Toiminnot

Ortodoksisen teologisen mielen läntinen vankeus Venäjällä (opetuspuhe)

Kohteesta Ortodoksi.net

Versio hetkellä 11. maaliskuuta 2014 kello 17.41 – tehnyt Hannu (keskustelu | muokkaukset)
(ero) ← Vanhempi versio | Nykyinen versio (ero) | Uudempi versio → (ero)

Ortodoksisen teologian tilaa ja asemaa Konstantinopolin kukistumisesta 1800-luvun loppuun luonnehtii sattuvasti professori Georges Florovskin (k. 1979) käyttämä käsite ortodoksisen mielen läntinen vankeus. Ortodoksinen teologia joutui Bysantin kukistumisen jälkeen läntisen skolastiikan, reformaation, vastareformaation ja valistuskauden lumoihin. Siinä, missä länsi harjoitti rationaalista teologiaa, itä tyytyi toistelemaan lähes kritiikittömästi lännen teologisia löytöjä.

Ortodoksisen mielen läntinen vankeus

Isä Georges Florovskin mukaan paluu Pyhien Isien opetuksiin ymmärretään helposti väärin. Tämä paluu ei tarkoita paluuta vanhojen patrististen dokumenttien kirjaimeen. Se ei myöskään tarkoita sokeaa tai orjamaista Isien tekstien toistamista. Olennaista on löytää Pyhien Isien henki ja hengenlaatu.

Florovskin mielestä ortodoksiteologilla on hengellinen päämäärä. Ortodoksiteologin tulee astua sisälle Kirkon katoliseen uskoon ja todistaa Äitikirkon saastumattomasta uskosta. Ensimmäinen askel patristisen mielen löytämisessä on Pyhien isien näkökulman omaksuminen. Sitä voidaan kutsua uuspatristiseksi synteesiksi.

Georges Florovskille bysanttilaisten isien perinne ei ole menneisyyden vaan ikuisuuden ääni. Sen arvo ja merkitys perustuu muuttumattomaan ja ikuisesti elävään Jumalan Ilmoitukseen.

Isä Georges Florovskilla on selkeä kuva siitä, että patristiikan olemus on jotakin muuta kuin filologiaa ja kirjallisuushistoriaa ja että bysanttilainen teologia on patristisen kauden luovaa jatkoa. Hän luonnehti pyhän Gregorios Palamaksen teologiaa tosiasioiden teologiaksi, joka perustuu Kirkon traditioon olematta kuitenkaan toistoteologiaa.

Palamas laajensi luovasti Kirkon ensimmäisten vuosisatojen opettajien teologista ajattelua. Tessalonikin arkkipiispa Gregorioksen teologinen opetus kiteytyy seuraavaan:

Elävä Jumala on ihmisen persoonallisen kokemuksen saavutettavissa, koska Jumala itse jakoi Elämänsä ihmisten kanssa.

Pyhä Gregorios Palamas on Kirkon teologisen ajattelun ja käytännön ajaton opettaja. Isä Georges Florovski kirjoittaa:

”Mikä on pyhän Gregorios Palamaksen teologinen perintö? Pyhä Gregorios ei ollut teoretisoiva teologi. Hän oli munkki ja piispa. Hän ei ollut kiinnostunut filosofiasta, vaikka hänellä oli erinomainen koulutus silläkin alueella. Häntä kiinnostivat kristillisen olemassaolon ongelmat. Hän painiskeli aikansa ongelmien kanssa. Se oli kriittistä, ristiriitaista ja levotonta aikaa. Mutta se oli myös hengellisen uudistumisen aikaa”.

Pietari Suuri kielsi kirkon itsenäisyyden ja oikeudet

Pietari Suuri

Georges Florovskilta ilmestyi Pariisissa 1937 venäjäksi teos "Puti russkogo bogoslovia" (Venäläisen teologian tiet). Se on monipuolinen analyysi venäläisen teologian läntisistä vaikutteista 1500-1700-luvuilla, aikana, jona skolastiikka, pietismi ja idealismi levisivät Venäjälle. Florovski luonnehtii tätä historian ajanjaksoa ortodoksisen teologian pseudomofoosiksi eli vääristymäksi, josta seurasi, että Venäjän kirkon teologinen yhteys bysanttilaiseen ajatteluun katkesi. 1700-luvun alkupuolella teologinen opetus Venäjällä oli paljossa roomalaiskatolisen esikuvan mukaista ja vuosisadan loppupuolella puolestaan protestanttisen skolastiikan läpitunkemaa.

