Toiminnot

Venäjän ortodoksisen kirkon toisinajattelijat

Kohteesta Ortodoksi.net

Versio hetkellä 12. elokuuta 2009 kello 20.33 – tehnyt X13 (keskustelu | muokkaukset) (Kirje Neuvostoliiton johtajille)

Venäjän ortodoksisen kirkon toisinajattelijat patriarkka Aleksei I:lle 1965:

Kärsivä kirkko kääntyy toiveikkaana puoleenne

Moskovan patriarkaatin johdon myöntyväisyyspolitiikkaan tyytymättömät yksityiset ihmiset: maallikot ja papiston jäsenet alkoivat kirjallisesti ilmaista näkemyksiään uskonnollisissa kysymyksissä 1950-luvun lopulla. Uskonnonvastaista toimintaa lisättiin voimakkaasti Nikita Hruštševin kaudella (1957 - 1964). Uskonnonvastaisen kirjallisuuden ja lehdistön määrän kasvaminen herätti eräät yksityiset ortodoksikristityt vastarintaan. Kirkon johto eli Moskovan patriarkaatin alaiset piispat pysyivät tässä tilanteessa visusti vaiti.

Ensimmäinen nimeltä tunnettu kirjallinen toisinajattelija oli Anatoli Levitin, joka käytti nimimerkkiä Krasnov. Hän joutui 1940-luvun lopulla Stalinin vankileirille, mutta vapautui sieltä keväällä 1956. Vuodesta 1958 Anatoli Levitin-Krasnov julkaisi kirjoituksia omakustanteena (samizdat). Hän otti kantaa Hruštševin koventunutta uskontopolitiikkaa vastaan. Levitin-Krasnov puolusti yksityisiä kristittyjä ja laitoksia, Potšajevin luostaria, Pihkovan luostarin munkkeja ja vanhauskoiskristittyä Jevgeni Bobkovia. Hän kirjoitti yksityiskohtaisia ja perusteltuja vastauksia neuvostolehdistön kirkon vastaisiin artikkeleihin ja lähetti niitä myös julkaistaviksi näihin lehtiin. Vaikka yhtäkään hänen artikkeliaan ei julkaistu, Levitin-Krasnov jatkoi toimintaansa.

Vuonna 1965 Anatoli Levitin-Krasnov puolusti kahta ortodoksipappia Gleb Jakuninia ja Nikolai Ešlimania heidän arvostellessaan Moskovan patriarkaattia ja valtion uskontopolitiikkaa. Hän kritisoi voimakkaasti patriarkka Aleksein johtamaa kirkkoa siitä, että se epäkohdista vaikenemisellaan tuki neuvostoyhteiskunnan ortodoksiseen kirkkoon kohdistamia uskontolainsäädännön vastaisia toimenpiteitä. Anatoli Levitin-Krasnov oli myös mukana ihmisoikeuksia puolustavassa toimintaryhmässä. Tästä syystä hän oli vankilassa vuosina 1969 - 1970. Vuonna 1974 hänet karkotettiin länteen.

Kirovin hiippakunnassa toimi 1960-luvulla ehkä tunnetuin samizdataktivisti Boris Talantov. Hän oli matematiikan opettaja, joka kirjoitti monia kirkkojen laittomia sulkemisia ja papiston perusteettomia erottamisia vastustaneita kirjeitä valtion viranomaisille ja Kirovin hiippakunnan piispalle. Talantov kuoli vuonna 1971 Kirovin vankimielisairaalassa, jossa hän kärsi kahden vuoden tuomiota.

Demokraatit ja nationalistit

Vuonna 1964 nimetön ortodoksikristittyjen ryhmä vetosi Kirkkojen maailmanneuvoston toimeenpanevaan komiteaan (komitea piti kokouksensa Odessassa helmikuussa samana vuonna), että järjestö käsittelisi Venäjän ortodoksisen kirkon tilaa, joka oli tämän ryhmän mielestä muuttunut muutamassa vuodessa “epäoikeudenmukaiseksi ja julmaksi taisteluksi” olemassaolosta. Kuitenkaan Kirkkojen maailmanneuvoston komitea ei käsitellyt eikä julkistanut tätä pyyntöä.

