AK1927: Kristillinen paasto
Kohteesta Ortodoksi.net
Sisällysluettelo
Paasto ja sen välttämättömyys Jumalan sanan mukaan
Sanaa »paasto» (1 käytetään laajassa ja ahtaassa merkityksessä. Laajassa merkityksessä paastoksi voidaan nimittää yleensä kaikkea pidättyväisyyttä ruuassa. Sanan ahtaassa merkityksessä paastoksi nimitetään pidättäytymistä nauttimasta niitä tarkoin määrättyjä ruokalajeja, joita kirkko on määrättyinä aikoina kieltänyt nauttimasta. Kristillinen paasto ei merkitse ainoastaan kohtuullisuutta ruuan ja juoman käyttämisessä ja yleensä ruumiin tarpeiden tyydyttämisessä, vaan nimenomaan pidättäytymistä määrättyinä paastopäivinä käyttämästä määrättyjä ruokalajeja tai olemaan ilman ruokaa. Kristittyjä kehoitetaan kokonaan pidättäytymään ruuasta sellaisina päivinä kuin pitkänä perjantaina (Kristuksen hautauskuvan kantamiseen saakka), suuren paaston ensimäisenä päivänä, joulun ja loppiaisen aattoiltana sekä juhlapäivien aamuna jumalanpalveluksen loppuun saakka.
Paastoa harjoitettiin jo varhaisessa muinaisuudessa. Jo paratiisissa annettiin meidän esivanhemmillemme käsky olla syömättä hyvän ja pahan tiedon puusta. Myöhemmin paasto vahvistettiin Mooseksen lailla ja muiden profeettain kautta; juutalaisten yleinen sovittamisen juhla oli paaston ja katumuksen päivä (3. Moos. 16:29-31, uusi käännös). Kristillinen paasto on saanut alkunsa itse Jeesuksen Kristuksen ja hänen apostolinsa esimerkeistä. Julkisen messiaanisen palveluksensa edellä Herra paastosi 40 päivää erämaassa. Vuorisaarnassaan hän antaa opetuksen paaston kristillisestä hengestä; »Kun sinä paastoat, niin voitele pääsi ja pese kasvosi, jottei paastoamisesi olisi ihmisten nähtävänä, vaan Isäsi, joka on salassa, ja Isäsi, joka salassa näkee, maksaa sinulle julkisesti» (Matt. 6:17-18, uusi käännös). Jeesus Kristus piti rukoukseen yhdistettyä paastoa välttämättömänä meidän pelastuksemme vihollisen voittamiseksi: »Tätä lajia ei saa lähtemään ulos muulla kuin rukouksella ja paastolla» (Matt.17:21, uusi käännös). Vaikka Jeesuksen Kristuksen opetuslapset eivät maan päällä ollessaan paastonneet ja hän puolusti heitä farisealaisten ja Johannes Kastajan opetuslasten hyökkäyksiltä, hän kumminkin itse huomautti, että tulee aika, jolloin hän menee Isän luo, »ja silloin he paastoavat» (Matt. 9:14-38, uusi käännös). Ja todellakin Kristuksen taivaaseen jälkeen apostolit ja kristityt alkavat paastota. (Esim. Barnabaksen ja Sauluksen valitsemisen edellä lähetysmatkalle (Apt. 13:3, uusi käännös) Muistuttaessaan paastoamisestaan (2. Kor. 11:27, uusi käännös), apostoli Paavali esittää paaston tunnettuna ja yleisenä tapana hänen perustamissaan kristillisissä seurakunnissa. »Älkää vetäytykö pois toisistanne, neuvoo hän aviopuolisoja, jollei se ehkä tapahdu keskinäisestä sopimuksesta ja ajaksi, jotta olisitte vapaat paastoon ja rukoukseen» (1. Kor. 7:5, uusi käännös).