Venäläisen teologian tiet on omakohtainen teos. Florovski puolusti ortodoksista patristista traditiota ja arvosteli kirpeästi venäläisen teologian läntisiä vaikutteita. Kirjoittaja teki selväksi, että hänen myötätuntonsa kohdistuu autenttiseen ortodoksiseen teologiaan. Hän ei epäröinyt hylätä teologisia näkökantoja ja tuomita henkiöitä, joiden kanssa on eri mieltä. Georges Florovskin näkemykset perustuvat laajaan lähdeaineistoon. Teos on tulkinnaltaan rikas, mutta samalla valikoiva. Teoksen nimi lupaa ehkä enemmän kuin mihin sisältö vastaa.

Ortodoksisen kirkon reformi ei ollut ohimenevä ilmiö. Uudistukset merkitsivät valtiollisen kerettiläisyyden ja tapainturmeluksen siirtymistä Venäjälle. Pietari Suuren reformin varsinainen uutuus ei liittynytkään länsimaisuuteen vaan maallistumiseen. Juuri maallistumisen kannalta Pietarin reformia voidaan kutsua ei vain käännekohdaksi vaan myös vallankumoukseksi.

Pietari Suuri ei ollut ensimmäinen eikä ainoa länsimaistaja 1600-luvun lopun Moskovassa. Moskovan Venäjä kääntyi länteen jo paljon aikaisemmin. Moskovassa Pietari kohtasi kokonaisen sukupolven, joka oli kasvatettu ajattelemaan länsimaisittain.

Tsaari Pietari kaipasi murrosta. Hänellä oli vallankumouksellisen psyyke, mutta kaivatessaan uutta hän meni liiallisuuksiin. Venäjän todellinen skisma alkoi Pietarista. Tämä skisma syntyi ortodoksisen kirkon ja valtion välille, ei hallituksen ja kansan välille, kuten slavofiilit uskottelivat. Pietarin reformi aiheutti murtuman Venäjän sielun syvyyksiin.

Venäjän valtion suvereeni itseriittoisuus ja itsetyytyväisyys vahvistuivat. Valtio vaati ortodoksiselta kirkolta kuuliaisuutta ja alistumista valtion johtoon. Se kielsi kirkon itsenäisyyden, oikeudet ja vallan. Kaiken piti olla valtiollista, vain valtiollinen oli sallittua. Kirkolle ei jäänyt itsenäisyyttä.

Venäjän ortodoksisen kirkon suhde valtioon on yhä 2010-luvun alussa alisteinen ja epämääräinen. Kirkko on jakautunut sisäisessä heikkoudessaan perinteiden kannattajiin, ääriryhmiin ja vapaamielisiin. Ortodoksisesta kirkosta ei ole kehittynyt venäläisille moraalista tiennäyttäjää. Ortodoksisen kirkon elämässä näkyvät yhä tsaarinvallan ja kommunismin ajan totalitaarisen valtion haamut.

Presidentti Vladimir Putinin Venäjällä historiaa kirjoitetaan propagandistisesti uusiksi ”kansallisen yksiäänisyyden nimeen”. Historian tulkinnassa ei suvaita ikäviä moraalisia tahroja, koska ne voisivat sotkea naiivia uskoa suureen Venäjään. Siksi esimerkiksi maaorjuus, suuri terrori ja imperialismi selitetään parhain päin. Totuuden käsitteen hylkääminen on neuvostoajalta periytyvä erityispiirre.

Venäjänmaalaiset sidotaan vahvan valtion ja yhden herrakielen eli venäjän kahleisiin. Maan vähemmistökansoihin suhtaudutaan nuivasti.

