Toiminnot

Mikael Kasanski

Kohteesta Ortodoksi.net

Rovasti Mikael (Mihail) Kasanski oli piispa ilman vihkimystä ja ainoa suomalainen ortodoksinen pappi, joka on saanut tuomiorovastin arvonimen. Hän oli myös yksi niistä merkittävistä ortodokseista, jotka ovat rakentaneet meille tämän Suomen ortodoksisen kirkon ja olleet mukana sen vaikeassa ”luomistyössä”.

Tuomiorovasti Mikael Kasanski Aamun Koiton kuvassa

Tuomiorovasti Mikael Kasanskin elämän vaiheet

Aamun Koiton nr. 1/1959 kansilehti

Tuomiorovasti Mikael Kasanski syntyi Saksassa Wiesbadenissa tammikuun 20. päivänä 1853. Hänen isänsä oli sikäläisen venäläisen siirtokunnan kirkon lukkarina. Jo varhain Mikael Kasanski kadotti äitinsä, jota hän ei muistanut lainkaan. Kasvattajakseen hän sai lempeäsydämisen Latviasta kotoisin olevan saksalaissyntyisen äitipuolen Anna Dezan.

M. Kasanskin opintie alkoi saksalaisessa keskikoulussa, jota hän ennätti käydä vain muutaman vuoden, sillä isänsä kuoltua hänen äitipuolensa taloudellisten syitten takia joutui muuttamaan Pietariin. Pietarissa hän pääsi hengelliseen alkeiskouluun ja sittemmin pappisseminaariin, jonka hän lopetti v. 1874. Kouluaikana hänestä huolehti hänen isänsä entinen esimies ja hänen kumminsa rovasti Johannes Janyshev, joka Wiesbadenista siirtyi Pietarin hengellisen akatemian rehtoriksi ja joka sittemmin määrättiin keisarillisen hovipapiston protopresbyytteriksi ja keisarillisen perheen jäsenten rippi-isäksi.

Heikon terveytensä vuoksi ei M. Kasanski voinut jatkaa opintojaan, vaan lääkärin kehotuksesta siirtyi Suomeen, missä hänet määrättiin opettajaksi Pitkärantaan ja Kitelään. Kitelässä hän sai hoitaakseen myös ponomarin eli nuoremman lukkarin viran. Ahkerasti opiskellen suomenkieltä hän käytti sitä myös opetustyössä vaikkakin siihen aikaan seurakunnallisissa lastenkouluissa opetuskielenä oli Venäjä. Siihen aikaan oikeastaan venäjänkieli ja uskonto olivat mainittujen koulujen pääaineina. Muita aineita opettaja sai opettaa oman harkintansa mukaan ja sikäli kuin siihen pystyi. M. Kasanskin opetusohjelmaan kuuluivat suomalaisen kansakoulun opetusohjelman aineet.

1876 M. Kasanski vihittiin papiksi ja siirrettiin Korpiselkään. 1878 hän siirtyi Salmin kirkon nuoremmaksi papiksi, missä virassa hän toimi aina vuoteen 1884. Näissä seurakunnissa toimitettiinkin jumalanpalvelukset slaavinkielellä, mutta M. Kasanski kaikesta huolimatta teki sen, minkä voi saadakseen jumalanpalvelukset suomenkielisiksi. Väärä on se käsitys, ettei niihin aikoihin saanut jumalanpalveluksia toimittaa suomenkielellä. Päinvastoin, sitä varten synodin toimesta painatettiin suomenkielisiä jumalanpalveluskirjoja.

Salmisa ollessaan M. Kasanski huomasi, että hän pääsee paljon lähemmäksi kansaa, jos hän pystyy auttamaan sitä muullakin tavalla kuin sielunhoidollisesti. Tässä mielessä hän ahkerasti tutki lääketiedettä ja hankki perusteelliset tiedot ensiavun antamisessa tapaturmissa ja muissa sairastapauksissa. Hänellä oli aikaansa nähden hyvin monipuolinen kotiapteekki, joka oli hänelle suurena apuna hänen lääkintätyössään. On otettava huomioon, että siihen aikaan ei monessa kihlakunnassakaan ollut lääkäriä ja Laatokan-Karjala oli yksi niitä seutuja, joka silloin oli vielä kaukana "kulttuurista". Vielä 1920-luvulla moni salmilainen muisti tätä ahkeraa ja monipuolista Miihaila-pappia.