Ruumiillisen paaston eroittamaton yhteys hengellisen paaston ja varsinkin armeliaisuuden ja hyväntekeväisyyden kanssa
Ruumiillinen paasto on välttämätön kristillisyydessä sentähden, että henki ja hengellinen elämä tulisivat suojelluksi »lihan anastuksilta», että henki saisi voiton aistillisen elämän ja aineellisuuden yli. »Jos liha lujittuu, tapahtuu se hengen kustannuksella, ja jos henki kypsyy, tapahtuu se lihan hienonemisen kustannuksella» (Piispa Teofan). Ruumiillisella paastolla on siis ainoastaan välikappaleen merkitys, nimittäin alistaa liha, ruumis, hengellemme. Mutta ruumiin alistuminen hengelle ei tietenkään ole yksin riittävää, vaan lisäksi on välttämätöntä antaa hengelle oikea suunta. Tämän vuoksi ortodoksisen kirkon opin mukaan ruumiillisen paaston on ehdottomasti yhdyttävä hengelliseen paastoon. »Totinen paasto on kielen pidättäytymistä, himojen poistamista», niin kuin eräässä suuren paaston ensimäisen päivän kirkkoveisussa sanotaan. »Se erehtyy, joka ajattelee, että paaston olemus on ruumiin ravinnon vähentämisessä. Ruumiin uuvuttaminen ja näännyttäminen on hyödytöntä niille, joiden sydämissä asuu viha ... Eikö ole tarpeetonta vaivata ruumista nälällä ja janolla, kun sielu hukkuu paheihin» (Pyhä Efraim Syyrialainen). »Kuka rajoittaa paaston pelkkään ruuasta kieltäytymiseen», sanoo pyhä Johannes Krysostomos »se häpäisee sen suuresti. Ei vain huulten tule paastota, vaan paastotkoot myöskin silmät ja korvat, kädet ja jalat ja kaikki ruumiimme jäsenet.» (2
Kirkon näkökannan mukaan kristillinen paasto on erittäin läheisessä yhteydessä armeliaisuuden ja hyväntekeväisyyden kanssa. »Veljet! Paastoten ruumiillisesti paastotkaamme myös hengellisestikin: antakaamme nälkäisille leipää ja kodittomat saattakaamme koteihin» (Virrelmä keskiviikkona ensimäisellä viikolla suuressa paastossa). Pelkkä ruumiillinen paasto ei kohoa taivaaseen, jollei sitä seuraa sen sisar almu, joka ei ole vain sen matkatoveri ja liittolainen, vaan myöskin sen vaunu (Pyhä Johannes Krysostomos). Kuinka muinaiset kristityt yhdistivät paaston almujen antamiseen, nähdään seuraavasta Hermeksen opetuksesta. »Sinä päivänä», kirjoittaa hän »Paimenessa, jona paastoat, älä nauti muuta kuin leipää ja vettä ja tähteet, jotka sinulta jäävät tänä päivänä, anna leskelle, orvolle ja kerjäläiselle.» Jos kaikki kristityt paastoaisivat kirkon määrääminä päivinä, paastoaisivat ei ainoastaan kirjaimen, vaan myöskin hengen mukaan, niin epäilemättäkin säästyisi paljon, joka voitaisiin antaa köyhille. Köyhät puolestaan huomatessaan, että varakkaat ajoittain tyytyvät vähään ruokaan, tottuisivat näkemään, etteivät ainoastaan he kärsi puutetta tässä suhteessa ja että tämä puute ei suinkaan ole niin raskasta, jos ihminen sitä vapaaehtoisesti kärsii.
Paaston esikuvallinen merkitys. Paasto kuuliaisuuden ilmaisuna kirkolle
Kirkko on säätänyt paastot murheellisten tapahtumain muistoksi Jeesuksen Kristuksen ja pyhien ihmisten elämässä sekä katumuspäiviksi. Näin ollen paasto on meidän surumme ilmaisua sekä kärsivästä Vapahtajasta että myöskin meidän synneistämme.
Runsasta ruokapöytää pidetään säädyllisenä ilon ja riemun päivinä. Kun meitä tahi lähimmäisiämme taas kohtaa syvä suru, silloin me emme halua ruokaa. On tämän vuoksi aivan luonnollista, että kristitty, joka rakastaa Kristusta ja suuressa paastossa, keskiviikkoisin ja perjantaisin, elävästi elää hänen kärsimyksensä, pidättäytyy niinä päivinä maukkaasta ja runsaasta ruuasta.
Paasto on myöskin meidän kuuliaisuutemme ilmaisuna kirkolle ja samalla myöskin Jumalalle, joka kirkon kautta on »paaston noudattamisen» määrännyt. Jos me emme ymmärtäisikään paaston merkitystä, niin kumminkin meidän on noudatettava paastoa, samoinkuin lapset noudattavat sellaisiakin vanhempiensa vaatimuksia, joiden merkitystä he eivät täydellisesti käsitä. Kasvattaessaan itseään kuuliaisuuteen kirkolle kristitty totuttaa itseään itsehillintään, karkaisee luontoaan. Päinvastoin, jos ihminen ei kykene hillitsemään itseään ruuarsa, niin hän ei voi kestää vakavaa puutetta. Meidän on totutettava itsemme vähään, voidaksemme olla valmiit ottamaan vastaan suurempaa. Joka Kristuksen ja kirkon tähden ei voi kieltäytyä ylellisestä ruuasta, hän sitä vähemmän kykenee uhraamaan Kristuksen tähden elämänsä, maallisen kunniansa, rikkautensa ym. Tämän vuoksi jo kristillisessä muinaisuudessa paastoa pidettiin valmistuksena marttyyriuteen.