Putinin hallinto hahmottaa kansallisuusasiat lähinnä turvallisuus- ja propagandakysymyksinä sekä poliisitoimintana. Ukrainan tilanne on tästä vaarallisena esimerkkinä.

Venäjä on koko olemassaolonsa ajan halunnut esiintyä suurvaltana, jolla on erilainen asema ja oikeudet kuin muilla kansakunnilla. Nyky-Venäjä ei ole taloudellinen ja sotilaallinen suurvalta, mutta tuo myytti on yhä voimissaan.

Venäjän valtion ehdoton valta sai jo 1700-luvun alussa aikaan poliisivaltion, jonka perustajana toimi tsaari Pietari Suuri. Poliisivaltion omaksuma maailmannäkemys perustui historiallisesti saksalaiseen reformaatioon, joka vesitti ortodoksisen terapeuttisen käsityksen kirkollisuudesta. Kirkollinen tajunta tai omatunto ei kuitenkaan omaksunut tätä protestanttista kesaropapismia, vaikka yksittäiset piispat antoivatkin sille periksi.

Tsaari Pietari halusi järjestää ortodoksisen kirkon hallinnon Venäjällä samaan tapaan kuin se oli organisoitu protestanttisissa maissa. Tällainen uudistus soveltui hänen valtapyrkimyksiinsä ja vastasi myös hänen uskonnollista käsitystään. Pietari ei käsittänyt, mitä kirkko oli. Hänen kirkolliset uudistuksensa perustuivat uskonnolliseen tietämättömyyteen ja uskonnollisten tuntojen puuttumiseen.

Tsaari Pietari Suuren suhtautuminen pyhyyteen oli ylpeää ja turmeltunutta. Hän sai toisinaan raivokohtauksia, joiden aikana hän pilkkasi Jumalaa ja vuodatti sielunsa ”kellariloukkoihin” kertyneen mädän ulos. Pietarin aikakaudessa oli jotakin demonista. Ortodoksiselle kirkolle ei jäänyt oikeutta teologiseen luovuuteen tai aloitteisiin edes kirkollisissa asioissa. Pietarin reformin jälkeen venäläiset tottuivat ajattelemaan, että ortodoksinen kirkko oli ainoastaan keisarillinen konsistori, joka järjesti kansan uskonnollisen elämän. Myös Pietarin seuraajien ”huolenpito” kirkosta muuttui ajoittain avoimeksi vainoksi muka valtion turvallisuuden ja taikauskon vastaisen taistelun nimissä.

Tsaari Aleksanteri I tunnusti eräänlaista kristinuskon sekamuotoa

Professori Georges Florovski kutsuu Aleksanteri I:stä (1801-1825) ”arvoitukselliseksi tsaariksi”. Aleksanterin aika oli haaveiden, unelmien ja huokausten samoin kuin näkyjen, ennalta näkemisen ja kummitusten aikaa. Se oli täynnä ristiriitoja ja kaksinaamaisuutta. Venäläinen sielu kävi läpi pietismin viettelyksen. Tsaari oli tyypillinen aikansa edustaja tyylinsä, aikeidensa ja mielenkiintonsa kohteiden suhteen. Aleksanteri varttui sentimentaalisen humanismin hengessä, josta oli helppo siirtyä mystiseen uskontoon. Keisarin viehtymys mystiikkaa ja okkultismia kohtaan näkyi avoimesti. Tsaari kuunteli kaikenlaisia profeettoja ja ennustajia.

Pyhä Allianssi luotiin juuri tällaisessa ilmapiirissä. Tsaari Aleksanteri esitteli Pyhän Allianssin Euroopalle vuonna 1815. Sen ehtojen mukaan allianssiin osallistujien täytyi noudattaa kristillistä moraalia suhteissaan toisiinsa ja kunkin valtion hallitukseen. Allianssissa mainittiin, että hallitsevat valtionpäät hallitsevat Jumalan tahdosta ja että kaikenlainen oppositio sotii kristillistä opetusta vastaan.