Leningradissa toimi vuosina 1964-1967 pieni ortodoksiryhmä, joka vaati ortodoksien aseman parantamista. Tämä ns. Yleisvenäläinen sosiaalis-kristillinen kansanvapaus-unioni ei motivoinut Venäjän kirkon johtoa edes julkiseen tuomitsemiseen. KGB vangitsi ryhmän jäsenet vuonna 1967, myös sen johtajan Igor Ogurtsovin. Ogurtsov tuomittiin 20 vuodeksi vankilaan, työleireille ja sitten sisäiseen karkotukseen. Vankilavuosina Ogurtsovin fyysinen ja henkinen terveys murtui täysin. Ogurtsovin muodostamassa ryhmässä painottui voimakkaasti venäläisen ortodoksisuuden ja kansallisuusaatteen yhteys. Tämä pieni nationalistinen ryhmä oli neuvostoyhteiskunnassa yli 20 vuotta aikaansa edellä. Kansallisuuskiihkoa esiintyi toki muissakin toisinajattelijoiden ryhmissä, mutta ei niin voimakkaana kuin sosiaaliskristillisessä unionissa.

1960-luvulla muutamat Venäjän ortodoksisen kirkon toisinajattelijat olivat mukana liikkeissä, jotka voidaan jakaa kahteen ryhmään:

  • demokraatteihin ja
  • nationalisteihin.

Jäsenmäärältään suurin ja kiinteydeltään väljin oli uudistusmielisten intellektuellien perustama ns. Demokraattinen liike. Sen tärkeimpänä pyrkimyksenä oli puolustaa kansalaisoikeuksia neuvostolakien pohjalta ja tarvittaessa yksityisiä ihmisiä, jotka olivat joutuneet oikeuslaitoksen epäoikeudenmukaisuuden uhreiksi. Tähän liikkeeseen kuului etupäässä ei-ortodokseja, mutta 1960-luvun lopulla ortodoksien määrä kasvoi liikkeessä.

Toisen liikkeen muodostivat ns. nationalistit. He samastivat moraaliset ja hengelliset arvot venäläiseen ortodoksiaan. Eräät äärimmäiset venäläisen nationalismin edustajat kehittelivät idean venäläisestä messianismista:

Venäjällä oli heidän mielestään ainutlaatuinen tehtävä pelastaa koko maailma.

Kaksi kirjettä

Kuitenkaan nationalistien ajattelu ei vakuuttanut Venäjän ortodoksisen kirkon johtavia toisinajattelijoita. Joulukuussa vuonna 1965 kaksi moskovalaista pappia: Gleb Jakunin ja Nikolai Ešliman lähettivät kaksi kirjettä. Yksityiskohtaisempi niistä oli avoin kirje patriarkka Alekseille. Ortodoksipapit kirjoittivat mm:

“Kärsivä kirkko kääntyy toiveikkaana puoleenne. Teidät on puettu ensisijaiseen piispalliseen arvovaltaan. Patriarkkana teillä on valta lopettaa yhdellä sanalla tämä laittomuus. Tehkää se!”

Toinen kirje oli osoitettu Nikolai Podgornille, Neuvostoliiton korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtajalle (presidentille). Kirjeessä papit arvostelivat neuvostovaltion uskontopolitiikkaa, erityisesti valtiovallan hyökkäyksiä vuosina 1961-1964 kirkkoja, luostareita ja teologisia kouluja vastaan. Kirjeissä arvosteltiin myös kirkon johtoa siitä, ettei se suojellut kirkkoa valtiovallan hyökkäyksiltä.

