Lähdekoodi sivulle Herman Aav

= Arkkipiispa Herman Aav =
<!--
== Muotoutumisen vuodet: tulevan kirkonjohtajan hengelliset juuret Virossa ==

Kirjoittanut rovasti '''Andrei Sõtšov'''<br>
<br>
=== Hengellisen tien alku ===

Herman Aav (2. syyskuuta 1878 Hellamaan kunta, Muhu – 14. tammikuuta 1961 Kuopio) syntyi Muhu–Hellamaan seurakunnan lukkarin ja kansakoulunopettajan Vassili Aavin ja hänen puolisonsa Miian (Maria Ellik) perheeseen esikoisena. Lapsuudessa omaksuttu kirkkolaulu ja hengellinen kasvatus johdattivat hänet opintielle, joka kulki Muhu–Hellamaan pitäjänkoulun, Kuressaaren kaupunkikoulun, Riian hengellisen koulun (1889–1894) ja Riian hengellisen seminaarin (1894–1900) kautta. Seminaarin hän päätti lukkarin ja koulunopettajan tutkintoon.<br>
<br>
Vuonna 1904 Herman Aav avioitui Muhu–Rinsin papin Aleksander Bobkovskin tyttären Ljubovin kanssa. Nuoret tunsivat toisensa jo lapsuudesta. Vihkiminen toimitettiin 23. elokuuta 1904 Muhu–Rinsin ortodoksisessa kirkossa. Avioliiton jälkeen Herman vihittiin papiksi ja määrättiin palvelemaan Lellen seurakunnassa. Perheeseen syntyi seitsemän lasta: Sokrates Hermansson-Aav, Tamara (Kasanko), Ariadne (Kivinen), Yrjö (Jüri), Muusa ja Lucia Aav.<br>
<br>
huhtikuuta 1921 Ljubov kuoli synnytyksen jälkeiseen verenmyrkytykseen, vain kuukausi Lucia-tyttären syntymän jälkeen. Jo 1. huhtikuuta 1921 perheen nelivuotias tytär Muusa oli kuollut tulirokon seurauksena. Molemmat haudattiin Muhu–Rinsin ortodoksiselle hautausmaalle. Tapahtumat syöksivät isä Hermanin syvään suruun ja hengelliseen kriisiin. Myöhemmin hän muisteli rukoilleensa ahdistuksessaan Jumalaa ja kysyneensä: ”Miksi tämän piti tapahtua minulle?” ja antaneensa lupauksen: ”Tee minulle, mitä tahdot. En enää järjestä omaa elämääni, vaan Sinä itse.”<br>
<br>
Nämä vuodet olivat hänelle hiljaisen kestävyyden ja uskollisuuden koulu – juuri niissä rajoissa, joissa hänen hengellinen suuruutensa alkoi kasvaa. Näistä sanoista tuli hänen hengellisen elämänsä lähtökohta, josta kehittyi hänen myöhempi tasapainonsa ja luja luottamuksensa Jumalan johdatukseen.

=== Palvelutyö Virossa ===

Vuosina 1900–1923 Herman Aav palveli Virossa lukkarina, kuoronjohtajana ja pappina. Hän aloitti Haapsalun pyhän Maria Magdaleenan seurakunnassa lukkarina ja koulunopettajana (1900–1904). Vuonna 1904 hänet vihittiin Riian Pyhän Kolminaisuuden naisluostarissa diakoniksi ja samana vuonna papiksi.<br>
<br>
Hänen ensimmäinen pappispaikkansa oli Lelle (1904–1907), jota seurasivat Vändra (1907–1911) ja Mustjala (1911–1923). Vuosina 1917–1919 ja 1922–1923 hän toimi Saarenmaan rovastina aikana, jolloin Venäjän keisarikunta hajosi, saksalaiset joukot miehittivät Saarenmaan, Viro itsenäistyi ja vapaussota alkoi.<br>
<br>
Haapsalussa, Lellessä, Vändrassa ja Mustjalassa ortodoksinen elämä oli vaatimattomaa mutta syvästi juurtunutta. Näissä seurakunnissa, joissa hän opetti kirkkolaulua, kirjoitti opetuspuheita ja johdatti kansaa rukoukseen, kasvoi tuleva kirkonjohtaja. Hänen kurinalaisuutensa ja sisäinen rauhansa muodostuivat myöhemmin koko kirkkoa kantavaksi voimaksi. Näinä vuosina muotoutui hänen työskentelytapansa: rauhallinen, tarkkaavainen ja sydämestä nouseva palvelu, jonka juuret olivat syvällä uskossa ja hengellisessä kurissa.<br>
<br>
Isä Herman oli myös aktiivinen yhteiskunnallinen toimija: Vändran raittiusseuran Allikas varapuheenjohtaja (1908) ja puheenjohtaja (1908–1909), Mustjalan maanviljelijäseuran varapuheenjohtaja (1913–1916), Lellessä Pärnun rovastikunnan maatalouskomitean varapuheenjohtaja (1912–1917) sekä Saarenmaan sanomalehden Saarte Kaja toimituksen avustaja vuonna 1919. Hän tuki raittiusliikettä ja osallistui aktiivisesti paikallisiin seuroihin ja sivistystyöhön. Kaikki tämä piirtää kuvan sivistyneestä ja avarakatseisesta papista, joka osasi yhdistää hengellisen palvelun ja yhteiskunnallisen vastuun.<br>
<br>
Juuri Viron vuosina isä Hermanista kasvoi omistautunut pappi, ortodoksisen kirkkolaulun edistäjä ja harrastajataiteilija.