Tsaari Aleksanterin aikaan valtio vaati itselleen uskonnollisen johtoaseman ja pakotti kansan omaksumaan uskonnolliset ideansa. Tsaari Aleksanteri tunnusti eräänlaista kristinuskon sekamuotoa ja vaati itselleen oikeutta hallita tämän universaalin uskonnon nimissä. Pyhä allianssi orjuutti omantunnon ja hengen. Venäjän valtio kannatti oppineen ja valistuneen papiston ihannetta ja ”valmisti” papeille paikan ylimpiin seurapiireihin.

Aleksanterin keisarikauden neljä viimeistä vuotta merkitsivät sorron ja ajatuksenvapauden tukahduttamisen aikaa, sillä tsaari alkoi nähdä vallankumouksellisia kaikkialla ja oli vakuuttunut siitä, että mystiset seurat, joita hän aiemmin oli suosinut, olivat järjestäneet salaliittoja vakiintuneen järjestyksen kumoamiseksi.

Latinalaisvaikutteisella kouluteologialla ei ollut juuria venäläisessä elämässä

1700-luvulla rakennettiin Venäjällä Pietari Suuren reformin hengessä läntistä kulttuuria – jopa läntistä teologiaa. Käsite ”tiede” tarkoitti tavallisesti oppineisuutta tai sivistyneisyyttä. Venäjän latinalaisten koulujen skolastiseen teologiseen sivistyneisyyteen suhtauduttiin ortodoksisen kirkon elämässä kuin johonkin vieraaseen ja keinotekoiseen elementtiin, jota ei tarvittu. Mutta järjestelmä ei suinkaan ollut puolueeton. Venäjällä opiskeltu teologia opetti opiskelijat näkemään kaikki kysymykset protestanttisesta näkökulmasta.

Venäjällä 1700-luku oli enemmän filologien kuin historioitsijoiden aikaa. Tämä ilmeni myös opetuksessa. Opetuksen tärkein päämäärä oli kerätä aineistoa. Syrjäseutujenkin seminaareissa parhaat opiskelijat lukivat paljon erityisesti klassisten historioitsijoiden ja myös kirkkoisien teoksiin tutustuttiin useammin latinaksi kuin kreikaksi. Vasta vuonna 1784 kiinnitettiin huomiota kreikan opetukseen olihan pyhät kirjat ja kreikkalais-venäläisen ortodoksisen kirkon opettajien teokset kirjoitettu tällä kielellä. Tulokset kreikan kielen aseman parantamisessa jäivät venäläisissä teologisissa kouluissa kuitenkin heikoiksi.

Venäjän kirkon teologisen opetuksen ja käytännön välillä vallitsi ristiriita, joka tuntui kipeästi Venäjän teologian ja venäläisen kirkollisen tajunnan historiassa. Jumalanpalvelukset toimitettiin kirkkoslaaviksi, mutta hengellisissä akatemioissa ja seminaareissa opetettiin latinaksi. Latinalaisvaikutteisella kouluteologialla ei ollut juuria venäläisessä elämässä.

Hengellisten koulujen uudistaminen alkoi jo tsaari Aleksanterin aikakauden ensimmäisinä vuosina. Kirkon koulujen piti valmistaa kirkonpalvelijoita, ei valtion virkamiehiä. Akatemiaa koskeva laki hyväksyttiin väliaikaisesti vuonna 1809 ja otettiin koekäyttöön Pietarin hengellisessä akatemiassa. Latina säilyi edelleen opetuskielenä. Venäjä omaksuttiin opetuskieleksi vasta myöhemmin.

1500-luvulta 1800-luvun lopulle venäläinen teologia samastui modernin Euroopan uskonnollisiin kehitysvaiheisiin. Venäläiseen kulttuuriin jättivät jälkensä Trenton kirkolliskokous (1545-1563), barokkiaika, protestanttinen skolastiikka ja puhdasoppisuus, pietismi, vapaamuurarius, saksalainen idealismi ja romantiikka, hegeliläinen filosofia, uusi kriittinen ja historiallinen tiede sekä uusromantiikka ja symbolismi.