Kun paasto toiselta puolen on suurten juhlien edellä, ei se vain anna meille tilaisuutta ansiokkaalla tavalla valmistaa itseämme niitä vastaanottamaan, vaan myöskin lisää iloamme niiden tullessa. Ihmiset, jotka eivät paastoa, eivät myöskään tunne nautintoa ensimäisestä herkkuruuan syömisestä paaston jälkeen. He eivät tunne juhlapäivää sillä tavoin kuin ne, jotka ovat sen edellä olleen paaston kilvoituksen kestäneet. Tästä syystä niissä perheissä, joissa paastoa noudatetaan, juuri tästä syystä suuret juhlat otetaan vastaan juhlallisemmin kuin niissä perheissä, joissa sitä ei noudateta.
Paaston vastustamisesta
Nykyaikana saa kuulla paaston vastustamista. Miksi, sanotaan, on kieltäydyttävä niistä nautinnoista, joita meille maukas ja vaihteleva ruoka tuottaa. Evankeliumihan vaatii ainoastaan rakkautta, armeliaisuutta yleensä hengellisiä hyveitä. Itse Jeesus Kristus opetti: »Ei saastuta ihmistä se, mikä menee suusta sisään, vaan mikä suusta käy ulos, se saastuttaa ihmisen» (Matt. 15:11, uusi käännös), ja apostoli Paavali selittää: »Kaikki on puhdasta puhtaille» (Tiit. 1:15, uusi käännös): »ruoka ei lähennä meitä Jumalaan» ... (1. Kor. 8:8, uusi käännös). Eikä tässä kyllin: paastotessamme me emme ainoastaan turhanpäiten kieltäydy määrätyistä aistillisista tyydytyksistä, vaan myöskin vahingoitamme terveyttämme, sillä kulutamme elimistömme eläviä voimia. Ankara paasto on luonnonvastaista: se tuhoaa ruumiin.
Tämän selittämiseksi on sanottava seuraavaa:
1. Hengelliset hyveet ovat vuoren huippu, jonne on pitkä matka; voidaksemme sen saavuttaa, on meidän ensin välttämättömästi voitettava kiintymys maalliseen, ja paasto juuri onkin sopivin välikappale sitä varten. Se tukahduttaa lihalliset himot, ylentää sielun ja tekee sen kykeneväksi kohoamaan Jumalan luo. »Paaston siveellinen tarpeellisuus on niin syvälle juurtunut ihmisen luontoon, että se tavataan kaikkien kansojen ja uskontojen käytännössä; se on yleinen tosiasia» (prof. Zarin).
2. Kirkko ei koskaan ole pitänyt ruumista pahan alkuna ja on aina sovittanut paaston ihmisen fyysillisten voimain mukaisesti. Jo apostoli Paavali moittii ruumiin näännyttämistä, lihan tyydyttämisen halveksumista pitäen tätä vain »viisauden maineena» (so. vääränä viisautena), »ihmisten käskyinä ja oppeina» (Kol. 11:22-23, uusi käännös). Rakkaalle oppilaalleen Timoteukselle hän antaa neuvon: »älä enää juo vain vettä, vaan käytä vähän viiniä vatsasi tähden ja usein uudistuvien vaivojesi vuoksi» (1. Tim. 5:23, uusi käännös). Sekä kirkolliskokoukset (64. apostolinen sääntö, joka kieltää paaston lauantaina ja Herran päivänä, 6:nnen yleisen kirkolliskokouksen 55. sääntö, Ankyran kirkolliskokouksen 18. sääntö) että kirkkoisät varoittavat kristittyjä liiallisesta paastoamisesta. »Ruumis ei tee syntiä itsessään, vaan sielu ruumiin välityksellä (Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen). Syypää on sielu, joka on heikontanut valtansa ruumiin yli (Basileios Suuri). Tämän vuoksi »on kuoletettava himot, vaan ei ruumista» (Abba Poimen). »Ruuan nauttiminen on sovitettava ruumiin tilaan. Kilvoittelijan ei tule olla heikkoruumiinen, vaan vahva, mikäli se on tarpeellista kilvoittelulle» (Autuas Diadokos). Paastoaminen on lääke, kirjoittaa pyhä Johannes Krysostomos, mutta on tiedettävä myöskin se, milloin sitä on nautittava kuin myöskin lääkemäärä sekä sen henkilön ruumiin vahvuus, joka sitä nauttii, ja maan ilmasto ja vuodenaika ja elämän tavat ja paljon muuta. Jos jokin luetelluista ehdoista jätetään huomioon ottamatta, niin paasto, kuten yleensä jokainen lääke, ei ole hyödyksi. Jos tämän vuoksi joku ruumiillisen raihnautensa vuoksi ei voi paaston aikana olla kokonaista päivää syömättä, niin tätä ei missään tapauksessa voida hänelle tuomioksi lukea: Herra ei vaadi mitään ihmiseltä yli hänen voimiensa. Eräissä tapauksissa, esimerkiksi sairauden aikana ja vieraanvaraisuuden tähden, pyhät kilvoittelijat lievensivät ja peruuttivat paaston. (3.
