AK1954: Ihme
Kohteesta Ortodoksi.net
Aamun Koitto 1954 nro 31-32 s. 14 (267)
M. Miikkola:
Ihme
Tervon mahtavat metsät, runollisen kauniit järvet, kohisevat kosket ja koristeelliset vaarat! Minäkin sain kulkea teidän varjoissanne, teidän rantojanne, kuunnella elämän ääniänne, ihailla pehmoista kauneuttanne. Näin silloin, kun olin siirtolaispappina syvästi uskonnollisten mantsinsaarelaisten keskuudessa. He kertoilivat minulle silloin mukavia suakkunoita "retusilmän" tekeleistä, opettavaisia uskonnollisia pyhäinlegendoja ja kokemuksiaan uskon ja rukouksen voimasta.
Paljon tästä kaikesta on painunut alitajuntani tutkimattomiin syvyyksiin, osa elää mielessäni särkyneinä sirpaleina, mutta yksi kertomus on säilynyt kokonaisena ja sen tahdon esittää teille, hyvät "Aamun Koiton" lukijat.
Eräänä syksyisenä aurinkoisena varhaisaamuna, jolloin ilma oli niin kuulas, että kaukaiset etäisyydet näyttivät läheisiltä ja koko luonto loisti äärettömässä väririkkaudessaan, astuin virkamatkallani autoasemalle muuan Mantsin mummo vapaaehtoisena saattajanani. Vanha nainen kertoi vaikeasta elämästään ja raskaasta kohtalostaan, jotka onnenlahjain epätasaisessa jaossa olivat langenneet hänen heikoille hartioilleen.
Hän oli matalan, köyhän mökin omistaja ja kolmen orpolapsen äiti. Elämä oli ollut hänelle raskas ja auringoton, joka vaati äidiltä paljon työtä, vaivaa, touhua ja itsensäkieltämistä, että lapset olisivat päässeet eteenpäin. Nainen oli ollut aina syvästi uskonnollinen. Jokapäiväiset rukoukset notkistetuin polvin vanhan obrasan edessä kuuluivat elämän ohjelmaan, niistä hän sai voimaa elämää varten. Niin elämä köyhässä mökissä kulki eteenpäin ja vanhin tytär, päästyään kansakoulusta ryhtyi äitinsä kanssa ankaraan elämäntaisteluun.
Elämä jo vähäisen hymyilikin köyhässä mökissä, mutta ei kauan. Aivan odottamatta, ilman mitään edeltäviä varoitusmerkkejä, kuin ukkonen keskellä kirkasta päivää, vanhin tytär sokeni – painui ainaiseen yöhön.
Lääkäri asui kaukana eikä ollut köyhässä mökissä rahaa matkaan.
Ei kukaan voinut kuvata kärsivän äidin tuskaa ja sydäntä raatelevaa murhetta; ne olivat liian suuria kuvattaviksi sanalla ja kynällä. Onnen lapsesta tuli murheen lapsi.
Elämä mökissä synkistyi kuin pimeänä yönä. Äiti itki melkein lakkaamatta, pienet lapset, veli ja sisar, katselivat sokeata suurin säälivin silmin. Itse sokea istui yhdessä paikassa, mitään puhumatta, ikään kuin koettaen käsittää, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut.
Ainoastaan pimeät yöt olisivat voineet kertoa siitä syvästä tuskasta, jota äiti notkistetuin polvin oli vuodattanut Herralle vanhan obrasan edessä ja niistä lukemattomista, palavista rukouksista, jotka olivat nousseet köyhästä mökistä taivasta kohden. Hartaampia ja palavampia rukouksia tuskin voi lähteä ja puristautua sydämestä, kuin mitä olivat nämä Mantsinsaaren rukoukset.
Kun taivas vaikeni ja apua ei ollut tullut, rukouksessa väsymätön nainen, muistaen äitinsä neuvon, meni varhaisena aamuhetkenä Laatokan rannalle, missä näkyi kaukana nousevan auringon valossa kylpevä Valamo, polvistui rantahiekalle ja "jiäiksi", teki lupauksen: "Hospodi, Herra, jos parannat tyttäreni, annan hänet vuodeksi Valamoon".
Syksy myrskyineen ja sateineen kulki saaren yli, kaataen puita ja repien kattoja, kulki ohi talvi lumimyrskyineen ja kevät lensi ohitse valoineen ja lintuineen, mutta mökissä oli yhä vain syksy, yhä vain yö.
Kun toivo näytti toivottomalta, rukous turhalta, niin eräänä varhaisena aamuna kuului mökissä sokean huuto:
"Äiti, äiti!" – äiti vastasi, sokea jatkoi: "'Näin ihmeellistä unta". "Mitä unta?" kysyi äiti. "Valamon igumeni tuli tänne luokseni ja voiteli silmäni hiekalla, niin että kirvelee ja minä näen ikkunan."
"Näetkö? Onko se totta? Näetkö minut ?"
"Näen, äiti, vaikka eilen en nähnyt, nyt näen pöydän, obrasan ja kaiken. Ihmeellistä!"
Ilostuneina ja onnellisina naiset tekivät ristinmerkin, tahtoivat jotain sanoa, mutta purskahtivat itkuun. Sanomaton onni puristi nuo kyyneleet, jotka pesivät entisen epätoivon ja tuskan.
Ja he itkivät kauan.
Tuo vanha karjalainen äiti, onneton ja onnellinen, kuoli ja on autuuden mailla, missä ei enää kärsitä eikä itketä, mutta tytär on vielä jossain Savossa, ja ken teistä kohtaa hänet joskus, hän varmasti todistaa kertomukseni todenperäisyyden.