Sattumaa ei ole (opetuspuhe)

Talvisella tiellä kiitää auto. Yhtäkkiä se alkaa heittelehtiä, syöksyy tien oheen, murskautuu kiveen. Taas on sattunut liikenneturma, taas on ihmishenkiä menetetty. Varomaton ajo, ohjausvirhe, liukas keli, kesärenkaat - syitä löytyy monia. Kuitenkin vedetään autosta esille miltei vahingoittumaton kuljettaja. Kaiken todennäköisyyden mukaan hänen olisi pitänyt menehtyä, mutta kuin ihmeen kautta hän pelastuikin. Sattuma, hyvä tuuri tuntuu olevan ainoana selityksenä tähän.

Suojelusenkeli

Uskovaisella kristityllä on kuitenkin toisenlainen käsitys: kysymyksessä on ollut Jumalan varjelus. Meidän elämässämme vaikuttaa syyn ja seurauksen laki. Mutta Jumala on tämän lain yläpuolella. Jumalan väliintulo ei aiheuta sattumaa, vaan ihmeen. Jumalan tahto vallitsee kaikkialla. Ilman Jumalan tahtoa tai sallimusta ei tapahdu mitään. Kaikkiviisaudessaan Jumala on suonut vapaan tahdon myöskin ihmiselle ja Hän sallii ihmisen sitä käyttää.

Jumalan hyvän tahdon rinnalla esiintyy siis myöskin ihmisen - usein pahana ilmenevä tahto. Juuri tästä johtuu se paha, mikä maailmassa on. Kun tapahtuu jokin paha onnettomuus, se ei suinkaan tapahdu Jumalan tahdosta, mutta kylläkin Hänen sallimuksestaan.

Jumalan huolenpito ihmisistä ilmenee toisinaan myöskin siten, että Hän antaa tuhon käydä ylitsemme. Tämän me käsitämme kurituksena, rangaistuksena, jonka olemme ansainneet ja jonka kautta Jumala tahtoo ohjata meitä oikealle tielle. Luukkaan evankeliumissa kerrotaan Jeesuksen sanoneen: »Muistakaa niitä kahdeksaatoista, jotka saivat surmansa, kun torni kaatui Siiloassa heidän päälleen. Luuletteko, että he olivat syntisempiä kuin kaikki muut Jerusalemissa? Sanon teille: eivät olleet. Mutta jos te ette käänny synneistänne, te kuolette kaikki niin kuin hekin».

Sattumaa ei ole. Syyn ja seurauksen laki pätee meihin nähden. Synnin palkka on iankaikkinen kuolema. Mutta Jumalan tahto on, että me välttäisimme tämän kuoleman. Onnettomuuksien tarkoituksena on herättää meissä katumusta ja pyrkimystä parannuksen tekoon, jotta välttyisimme pahimmasta - iankaikkisesta kuolemasta ja pelastuisimme kuin ihmeen kautta Jumalan armosta iankaikkiseen elämään.

Aleksanteri Kasanko

(Opetuspuhe on julkaistu 5.12. 1972 ilmestyneessä Aamun Koitossa nr. 30/1972)