Kirkon määräämä kohtuullinen paasto ei tuhoa ruumista, vaan päinvastoin vahvistaa ihmisen ruumiillisia voimia ja jatkaa hänen elämäänsä. »Paasto», kirjoitti Johannes Krysostomos, »on ruumiin terveyden äiti. Jollet usko sanojani, kysy lääkäreiltä, niin he selittävät sen.» Todellakin, monet nykyajan oppineet vastustavat jatkuvaa runsasta syömistä, sillä elimistö ei kykene täydellisesti vapautumaan niistä aineen vaihdoksen synnyttämistä myrkyllisistä tungoksista, jotka tässä tapauksessa kerääntyvät elimistön kudoksiin ja tuottavat sille suurta vaaraa. On mielenkiintoista huomauttaa, että kristilliset kilvoittelijat, jotka noudattivat ankaraa paastoa, elivät usein sangen vanhoiksi.
Liharuokaa, jota kristillisen paaston vastustajat erityisesti puolustavat, voidaan lääketieteen ja siveyden kannalta vakavasti vastustaa. Liharuoka on mikrobien tärkein levittäjä; se auttaa lihaskudosten lamautumista, aiheuttaa huonoa verenkiertoa, erinäisiä tauteja. Kun liharuokaa nautitaan runsaasti, kerääntyy elimistön kudoksiin kaikellaista myrkkyä, joka tuhoavasti vaikuttaa elimistöön ja myrkyttää varoinkin ihmisen hermostoa. Hermotaudit, sydän- ja suolistotaudit, lihominen, luuvalo ja myöskin reumatismi, melkoisessa määrässä riippuvat lihan väärästä käyttämisestä. Tie terveyteen, voimaan ja virkeään vanhuuteen kulkee, kuten eräs professori oikeudenmukaisesti huomauttaa, kasvitarhan, hedelmäpuutarhan ja vehnävainion kautta eikä suinkaan lihateurastamon kautta. Onneksi, huomauttaa akatemikko Beketov, itse olosuhteet vetävät ihmistä kasvisruokaan. Väestön lisääntyminen yhä suurenee, karjamaiden samalla huomattavasti vähentyessä. On koittava aika, jolloin ihmiskunta ei saa sitäkään määrää lihaa, joka sen käytettävissä tätä nykyä on.
Siveellisessä suhteessa liharuoka heikentää hengellisiä voimia ja lisää raakoja eläimellisiä taipumuksia. »Syynä tähän on se, että liha, joka helposti ja täydellisemmin muuttuu vereksi, nopeammin ja voimakkaammin lisää lihallisen elämän tarmoa» (Hyvän puolustus). Lihan käyttäminen aiheuttaa eläinten tappamisen, mikä heikentää sääliväisyyden tunnetta sekä eläimiin että ihmisiin. Osoittaen tunteiden suurta raakuutta eläinten ja ihmisten tapot ovat verrattomasti lähemmässä yhteydessä keskenään kuin tavallisesti luullaan.
Mitä tulee Raamatun kantaan, ei siinä suoranaisesti kielletä lihan syömistä. Jumala salli Noan ja hänen poikainsa vedenpaisumuksen jälkeen käyttää ruuaksi »kaikki, jotka liikkuvat ja elävät» (1. Moos. 9:3, uusi käännös). Myöskin Mooseksen laki sallii lihan nauttimisen (pääsiäiskaritsa). Evankeliumikirjassa kerrotaan, että opetuslapset »antoivat Jeesukselle Kristukselle palasen paistettua kalaa ja vähän mehiläisen kennokakkua» (Luuk. 24:42, uusi käännös). Apostolein kokous ei käskenyt karttamaan lihaa, vaan verta ja tukehtunutta (Apt. 15:29, uusi käännös). Mutta kaiken tämän selittää osaksi »sydämen kovuus» ja pääasiallisesti ihmisten heikkous: maa tuli hedelmättömämmäksi, ihmiset kadottivat voimansa jne. alussa oli toisin, paratiisin ihminen nautti ainoastaan hedelmiä ja ruohoja (1.Moos.1:29, 29, 11, 16, uusi käännös).
