Toiminnot

Suuren paaston opetus yhdistyy läheisesti kirkon kasteopetukseen (opetuspuhe)

Kohteesta Ortodoksi.net

Versio hetkellä 27. helmikuuta 2014 kello 18.42 – tehnyt Hannu (keskustelu | muokkaukset) (Ak: Uusi sivu: Ortodoksisen suuren paaston hengellinen sisältö liittyy läheisesti Kirkon kasteopetukseen. Kirkon varhaiskaudella kristityksi tulemista edelsi pitkä kasteoppilask...)
(ero) ← Vanhempi versio | Nykyinen versio (ero) | Uudempi versio → (ero)

Ortodoksisen suuren paaston hengellinen sisältö liittyy läheisesti Kirkon kasteopetukseen. Kirkon varhaiskaudella kristityksi tulemista edelsi pitkä kasteoppilaskausi, joka antoi kristityille voimakkaan identiteetin pakanallista Rooman keisarikuntaa vastaan.

Saatana on pahuuksien keksijä

Alkujaan kasteoppiluudessa oli kaksi astetta. Aluksi kasteoppilas kävi läpi suhteellisen pitkän jopa vuosia kestävän valmistavan kristillisen opetus- ja kasvatuskauden. Sen jälkeen hänen nimensä kirjattiin Kirkon jäsenluetteloon. Kirkon itäisessä perinteessä oppilasta kutsuttiin nyt ”valistetuksi” ja lännessä ”valituksi”. Sen jälkeen kasteoppilas valmistautui ottamaan vastaan kasteen. Kasteeseen valmistautuva kandidaatti noudatti paastoa ja pidättäytymistä sanoissa ja teoissa, toisin sanoen, harjoitti julkista katumusta.

Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen (k. 386) kirjoittaa:

”Kun luovut saatanasta ja rikot kaiken liiton sen kanssa, pääset vanhasta liitosta helvetin kanssa, sinulle aukeaa Jumalan paratiisi, jonka Hän istutti itään ja josta esi-isämme rikkomuksen takia karkotettiin. Sen symboliseksi merkiksi sinä käännyt itään, valkeuden paikan merkiksi”.

Pyhä Kyrillos muistuttaa Mystagogisissa opetuksissaan, että kastettujen tulee olla kuolleita tälle maailmalle. Pyhitetyn kasteen ja salaisen mirhallavoitelun jälkeen kristityt ovat pukeutuneet Pyhän Hengen sotavarustukseen. He kohtaavat vastustajan eli saatanan ja taistelevat sitä vastaan. He kestävät kaiken Kristuksessa, joka antaa heille voiman (Fil. 4:13).

Nykyaikainen ihminen kummastelee, että ortodoksisessa kasteliturgiassa puhutaan saatanalle. Saatanalla ei ole sijaa hänen uskonnollisessa maailmassaan. Paholainen kuuluu hänen ajattelussaan keskiajan ”pimeään taikauskoon”. Kuitenkin saatana on synnin alkuunpanija ja pahuuksien synnyttäjä. Saatana on tehnyt syntiä alusta asti (1. Joh. 3:8). Ennen sitä ei kukaan ollut tehnyt syntiä. Oltuaan arkkienkeli ja Jumalan hyvä palvelija, siitä tuli nimensä mukaisesti saatana; merkitseehän saatana vastustavaa vainoojaa.

Postmodernin ajan kristittyjen hirvittävä totuus on siinä, etteivät he suostu näkemään saatanan läsnäoloa ja toimintaa maailmassa. He eivät tunne tarvetta luopua saatanan toimista ja hänen palvelemisestaan. He kieltävät elämässään, että paha on nimenomaan pimeän ja järjettömän läsnäoloa.

Kirkon ensimmäisten vuosisatojen opetusperinteen mukaisesti Kristus pyhitti kasteen ottamalla itse kasteen vastaan. Jos ihminen ei saa osakseen kastetta, hän ei myöskään pelastu. Poikkeuksen tekevät pyhät marttyyrit, jotka saavat Jumalan Valtakunnan ilman kastevettäkin.

Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen muistuttaa, ettei kaste ole pelkästään syntien anteeksi saamisen ja Jumalan lapseksi ottamisen armoa. Pyhä kaste puhdistaa kastettavan synneistä ja antaa hänelle Pyhän Hengen lahjan, joka on myös Kristuksen kärsimyksen kuva. Kristuksen kuolema oli todellinen ja Vapahtajan hauta oli todellinen: sielu erosi ruumiista ja pyhä ruumis kiedottiin puhtaaseen pellavavaatteeseen. Pyhä Kyrillos opettaa, että kokiessamme kuoleman ja kärsimyksen koemme Kristuksen kuoleman ja kärsimyksen kaltaisuuden. Pelastus ei ole kuitenkaan kaltaisuutta, vaan totta.