Nuoren pastorinvakaumus Karjalan ortodoksisen väestön kansallishenkisen valistamisen tarpeellisuudesta lopullisesti kypsyi nimenomaan Salmissa. Kansallisen linjan esitaistelijana on Mikael Kasanski ehdottomasti mainittava rovastien Sergei Okulovin ja Sergei Solntsevin rinnalla. Hänhän oli sen "triumviraatin" jäsen, joka vuonna 1880 lausui pyhäin. Sergein ja Hermanin veljeskunnan syntysanat eräissä Kitelässä pidetyissä häissä ja tarmokkaasti ajoi läpi sen hyväksymisen. M. Kasanski tuli olleeksi veljeskunnan puheenjohtajana yli kaksikymmentä vuotta.

1884 M. Kasanski siirtyi Turun seurakunnan kirkkoherraksi. Turussa hänellä oli enemmän alkaa itseopiskeluilleen. Täällä hän tutki maan yleistä elämää, sivistysrientoja, johtavia virtauksia sekä teologiaa. Turussa hän rupesi kokoamaan arvokasta kirjastoaan, josta hänen kuolemansa jälkeen tuli kirkkokunnan yleisen kirjaston perustus. Veljeskunnan asioissa hän näihin aikoihin tutustui Sakari Topeliukseen ja senaattori Yrjö Yrjö-Koskiseen, joitten molempien teoksia oli M. Kasanskin kirjastossa varustettuna tekijän omistuskirjoituksella. Näitten miesten tuttavuus on jättänyt selvän leiman M. Kasankin poliittiseen ja kansalliseen katsornukseen.

Suomenkielen jatkuvan opiskelun rinnalla hän opiskeli Turussa myös ruotsinkieltä, joten Viipuriin siirtyessään hän vapaasti puhui neljää kieltä. Samoihin aikoihin hän kirjoitti suomenkielen kieliopin venäläisiä varten. Tätä kielioppia yleisesti käytettiin niissä venäläisissä kouluissa, joissa suomenkieltä opetettiin. Tämä kaksiosainen kielioppi ilmestyi kahtena painoksena ja oli se lähinnä tarkoitettu niille Karjalan seurakunnissa toimiville papiston jäsenille, jotka eivät osanneet suomea.

Toimiessaan Turun seurakunnan kirkkoherrana M. Kasanski aloitti ortodoksista uskonoppia käsittävän suomen- ja ruotsinkielisen lehtisen julkaisemisen. Tätä lehtistä on valitettavasti ilmestynyt vain 3 numeroa.

Kirkkokunnan näkökannalta katsottuna. M. Kasanskin tärkein saavutus tältä ajalta oli perinpohjainen tutustuminen maamme lainsäädäntöön sekä valtiolliseen, yhteiskunnalliseen ja kirkolliseen elämään.

Keväällä v. 1890 M. Kasanski siirrettiin Viipurin tuomiokirkon pääpapiksi ja samalla määrättiin Hengellisen hallituksen esimieheksi. Verrattain lyhyessä ajassa hän sai seurakuntansa asiat mitä parhaimpaan järjestykseen ja rinnan seurakuntatyön kanssa hän mitä tarmokkaimmin hoiti hengellisen hallituksen monipuolisia tehtäviä ollen tämän kollegion johtavana sieluna.

Siitä huolimatta, että M. Kasanski joutui keskushallituksen johtoon, ei hän kadottanut kosketustaan Karjalan seurakuntiin, sen toimihenkilöihin ja kansaan. Uskonnonopetuksen tarkastajana hän viran puolesta joutui tekemään laajoja matkoja kautta Suomen ja tunnollisena velvollisuuksiensa täyttäjänä hän ei hyljeksinyt jossakin Karjalan salokylässä toimivaa vähäpätöisintäkään kiertokoulua. Erikoisesti pienten lasten koulujen kehitys, joka saavutti korkeimman tasonsa arkkipiispa Antonin aikana, tapahtui M. Kasanskin suunnitelmien mukaan.