Jakuninin ja Ešlimanin kirjeet herättivät runsaasti huomiota sekä Neuvostoliitossa että ulkomailla. Patriarkka Aleksei ja muut johtavat piispat olivat vaikeassa asemassa. Moskovalaispappien julkinen kannanotto heijasti Venäjän ortodoksisessa kirkossa laajempaa tyytymättömyyttä patriarkaatin politiikkaa kohtaan.

Kesällä 1965 kahdeksan piispaa kääntyi Kalugan arkkipiispan Jermogenin (Golubov) johdolla patriarkaatin puoleen ja vaati vuoden 1961 synodin papiston ja piispan asemaa koskevien päätösten kumoamista ja loppua valtion virkamiesten sekaantumiselle kirkon sisäisiin asioihin. Vetoomusta ei päästetty julkisuuteen. Arkkipiispa Jermogen siirrettiin Pyhän synodin päätöksellä eläkkeelle Zirovitsin luostariin.

Piispoista ainoastaan kaksi, Ranskassa koulutuksensa saanut Pavel (Golyshev) ja aikaisemmin Puolan kansalainen Venjamin (Novitski) tukivat avoimesti moskovalaispappeja Jakuninia ja Ešlimania.

Toukokuussa vuonna 1966 patriarkka Aleksei erotti Jakuninin ja Ešlimanin pappisvirasta. Patriarkka totesi yksikantaan, ettei pappien yritys asettua valtion ja kirkon tuomareiksi “palvellut kirkon etua”, vaan ilmaisi niitä pyrkimyksiä (länsimaat), jotka ulkomailla olivat taipuvaisia vihamielisyyteen Venäjän kirkkoa ja neuvostoisänmaata kohtaan.

Paastokirje

Mutta jos moskovalaispappien kirjeet eivät vaikuttaneet Venäjän kirkon piispoihin, niin ne vaikuttivat kirjailija Aleksandr Solzenitsyniin. Hän kirjoitti itse tästä seuraavasti:

“Keväällä 1966 olin iloinen lukiessani kahden papin Ešlimanin ja Jakuninin kirjallisen, rohkean, puhtaan ja vilpittömän vastalauseen ortodoksisen kirkon puolustamiseksi, kirkon, jolta nykyisin puuttuu sekä taito että halu puolustaa itseään. Minä luin ja olin kateellinen. Miksi minä en ollut tehnyt jotain samanlaista? Minun täytyy tehdä samoin!”

Pääsiäisenä 1972 Solzenitsyn aloitti voimakkaan kritiikin ortodoksisen kirkon johtoa kohtaan. Tuolloin hän julkaisi ns. paastokirjeen patriarkka Pimenille. Solzenitsyn arvosteli patriarkkaa voimakkaasti lasten uskonnollisen kasvattamisen laiminlyömisestä ja myös siitä, että kirkko puuttui monenlaiseen hätään Aasiassa ja Afrikassa, mutta oli vaiti neuvostoyhteiskunnan ongelmista. Kirjailijan mielestä Venäjän ortodoksinen kirkko oli lakannut olemasta yhteiskunnan omatunto. Solzenitsynin ratkaisuehdotus kirkon tilanteeseen oli syvästi eettinen. Kristuksen kirkon syntyessä eivät asiat olleet paremmin, mutta ulkonaisista vaikeuksista selvittiin. Alkukirkko osoittaa meille kaikille uhrautumisen tien. Riisuttuna kaikesta aineellisesta voimastakin kirkolle on aina voitollista uhrautua.

Ulkomaanosaston silloinen johtaja metropoliitta Nikodim (Rotov) nousi puolustamaan Pimeniä toteamalla, ettei Solzenitsynilla ollut riittävästi tietoa Venäjän kirkon hengellisestä työstä. Pappi Sergei Zheludkov arvioi kirjoituksessaan Solzenitsynin paastokirjettä ja totesi, että oli epäoikeudenmukaista arvostella patriarkkaa, koska tämä ei voinut puolustautua julkisesti. Zheludkovin mielestä virallinen kirkko pyrki vain toimimaan valtion määräämissä rajoissa. Maallikko-ortodoksi Felix Karelin asettui kirjoituksessaan tukemaan Aleksandr Solzenitsynia ja vihjasi, ettei pappi Sergei toiminut omissa nimissään, vaan patriarkaatin asiamiehenä.