Pääsiäisen ja kasteen ydinsanoma on yksinkertainen. Kirkon jäsenen elämä on luopumista saatanasta, kuolemista itselle, itsensä uhraamista ja sitoutumista Jumalan rakkauteen. Kukaan ei voi elää Kristuksessa, jos hän ei ensin kohtaa pahaa ja sitten valmistaudu taistelemaan sitä vastaan Kristuksessa.

Pyhien Isien opetuksissa synti merkitsee aina Jumalan meille antaman elämän turmelemista.

Pyhien Isien teologia on hengellistä lääkitsemistä

Ortodoksisten Isien teologia tarkoittaa sielun ja ruumiin puhdistumista, valistumista ja kirkastumista. Isät lähestyivät tästä terapeuttisen teologian näkökulmasta aikansa yhteiskuntaa ja sen yhteiskunnallisia ilmiöitä. Heidän opetustaan ei tulekaan tarkastella ideologisesti, spekulatiivisesti eikä sosiologisesti. Ortodoksinen teologi harjoittaa mielen rukousta. Se ei ilmaise teologista pohdiskelua, vaan Kirkon kokemuksellista elämää.

Pyhät Isät eivät olleet pohdiskelevia ajattelijoita. Heidän elämäänsä ja opetuksiaan lähestytään usein kuvittelemalla, että jotkut heistä elivät askeetteina luostareissa ja autiomaassa, kun taas toiset suorittivat palvelutehtävää maailmassa ”yhteiskunnallisina isinä”.

Pyhien Isien kirjallisuudessa kysymys ihmisen lankeemuksesta keskittyy ihmismielen pimentymiseen. Ihmisen mielen sairautta luonnehditaan sanalla ”pimeneminen”. Jumalan kuvan mukainen mieli on ”kirkas”. Kun ihminen erottautuu Jumalasta, hän kadottaa mielensä luonnollisen tilan. Mielen pimenemistä kutsutaan myös sielun sokeudeksi.

Syntiinlankeemuksen jälkeen ihminen tuli hengellisesti sairaaksi. Ihmisen olemassaoloon astui kuolevaisuus ja kärsimys. Ihmisen sielun ja ruumiin voimat alkoivat toimia luonnon vastaisesti. Pyhä Raamattu puhuu ihmisen turmeltuneesta lihan mielestä, joka on kadottanut Jumalan totuuden (1. Tim. 6:5).

Ihminen tarvitsee hengellistä hoitamista. Ortodoksinen elämä edellyttää ennen kaikkea sielun puhdistamista. Sielunpuhtaus eli mielen vartioiminen varjeleminen kitkee ja tukahduttaa sydämestä kaikki himot ja kaiken pahan, jos sitä vain oikein harjoitetaan. Puhdistuminen liittyy läheisesti himottomuuteen.

Mielen puhdistuminen on välttämätöntä, koska sitä kautta kilvoittelija saavuttaa Jumalan tuntemisen. Tämän opettaminen on äärimmäisen tärkeää ajassamme, jolloin ihmiset elävät tingityn kristillisyyden aikaa. He saattavat suorittaa muodollisia uskonnollisia rituaaleja, mutta heidän elämäänsä ei sisälly askeesia.

Ortodoksisen kirkon opetuksen mukaan piispa on opettaja ja hengellinen isä. Kun Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina sanottiin ”isä”, sillä tarkoitettiin piispoja. Kirkon piispoja kutsuttiin hengellisiksi isiksi.

Bysanttilainen terapeuttinen askeesi yhdistyy erottamattomasti Kirkon sakramentaaliseen elämään, Kirkon pyhiin mysteerioihin. Ortodoksisuus ei merkitse kulttuuria eikä poliittista järjestelmää.

Ortodoksinen kirkko huolehtii ihmisen sielun pelastumisesta. Toisin kuin muut uskonnot ortodoksisuus ei ole myöskään uskonto. Ortodoksisuus merkitsee ihmisen terapeuttista hoitamista ja parantamista. Jumala haluaa pelastaa ja parantaa jokaisen ihmisen, mutta koska kaikki eivät halua tulla parannetuiksi, Hän ei tee sitä.

Kirkon pyhät isät ja opettajat erottavat teologiassaan toisistaan intellektuaalisen ja hengellisen tiedon. Edellinen tarkoittaa Jumalan läsnäolon ja toiminnan tunnustamista maailmassa. Hengellinen tieto puolestaan tähdentää Jumalan läsnäolon todellista havaitsemista. Tätä tietoa kirkkoisät kutsuivat teologiaksi tai jumalalliseksi viisaudeksi.