Kun arkkipiispa Antonin jälkeen hiippakunnassa "tuulet muuttuivat", ja erikoisesti 1907 jälkeen, M. Kasanski sai kiertomatkoillaan suomalaismielisyytensä vuoksi kärsiä paljon solvauksia ja pahansuopaisuutta erikoisesti venäläisten koulujen opettajien taholta, jotka olivat vähällä saada hänet karkotetuksi pois maasta. Onneksi hänen puolelleen asettui Viipurin venäläisten koulujen johtokunta, jonka puheenjohtajana M. Kasanski toimi aina vallankumoukseen saakka.

Se, että Suomeen muodostettiin itsenäinen ortodoksinen hiippakunta, oli oikeastaan kirkkokunnan kahden johtavan persoonan ansiota. Rovasti Sergei Okulov kirjoitti kuulun kirjoituksensa Suomen ortodoksisen väestön kirkollisista oloista, joka kirjoitus julkaistiin venäläisessä kirkollisessa aikakauslehdessä ja joka aikaansai suurta huomiota osakseen synodissa sen tarkastusmatkan jälkeen, jonka silloinen Pietarin metropoliitan apulaispiispa Antoni yhdessä M. Kasanskin kanssa suoritti Karjalan seurakunnissa. Tällä matkalla hän henkilökohtaisen kosketuksen kautta sai piispan käsittämään, mitkä olivat Karjalan ortodoksisen väestön todelliset tarpeet ja piispa Antonin nimenomaisesta kehotuksesta rovasti Okulov kirjoittikin selostuksensa.

Mikael Kasanskin johtavasta toiminnasta tulkoon mainituksi sekin, että 1890 hän sai aikaan pappien kokouksen, joka tarkasti ja hyväksyi asetusehdotuksen Suomessa olevien ortodoksisten seurakuntien hoidosta. Tämän asetusehdotuksen laati hallituksen sitä varten asettama komitea, jonka jäseneksi hänet myös kutsuttiin.

Seurakunnallisen, hallinnollisen ja ortodoksisen väestön sivistyksellisen työnsä ohella Mikael Kasanski innokkaasti toimi jumalanpalvelus- ja oppikirjojen suomennos- ja toimitustyössä ollen suomennettujen tekstien toisena tarkastajana ja toimittajana. Tässä työssä hän oli erittäin tärkeä tekijä kielitaitonsa vuoksi. Saksan, ruotsin, suomen ja venäjänkielen lisäksi eivät klassillisetkaan kielet tuottaneet hänelle sanottavampaa haittaa niissä puitteissa kuin mainittujen suomennosten vertailussa alkuteksteihin näitä tarvittiin. Juuri tätä työtä varten hän hankki kirjastoonsa arvokkaimmat nidoksensa. Kun ns. suomennoskomitea ei suuren työtaakkansa vuoksi voinut varsinaisen työnsä ohella toimittaa suomenkielistä uskonnollissiveellistä kirjallisuutta ja kun sen julkaiseminen pyhäin Sergein ja Hermanin veljeskunnan taholta ei tahtonut ottaa sujuakseen, niin M. Kasanskin ehdotuksesta PSHV perusti oman julkaisukomitean suomenkielisen uskonnollissiveellisen kirjallisuuden julkaisemista varten. M. Kasanski olikin tämän komitean pitkäaikaisena ja uutterana jäsenenä. M. Kasanski lukeutui myös Aamun Koiton innokkaimpiin avustajiin, ei ainoastaan kirjeenvaihtajana, vaan myös huomattavana taloudellisen tuen antajana. Mm. suurin osa Aamun Koiton 1886-1907 vuosikerroissa olleitten kuvien kuvalaatat olivat hänen kustantamiaan.