---
1) Latinalainen sana jejunus, kreikkalainen νηστεία (sanasta νηjα `εδξίειν) osoittavat kieltäytymistä ruumiin ravinnosta; saksalainen sana Fasten merkitsee »itsensä pitämistä lujana ja pidättyväisenä», slaavilais-venäläinen sana »post» merkitsee yleensä tyhjyyttä (пустой), joka seuraa, kun kieltäydytään nauttimasta jotain määrättyä ruokaa tai yleensä ruokaa. Vanha testamentti (3. Moos. 16:29, uusi käänös), merkitsee paasto-sanalla, joka LXX-käännöksessä käännetään sanoilla: »nöyryytä sielu». Näin ollen paaston fyysillistä puolta pidetään toisarvoisena, sielun nöyryyden, sen katumukseen saattamisen ollessa pääasiana.
2) Kirkon opin mukaisesti myöskin venäläinen filosofi V. Solovjov puhuu ruumiillisen paaston riittämättömyydestä ja hengellisen välttämättömyydestä. Askeesi, joka vapauttaa hengen lihallisista himoista sitoakseen vain sitä lujemmin sen hengellisiin himoihin, on nähtävästikin väärä, siveetön askeesi; sen esikuvana on pidettävä perkelettä, joka ei syö, ei juo, ei nuku eikä ole avioliitossa. (Hyvän puolustus [Оправдание Добра / Opravdanije dobra]) Ruumiillista paastoa tulee sentähden »hengen, järjen paaston» seurata. »Hengellinen» paasto on erittäin välttämätön yhteiskunnallisille toimihenkilöille ja kuuluu siihen itserakkaasta ja vallanhimoisesta toiminnasta pidättäytyminen ja kunniasta kieltäytyminen. »Sen sääntönä on: älä etsi valtaa ja herruutta; jos sinä olet asetettu valtaan ja herruuteen, pidä niitä palveluksena. Järjen paasto on välttämätön erittäinkin oppineille ihmisille, jotka unohtavat vanhan Herakleitoksen sanat: monitietoisuus ei osoita järkeä. Paaston sääntö on seuraava: alista järjen työ siveellisille tarpeille älä etsi tietoa, josta ei ole hyötyä lähimmäisille ja Jumalalle. Elä anna liian suurta merkitystä tieteellisille tiedoille, sillä tieteessä on aina kaksi puutteellisuutta: oppineiden ennakkoluuloiset mielipiteet ja tieteellisen aineksen valinnaisuus.» (Elämän hengelliset perusteet [Духовные основы жизни / Dukhovnyye osnovy zhizni])
3) Lapsivuoteella olevan vaimon paastoamisesta antaa pyhä Timoteus Aleksandrialainen seuraavan neuvon: »Paasto on määrätty meidän ruumiimme nöyryyttämiseksi. Kun siis lapsivuoteella olevan naisen ruumis on nöyryytetty ja voimaton, niin on sen naisen syötävä ja juotava niinkuin tahtoo ja voi.» Pyhä Basileios Suuri sallii »sotilaiden ravita ruumiinsa kylläiseksi, että he paremmin voisivat kestää vaivoja». Saadakseen sairaan veljen syömään lihaa hurskas Pakomios itse söi hänen edessään kaurista. Vieraanvaraisuuden vuoksi useilla paastoojilla oli tapana lieventää paastoaan. Niinpä pyhä Spyridon kerran toi nääntyneelle vaeltajalle lihaa ja myöskin itse söi hänen kanssaan, selittäen, että rakkauden osoittaminen vaeltajalle merkitsee enemmän kuin paasto. Kun pyhä Tihon Sadonskilainen odottamatta tapasi erään munkin tarjoavan vieraalleen kalaa paastossa, ei hän nuhdellut paastosäännön rikkojaa, vaan itsekin söi heidän kanssaan kiellettyä ruokaa. Eläminen on rakkauden palvelemista.
---
(Julkaistu Aamun Koitossa nr. 6/20.3.1927 s. 2-4. Artikkeliin ei ollut merkitty kirkoittajaa, ko. lehden päätoimittaja oli Sergei Okulov)