He tiesivät kokemuksesta, että Teologia on terapeuttista tiedettä eikä filosofian tavoin mielikuvitusta ja pohdiskelua. Kuvittelulle altis mieli ei sovi Pyhien Isien Teologiaan. Teologia on kuin pakkopaita filosofialle, joka edellyttää mielen pystyvän vaeltamaan vapaasti erilaisten järjestelmien ja argumenttien keskellä.

Myös psykologia karttaa Pyhien Isien teologiaa, sillä psykologia pitää ihmistä riippumattona ja autonomisena. Ortodoksinen Teologia sitoo ihmismielen Jumalan maailmaan. Ihminen ei kehity teologiksi osallistumalla muodolliseen akateemiseen teologikoulutukseen, vaan harjoittamalla itseään askeesin hiljaisuudessa Jumalan läsnäoloon.

Askeesin päämääränä on ihmismielen puhdistuminen

Kirkkoisien mukaan on kahdenlaisia ihmisiä. On niitä, joiden mieli on valistettu, ja niitä, joiden mieli pimentynyt. Niiden, joiden mieli on pimentynyt, kutsuttaisiin nykyään pahoiksi tai epäeettisiksi ihmisiksi. Isät kuitenkin ymmärsivät asian niin, että kyse on ihmismielen pimentymistä.

Se, mitä tällaisesta pimenemisestä sitten seuraa, on kuolevaisen ihmisen muoto. Aadamin murhenäytelmä kätkeytyy siihen, että hänestä tuli ruoan ja maailman orja. Ruoasta ja maailmasta tuli hänen jumalansa.

Bysantin kirkon luostarikilvoittelijoiden diagnoosi ihmisten hengellisistä sairauksista oli oikea. Isät olivatkin sielujen lääkäreitä, jotka ohjasivat rippilapsiaan hengelliseen parantumiseen. Hengellinen isä on askeetti ja lääkäri. Hänestä on tullut sielujen lääkäri, koska hän tuntee Kristuksen.

Ihminen pelastuu saatanan harhaannuttavasta voimasta jakamalla Jumalan Rakkauden, Elämän ja Totuuden. Pyhä kaste merkitsee uskovan vapautumista saatanan vallasta. Mutta tämä vapautuminen ei kuitenkaan tapahdu, jos ihminen ei osallistu kasteen armon hedelmistä.

Usko ei yksin riitä, vaan ihmisen tulee myös haluta kuolla Kristuksessa kaikille elämän himoille. Pyhä kaste huipentuu uskovan ihmisen pitkässä hengellisessä taistelussa, jossa hän kuolee tämän maailman turhuuksille ja elää sen sijaan Kristuksen Ruumiissa eli eukaristisessa yhteisössä.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

  • Bebis, George, 1994, The Mind of the Fathers. Brookline.
  • Chryssavgis, John, 1998, The Way of the Fathers. Exploring the Patristic Mind. Patriarchal Institute for Patristic Studies. Thessaloniki.
  • Hakkarainen, Jarmo
    • 1999, Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen Kirkon mysteerioiden opettajana. – Erga 1997-1998. Joensuun yliopiston ortodoksisen teologian vuosikirja. Ortodoksisen teologian julkaisuja. N:o 26. Toimittaja: Jarmo Hakkarainen. Joensuu.
    • 2011, Bysanttilaisten isien terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon haaksirikkoa. – Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Joensuu.
  • Hierotheos, archmandrite, 1994, Orthodox Psychotherapy. The Science of the Fathers. Translated by Esther Williams. Levadia.
  • Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos, 2012, Empirical Dogmatics of the Orthodox Catholic Church. According to the Spoken Teaching of Fathers John Romanides. Vol. 1. Dogma. Ethics. Revelation. Critical Presentation. Translated by Sister Pelagia Selfe. Levadia.
  • Kyrillos Jerusalemilainen, pyhä
    • 1986, St. Cyril of Jerusalem. Lectures on the Christian Sacraments. The Procatechesis and the Five Mystagogical Catecheses. Edited b y F.L. Cross. Crestwood.
    • 2008, The Holy Sacraments of Baptism, Chrismation and Holy Communion. The Five Mystagogical Catechisms of St. St. Cyril of Jerusalem. Translated and Edited from the original Greek with an Introduction by Fr. George Dion. Dragas. Rollinsford.
  • Romanides, John, S.
    • 1955, Origin Sin according to Saint Paul. St. Vladimir’s Theological Quarterly 4.
    • 2008, Patristic Theology. The University Lectures of F. John Romanides. Translated by Hieromonk Alexis (Trader). Uncut Mountain Press.
  • Schmemann, Alexander, 1974, Of Water and the Spirit. A Liturgical Study of Baptism. Crestwood.