Mikael Kasanski oli tilaisuudessa myös vaikuttamaan Venäjän kirkollisten olojen uudelleenjärjestämiseen. Vuonna 1906 oli perustettu Venäjän kirkon yleistä kirkolliskokousta valmistava komitea, johon M. Kasanski sai myös kutsun. Täällä hän esitti suunnitelman seurakunnallisen hallinnon järjestämiseksi, joka suunnitelma pohjautui vuonna 1905 Suomessa voimaan tulleeseen asetukseen. Tämä suunnitelma arvostettiin niin asialliseksi ja käyttökelpoiseksi, että muutamissa venäläisissä hiippakunnissa se otettiin väliaikaiseen käyttöön sellaisenaan ja siitä tuli pohja sille seurakuntien hallintoa ja järjestystä määräävälle asetukselle, jonka yleisvenäläinen Moskovassa vuonna 1917 pidetty kirkolliskokous hyväksyi venäläisiä seurakuntia varten.

Kun vuonna 1896, hiippakunnan perustamisen yhteydessä, Hengellisen hallituksen sijalle perustettiin Hengellinen konsistorio, niin M. Kasanski tuli sen jäseneksi. Hänen tämän aikakauden toiminnastaan on ylempänä jo mainittu. Tämän lisäksi on kuitenkin mainittava, että hän sai 1916 taivutetuksi silloisen arkkipiispa Sergein kutsumaan Valamoon kokouksen, joka laati uuden asetusehdotuksen Suomen ortodoksisia seurakuntia varten. Tämä ehdotus oli sittemmin pohjana vuonna 1918 marraskuun 26. päivänä Suomen kreikkalaiskatolisesta kirkkokunnasta annetulle asetukselle.

Niin sanottu Karjalan Veljeskunnan valtakausi oli M. Kasanskille mitä vaikeimpia aikoja. Veljeskunnan toiminta oli silloin muodissa ja sen työntekijöitä ja kannattajia silloin kaikella tavalla huomioitiin ja palkittiin. Periaatteellisista syistä M. Kasanski ei liittynyt sen jäseniin eikä millään tavalla myötävaikuttanut sen toimintaan. Tästä johtuivat alituiset ristiriidat niin venäläismielisen papiston kuin kirkon johdon kanssa, mikä oli johtaa maasta karkottamiseen.

V. 1918, Venäjän suuren vallankumouksen jälkeen, maamme hallitus kutsui M. Kasanskin sen komitean puheenjohtajaksi, jonka tehtäväksi annettiin asetusehdotuksen laatiminen Suomen kr.-kat. kirkkokunnasta. Tämä komitea piti elokuussa 1918 kolme useampia päiviä kerrallaan kestänyttä kokousta ja viimeisen kokouksen se piti Helsingissä yhdessä hallituksen asiantuntijoitten kanssa. Työ oli kiireellinen, koska asetus oli annettava vielä samana vuonna ja se ilmestyikin marraskuun 26. päivänä. On muistettava, että Suomen ortodoksisen hiippakunnan arkkipiispan Sergein saatua vuonna 1917 siirron Vladimirin metropoliitan istuimelle, Suomen hiippakunta jäi ilman pääpiispaa. Tosin hiippakunnassa oli silloin apulaispiispana Sortavalan piispa Serafim, mutta Moskovan kirkolliskokouksen vuonna 1917 vahvistaman uuden kirkollisen asetuksen mukaan ei synodi enää saanut määrätä piispoja hiippakuntiin, vaan näillä oli oikeus valita omat piispansa. Kun tämän asetuksen nojalla tammikuussa 1918 pidetyssä piispan vaalissa tuli valituksi venäläisten seurakuntien äänten enemmistöllä piispa Serafim karjalaisten seurakuntien edustajien äänestäessä rovasti M. Kasanskia, katsottiin niin hallituksen kuin kirkkokunnan johtavien kansallismielisten henkilöitten taholta välttämättömäksi saada aikaan asetus, joka ehkäisisi venäläisen vähemmistön kirkkokunnan kehitystä jarruttavan toiminnan. Mikäli venäläisten seurakuntien edustajat olisivat silloin osanneet oikein arvioida ne olosuhteet, jotka muodostuivat uuden itsenäisen valtion syntymisen yhteydessä, ja olisivat myös äänestäneet rovasti M. Kasanskia, niin varmaankin monet juuri heitä koskevat kysymykset olisivat saaneet valtion taholta toisenlaisen, kivuttomamman ratkaisun, sillä kirkon johdossa olisi silloin ollut mies, johon valtiovalta luotti.