Kirje Neuvostoliiton johtajille

Syyskuussa vuonna 1973 Solzenitsyn kirjoitti seuraavan vuoden puolella julkistetun “Kirjeen Neuvostoliiton johtajille”. Kirjailija ilmaisi voimakkaasti, miten “usko marksismi-leninismiin” oli kuollut Neuvostoliitossa. Hänen mielestään kristillinen usko oli ainoa hengellinen voima, joka saattoi parantaa moraalisesti romahtaneen Venäjän. Tammikuussa 1974, varsin pian sen jälkeen kun “Vankileirien saaristo” oli ilmestynyt venäjäksi Pariisissa, Pravda hyökkäsi “taantumuksellista ja imperialismin täyttämää” kirjailijaa vastaan. Helmikuussa vuonna 1974 kirjailija Aleksandr Solzenitsyn karkotettiin vastoin tahtoaan kotimaastaan. Neuvostolehdistö ja eräät ortodoksipiispat, ennen muuta Krutitsin ja Kolomnan silloinen metropoliitta Serafim, leimasivat Solzenitsynin maanpetturiksi ja fasistiksi.

Eräät Venäjän kirkon ulkomailla toimineet piispat kuten Sourozhin (Lontoo) metropoliitta Anthony (Bloom) ja Brysselin ja koko Belgian arkkipiispa Vasili (Krivosein) puolustivat julkisesti Solzenitsynia (The Times, 7.3.1974, s. 11 ja Le Soir, 17-18, maaliskuu 1974). Patriarkka Pimen vastasi (11.3.1974) arkkipiispa Vasilille:

“Lausunnossaan Aleksandr Solzenitsynin toiminnasta Hänen kunnianarvoisuutensa metropoliitta Serafim toi oikein esille neuvostokansalaisten mielipiteen. Tämä on jokaisen neuvostokansalaisen oikeus. Korkeasti siunattu arkkipiispa Vasili on elänyt suuren osan elämästään emigranttina, eikä hän tässä asiassa voi olla täysin puolueeton sen suhteen, mitä hänen neuvostokotimaassaan tapahtuu.”

Metropoliitta Serafimin kannanotot Solzenitsynia vastaan herättivät Neuvostoliiton ortodoksiuskovissa voimakasta arvostelua. Isä Gleb Jakunin lähetti metropoliitta Serafimille lyhyen kirjeen, jossa hän totesi:

“Teidän ylhäisyytenne, ettekö ole kuolemaisillanne pelosta? Ettekö tunne pettävänne omaatuntoanne? Marttyyrimme on tuhottu vankileireillä, ettekö Te tiedä tästä mitään?”

Kirjailija Aleksandr Solzenitsyn avasi teoksillaan ja kirjeillään salatun ja pelätyn neuvostohistorian: vankileirit ja toisinajattelevien tuhoamiset. Neuvostoliiton marttyyrien muiston vaaliminen oli tärkeä asia ortodoksisten toisinajattelijoiden toiminnan seuraavina vuosina. Se merkitsi heidän eettisen tietoisuutensa heräämistä, jonka nuori ortodoksimaallikko Lev Regelson puki sanoiksi:

“Tietäkää, että teidän sielunne on arvokas Jumalalle, vaikka sielua painaisi kuinka suuret synnit tahansa... se on arvokkaampi Jumalalle kuin kaikki maailman aarteet. Ottakaa Venäjä pois Kainilta ja antakaa Venäjä Jumalalle, sillä Aabelin veri huutaa maanpäällä”.

Isä Jarmo Hakkarainen

Katso myös