Teologinen tiede tuotiin siis Venäjälle lännestä. Se pysyi juurettomana, koska käytti vierasta kieltä, joka ei ollut tavallista kieltä eikä myöskään rukouksen kieltä. Teologia kehittyi Venäjällä vieraantuneessa ja keinotekoisessa ympäristössä. Se pysyi akateemisena aineena eikä enää etsinyt Kirkon totuutta tai tunnustanut uskoa. Vasta 1800-luvulla venäläisessä teologiassa alettiin etsiä Kirkon Pyhien Isien opetusten juuria.

Vapaamuurariliikkeen saapuminen Venäjälle osoittautui suureksi tapaukseksi Venäjän yhteiskunnan historiassa. Tämä uusi liike syntyi ja laajeni Pietari Suuren ajan mullistuksissa. Vapaamuurareita voidaan luonnehtia ihmisiksi, jotka kadottivat itäisen tien ja eksyivät läntisille teille. Liike ei ole ollut ohimenevä episodi, vaan kuvasti modernin venäläisen yhteiskunnan kehitystä. Liike saarnasi kurinalaista elämää, moraalista kilvoittelua, itsetuntemusta ja itsehillintää.

Mystinen vapaamuurarius merkitsi sisäistä reaktiota valistuksen ajan henkeen. Vapaamuurarien mystisismiin kuului tahdon hillitseminen, mutta siihen ei sisältynyt sydämen ja mielikuvituksen raittiutta. Vapaamuurarit arvostivat ortodoksisuudessa ”Kreikan uskon” rituaaleja. Venäläisen vapaamuurariliikkeen historia on täynnä kiistoja, eriseuraisuutta ja horjuvuutta.

Patristinen Teologia julistaa Kirkon elämää

Professori Georges Florovskin mukaan ortodoksinen teologia voi vapautua läntisistä vaikutteista, jos se palaa patristisiin lähteisiin ja perusteisiin. Kirkon patristista kokemusta on varjeltava. Se on myös löydettävä uudestaan ja omaksuttava osaksi elämäämme. Bysanttilainen teologia edellyttää aina osallistumista uskon salaisuudesta. Pyhien Isien seuraaminen merkitsee heidän kirkollisen mielensä vastaanottamista. Pyhien Isien Teologia tarkoittaa omistautumista apostoliseen ja katoliseen uskoon. Patristinen Teologia julistaa Kirkon koko elämää. Sitä ei voi erottaa rukouselämästä ja hyveiden harjoittamisesta.

Ortodoksisen teologian tulee pitäytyä Pyhien Isien kokemukseen, mutta myös kehittää sitä ja tehdä se eläväksi. Ortodoksisen teologin keskeinen tehtävä on evankeliumin julistaminen. Kaikessa tässä tarvitaan rukouksen kokemusta, hengellistä kasvamista ja pastoraalista huolenpitoa.

Ortodoksia ei ole vain perinnettä, se on myös tehtävä ja elämän siemen. Ortodoksinen teologia ei ole käsitteellistä tiedettä vaan parannukseen ja eheytymiseen ohjaavaa terapeuttista tiedettä. Ortodoksisuudessa jumalanpalvelus ja Pyhät Mysteeriot nähdään Kirkon terapeuttisen metodin ja kohtaamisen kautta. Pyhän Gregorios Palamaksen hengessä isä Georges Florovski puolusti ortodoksisen teologian elämänläheisyyttä. Ihmisen pelastuminen on parantumista, koko ihmisen käsittävää terapiaa.

Ortodoksinen teologia kannustaa ihmisiä Jumalan kohtaamiseen. Jumalan luoma maailma on Hänen vapautensa ja ihmisen vapauden kohtaamispaikka. Ortodoksinen kirkko on tarkoitettu hengellisen terapian yhteisöksi.

2000-luvun alussa läntinen maailma elää modernin elämäntavan ja sen maailmankuvan kriisiä. Tämä maailmankuva kehittyi valistuksen aikana ja perustuu tieteellisesti ns. Newtonin fysiikkaan. Maailmankuvan keskeinen tuntomerkki on invidualismi. Se esittää ihmisen ennen kaikkea yksilönä, itseriittoisena ja itseensä rajoittuvana olentona. Yksilöt elävät erillään toisistaan ja taisteluasemassa keskenään.