Koska kirkkokunnan johtoon kuitenkin tuli venäläinen piispa, niin vastapainoksi hänelle oli saatava kirkkokunnalle kansallismielinen apulaispiispa, joka olisi kirkollishallituksen jäsen ja varapuheenjohtaja. Kun sittemmin kirkollishallitus muodostettiin, niin maan hallitus määräsi sen jäseneksi apulaispiispan vakanssille rovasti Mikael Kasanskin, jolle tämän yhteydessä hallitus soi tuomiorovastin arvonimen, muuten ainoa tapaus kirkkokuntamme historiassa.

Nuoren kirkkokunnan ottaessa uuden asetuksen turvin ensimmäisiä askeleitaan jo heti alussa ilmeni monia, seikkoja, jotka vaativat sen oma-aloitteista asioitten järjestelyä. Tätä varten hallitukselta saadun taloudellisen avun turvin kutsuttiin vuonna 1919 kesäkuussa Viipurin ensimmäinen kirkolliskokous, joka mm. valitsi tuomiorovasti M. Kasanskin apulaispiispan virkaan. Tätä tapausta tervehdittiin kirkkokunnan suomalaisen piirin ja valtiovallan taholta suurella tyydytyksellä. Valitettavasti piispaksi valittua ei voitu vihkiä piispan arvoon ilman patriarkka Tihonin vahvistuta, sillä olihan Suomen ortodoksinen kirkkokunta silloin vielä alistussuhteessa Moskovan patriarkaattiin. Ja kun Venäjän sisäisten levottomuuksien takia ei yhteyttä Moskovan patriarkkaan voitu saada kuin vasta vuonna 1921 ja silloinkin välikäsien kautta Viron kirkon arkkipiispan Aleksanterin piispaksi vihkimisen yhteydessä, niin Mikael Kasanskin vihkiminen piispaksi pakostakin siirtyi tuonnemmaksi. Kun sitten patriarkka Tihonin vahvistus vihdoinkin tuli, oli rovasti Kasanskin terveys niin heikko, ettei hän katsonut voivansa ottaa vihkimystä vastaan kuin vasta kesäkuussa ja silloinkin sillä ehdolla, että hänen terveydentilansa todellakin muuttuu paranemiseen päin. Itse asiassa rovasti Kasanski ei uskonut nousevansa sairasvuoteestaan ja sen vuoksi kehotti kirkkokunnan parasta katsovia virkaveljiään kääntymään apuIaispiispan kysymyksessä Viron kirkkokunnan puoleen, sillä siihen aikaan ei Suomen kirkkokunnan papiston keskuudessa ollut ketään, joka täytti piispaksi tulemiseksi vaadittavat ehdot. Hän kuoli kesäkuun 23 päivänä 1921.

Ansiokkaasta toiminnastaan tuomiorovasti Mikael Kasanski sai lukuisia huomionosoituksia ja palkintoja. Kultaristin hän sai jo Turussa ollessaan. Rovastin arvo hänelle myönnettiin vuonna 1894 oltuaan kirkkokunnan palveluksessa 20 vuotta. Kirkollisten palkintojen lisäksi hän sai useampia kunniamerkkejä ja mm. pyhän Annan ritarikunnan II luokan ansioristin, joka soi hänelle perinnöllisen aateluuden. Synodin esityksestä keisari soi hänelle jalokivillä koristetun kultaisen rintaristin, jonka taakse oli kaiverrettu keisarillinen kruunu. Vuonna 1918 Suomen hallitus soi hänelle tuomiorovastin arvonimen.

(artikkeli kirjoitettu suvun hallussa olevien asiakirjojen mukaan)

(Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netin sivuilla PSHV:n komitean kirjallisella luvalla. Artikkeli on alkuaan julkaistu Aamun Koitossa nr. 1/1959, joka ilmestyi tammikuun 15.päivänä 1959, sivuilla 9-11.)