia_sofia01.jpg|thumb|<center>Hagia Sofia<br><small>(&copy; Pyykkönen)</small></center>]]
Konstantinopolin piispan kanoninen arvovalta ja merkitys oli idässä kasvanut sellaiseksi kuin Rooman piispalla lännessä. Bysantin pääkaupungin piispana Konstantinopolin piispalla oli läheinen yhteys keisariin ja hoviin. Tämä korosti Konstantinopolin piispan arvovaltaa jopa hänen hallintorajojensa ulkopuolella. Piispan arvovaltaa lisäsi myös pysyvän piispainsynodin sijainti Konstantinopolissa.

Konstantinopolin kirkollisen arvovallan nousu kasvoi muutamista tekijöistä. Ensiksikin Konstantinopoli oli vuodesta 330 lähtien ollut kristillisen maailman uusi pääkaupunki. Konstantinopolin katsottiin perineen Jerusalemin ja Rooman paikan ja olevan sekä Uusi Jerusalem että Uusi Rooma. Konstantinopolille annettiin lisänimiksi keisarillinen kaupunki ja kaupunkien kuningatar. Bysanttilaiset pitivät itseään valittuna kansana, jolla oli Jumalan erityinen suojelus. He kutsuivat itseään roomalaisiksi tai kristityiksi. 

Toiseksi Konstantinopolin piispan merkitys keisarin ja maakuntien piispojen välittäjänä oli huomattava. Kaupunkiin muodostuikin Konstan-tinopolin piispan johtama paikallinen synodi.

Kaupungissa vaikutti myös muutamia karismaattisia piispoja, kuten esimerkiksi pyhä [[Gregorios Teologi]] (k. 389) ja pyhä [[Johannes Krysostomos]] (k. 407). Lisäksi Konstantinopolilla oli kulttuurinen yhtäläisyys Traakian, Aasian ja Pontoksen hiippakuntiin.

Lyhyessä ajassa Konstantinopoli vakiinnutti kirkollisen asemansa idän vanhojen kirkollisten keskusten Aleksandrian, Jerusalemin ja Antiokian rinnalla. Bysantin keisarit näkivät Konstantinopolin mielellään Uutena Roomana, jonka tuli olla tasapainottavana tekijänä suhteessa vanhaan Roomaan. Konstantinopolin kannalta oli merkittävää, että keisari Teodosios Suuri asettui kaupunkiin pysyvästi. Tämä nimittäin aiheutti sen, että Kirkon ja Konstantinopolin arkkipiispan asema lujittui huomattavasti.

== Ekumeeninen patriarkaatti suojelijana ==

Islamilaisvallan laajennuttua Lähi-idässä ja alistettua Aleksandrian, Antiokian ja Jerusalemin kirkot nämä vanhat kirkolliset keskukset joutuivat hakeutumaan Konstantinopolin piispan hengelliseen hoitoon. Tilanne oli näissä kirkollisissa keskuksissa lohduton. 

Persialaisten vallattua Antiokian 611 syyrialaiset patriarkat siirtyivät Konstantinopoliin pysyviksi ”pakolaisiksi”. Konstantinopolissa heidät myös nimitettiin virkaansa. Vasta 742 arabit sallivat patriarkan palata istuimelleen Antiokiaan. Jerusalemin patriarkat kokivat samanlaisen kohtalon. Kun arabit valloittivat kaupungin 638, muodostui Konstantinopolista Jerusalemin patriarkkojen ”kotikaupunki” vuoteen 1186 saakka.

Näinä valloitusten vuosisatoina ekumeeninen patriarkaatti kantoi hengellisen vastuun vainottujen alueiden ortodoksien hengellisestä johtamisesta, auttamisesta ja kasvattamisesta. Myöhemmistä historian vaiheista on tärkeää nostaa esiin Venäjän ortodoksien yhteys Konstantinopolin äitikirkkoon aina Bysantin kukistumiseen saakka. Vielä 1400-luvulla Venäjän metropoliitat nimitti virkaansa ekumeeninen patriarkaatti. 

[[Kuva:Konstantinopolin_valtaus01.jpg|600px|center]]<center>''Konstantinopolin valtaus keskiaikaisessa romanialaisessa seinämaalauksessa''<br><small>(&copy; Petja Pyykkönen)</small></center>

== Kirkon valta ja eukaristinen yhteys ==

Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin hengellinen arvoasema ei ole sen näkyvässä hierarkkisessa kunnia-asemassa, vaan siinä, että patriarkaatti hoiti kirkollisia suhteita muiden hallintoalueiden piispojen kanssa. Näiden suhteiden hoitaminen ei ollut pelkästään muodollista diplomatiaa, vaan siihen liittyi myös kanoninen oikeus valvoa ortodoksisen uskon väärentämättömyyttä. Lisäksi Konstantinopolin piispa toimi usein välittäjänä Bysantin keisarin ja pääkaupunkiin saapuneiden maakuntapiispojen välisissä neuvotteluissa.

Ortodoksisen kirkon korkein hallinnollinen elin on ekumeeninen synodi. Rooman kirkossa tämän ihanteen rikkoi paaviuden instituutio. Bysanttilaisessa perinteessä Kirkon valta voidaan määritellä ja ymmärtää ainoastaan yhteydessä Kirkon ykseyteen eli Eukaristiaan. Ehtoollisen toimittaminen ilmaisee Kirkon katolisuuden. Siellä, missä on Eukaristia, siellä on myös Kirkko, ja siellä, missä koko Kirkko eli Jumalan kansa on ykseydessä piispaan, on Eukaristia.

'''Isä [[Jarmo Hakkarainen]]'''

== Kirjallisuutta ==

* Florovsky, Georges, 1974, Christianity and Culture. Vol. Two in the Collected Works of Georges Florovsky. Belmont.
* Hakkarainen, Jarmo, 1987, Ekumeeninen patriarkaatti – ortodoksisen maailman hengellinen johtaja. – Jarmo Hakkarainen & Pentti Hakkarainen. Bysanttilaisen ortodoksian rajankäyntiä. Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto. Pieksämäki.
* Kazhdan, Alexander & Epstein, Ann, 1985, Change in Byzantine Culture in the Eleventh and Twelfth Centuries. Berkeley.
* L’Huillier, Peter, archbishop, 1996, The Church of the Ancient Coun-cils.The Disciplinary Work of the First Four Ecumenical Councils. Crestwood.
* McGucking, John A.
** 2001, St. Gregory of Nazianzus: An Intellectual Biography. Crestwood.
** 2012, The Ascent of Christian Law. Patristic and Byzantine Formulations of New Civilization. Crestwood.
* Metropolit Maximos, 1980, Das ökumenische patriarchat in der orthodoxen Kirche. Freiburg.
* Meyendorff, John, 1989, Imperial Unity and Christian Divisions. The Church 450–680 A.D. Crestwood.
* Patsavos, Lewis J., 1995, Primacy and Conciliarity. Studies in the Primacy of the See of Constantinople and the Synodal Structure of the Orthodox Church. Brookline.
* Ware, Kallistos
1980	Kirkon salaisuus. – Ortodoksia 29. Kuopio.

[[Luokka:Opetuspuheet]]
[[Luokka:Opetuspuheet/Historia]]