Professori Georges Florovski arvioi länsimaista yhteiskunnallista ja uskonnollista individualismia kriittisesti jo 1900-luvun alkupuolella. Individualismin sijaan Florovski korosti kirkkoyhteisön merkitystä, jonka vanha latinalainen sanonta ilmaisee ajattomasti: unus Christianus, nullus Christianus – kukaan ei ole kristitty yksinään. Kristityn elämä perustuu lähimmäisen olemassaoloon. Kirkon elämä kasvattaa ihmispersoonia, jotka antavat itsensä toisille.

Isä Georges Florovskissa yhdistyivät lahjakas tutkija ja ortodoksinen pappi. Florovski perehtyi laajasti kristillisen kirkon historiaan, sen itäiseen ja läntiseen perinteeseen. Vallankumouksen jälkeisessä venäläisessä teologiassa hän oli suuri yksinäinen. Hän halusi puhdistaa ortodoksisen teologisen ajattelun näennäisortodoksiasta ja muodollisesta traditionalismista.

Florovskin mukaan juutalaisuudessa ja latinalaisessa kristillisyydessä vallitsee sama juridinen näkemys hyvästä ja pahasta, synnistä ja ansiosta. Edes läntiset mystikot eivät näe Jumalaa Uuden testamentin armahtavana Isänä, vaan pikemmin kauhistuttavana tuomarina. Rationalistinen mystiikka on johtanut naturalistiseen taikauskoon ja okkultismiin.

Toisin on ortodoksisuudessa. Pyhien Isien opetusperinteen mukaisesti isä Georges Florovski hylkäsi tietoisesti lainomaisen läntisen näkemyksen alkuperäisestä synnistä (perisynnistä). Hänen mukaansa pahuuden merkitystä ei tule tarkastella syyllisyyden käsittein. Ihmisen synnin alkumuoto ei ollut yksinomaan väärä valinta, vaan se, että ihminen kieltäytyi kasvamasta Jumalan yhteyteen eikä halunnut palvella Häntä.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

  • Florovsky, Georges
    • 1936, Patristics and Modern Theology. Procés-verbeux du premier Congress de Theologie Orthodoxe á Athenes. 29 Novembre- 6 Decembre 1936. Ed Hamilcar S. Alivisatos. Athens.
    • 1959-1960, Saint Gregory Palamas and the Tradition of the Fathers. – The Greek Orthodox Theological Review. Vol. V. No. 2.
    • 1975, Western Influences in Russian Theology. – Aspects of Church History. Volume Four in the Collected Works of Georges Florovsky. Belmont.
    • 1976, Creation and Redemption. Part Three. Collected Works of Georges Florovsky. Belmont.
    • 1979, Ways of Russian Theology. Part One. Collected Works of Georges Florovsky. Volume Five. Belmont.
    • 1987, Ways of Russian Theology. Part Two. Translated by R.L. Nichols. Belmont.
  • Hakkarainen, Jarmo
    • 1994, Isä Georges Florovski – uuspatristisen synteesin kehittäjä. – Tieten tahtoen. Studia Carelica Humanistica 3. Joensuu yliopiston humanistinen tiedekunta. Joensuu.
    • 2008b, Isä Georges Florovski – uuspatristisen synteesin kehittäjä. – Georges Florovski. Venäläisen teologian tiet. Osa I. Suomentanut Irmeli Talasjoki. Valamon luostari. Gummeruksen kirjapaino Oy. Jyväskylä.
  • Mallinen, Jukka, 2013, Venäjä tiivistää imperiumiaan vanhoin keinoin. Kanava 3:2013. Forssa.
  • Maloney, George A., 1976, A History of Orthodox Theology since 1453. Belmont.
  • Sauve, Ross, Joseph, 2010, Georges V. Florovsky and Vladimir N. Lossky: An Exploration. Comparison and Demonstration of Their Unique Approaches to the Neopatristic Synthesis. Durham Thesis. Durham University.