=== Varhaiset päiväkirjat – hengellisen tien alku Riian seminaarissa ja Haapsalussa (1898–1901) ===

Vuosina 2023 ja 2025 sain mahdollisuuden tutustua Kuopiossa RIISA-museossa säilytettäviin arkkipiispa Herman Aavin kirjeisiin, opetuspuheisiin, käsikirjoituksiin ja päiväkirjoihin. Nämä lähteet tarjosivat arvokkaan näkymän paitsi Suomen myös Viron apostolisen ortodoksisen kirkon 1900-luvun muotoutumisen taustaan. Arkkipiispan henkilökohtainen arkisto avasi tien hänen nuoruusvuosiensa sisäiseen maailmaan ja auttoi ymmärtämään häntä horjumattomana kirkonjohtajana, jolla oli selkeä näky Suomen kansan palvelemisesta ja ortodoksisen kansankirkon rakentamisesta ja säilyttämisestä vaikeina sotavuosina ja niiden jälkeen.<br>
<br>
Päiväkirjoja tutkiessani ymmärsin, kuinka hänen elämässään kietoutuivat toisiinsa kolme aluetta: syvä rukouselämä, monipuolinen luova työ ja vankkumaton, uhrautuva palvelu. Ne eivät koskaan olleet erillisiä, vaan muodostivat yhden kokonaisuuden – yhden hengityksen, jossa hengellisyys ilmeni sanassa, sävelessä ja kuvassa.<br>
<br>
Herman Aavin varhaisimmat päiväkirjat vuosilta 1898–1901, jotka on kirjoitettu Riian seminaarin viimeisenä opiskeluvuonna ja Haapsalun kahtena ensimmäisenä palvelusvuotena, ovat poikkeuksellisen syviä hengellisiä dokumentteja. Ne eivät ole vain nuoren papin muistiinpanoja, vaan sisäisen hengellisen etsinnän kuvauksia. Niissä heijastuu hänen hengellisen tiensä kaikkein henkilökohtaisin puoli: meditatiiviset tekstit ja sisäiset monologit, joissa uskon etsintä liittyy hiljaisuuteen ja luontokokemukseen.<br>
<br>
Päiväkirjoissa hän siteeraa runsaasti kirkkoisiä: pyhää Iisak Syyrialaista, Makarios Egyptiläistä, Gregorios Teologia, Johannes Siinailaista ja Efrem Syyrialaista. He eivät ole hänelle vain luettavaa kirjallisuutta, vaan hengellisiä matkatovereita, joiden kautta hän tulkitsee omaa sisäistä vaellustaan. Kirkkoisiä lukiessaan hän ymmärtää, ettei hiljaisuus ole tyhjyyttä, vaan Jumalan läsnäolon tila; ettei rukous ole sanojen paljoutta, vaan sydämen asenne; ja että kiitollisuus ja katumus ovat sielun todellinen puhdistuminen. Näiden ajatusten myötä hänen päiväkirjansa muuttuvat rukouspäiväkirjaksi, jossa sanat syntyvät kuuntelemisesta.<br>
<br>
Nuoren Hermanin hengellinen katse on jo lähes hesykastinen: usko ei ole todistelua, vaan läsnäoloa; rukous ei ensisijaisesti sanoja, vaan sydäntä. Päiväkirjoissa on havaittavissa varhainen hiljaisuuden hengitys, jossa luonto näyttäytyy Jumalan kielenä. Maaliskuussa 1898 hän kirjoittaa:<br>
<blockquote>
''”Joskus tuntuu, että tieni on liian hiljainen ja ihmisten katseilta kätketty. Mutta jyväkin on näkymätön maan sisässä, kunnes se versoo.”''
</blockquote>
Hänen varhaiset rukousrunonsa muistuttavat pieniä troparimaisia tekstejä ilman säveltä, mutta täynnä syvyyttä:
<blockquote>
''Ja minä vaikenen, ja Sinä puhut minussa.''<br>
''Sinun hiljaisuutesi – valo veden pinnalla.''<br>
''Joka kuuntelee hiljaisuutta, kuulee Sinut.''
</blockquote>
Hiljaisuus ei ole tyhjyyttä, vaan armon läpikuultava tila, jossa ihminen lakkaa todistamasta itseään ja antaa Jumalan olla ”lähellä – ei myrskyssä eikä tulessa, vaan hiljaisessa tuulessa” (vrt. 1. Kun. 19:12).

=== Luova toiminta hengellisen elämän heijastuksena ===

Tuleva arkkipiispa Herman Aav ei ollut vain kirkollinen johtaja, vaan myös kulttuurivaikuttaja. Hän oli lukkarina, opettajana ja pappina samalla runoilija, muusikko ja taiteilija. Hänen luova työnsä ei ollut irrallinen osa elämää, vaan nousi suoraan rukouselämästä, kuten puu kantaa hedelmää, kun sen juuret ovat syvällä.

==== Kirjallisuus ====

Herman Aav käytti kirjailijanimenä H. Lumilill ja julkaisi runoutta ja proosaa. Hänen tunnetuin teoksensa on Elu-kevade (Tartto 1909). Hän kirjoitti myös hengellisiä tekstejä useissa aikakauslehdissä ja sanomalehdissä. Hänen kirjoituksiaan leimaa rauhallinen rukouksellisuus ja elämän syvyyden kiitollinen näkeminen.

==== Musiikki ====

Isä Herman oli kirkkolaulun edistäjä ja kuoronjohtaja. Erityisen merkittävä on hänen vuonna 1921 säveltämä laulujakso Eukaristia, joka syntyi surusta mutta kantoi kiitoksen ja toivon sävyä. Musiikki oli hänelle rukouksen muoto – tapa, jolla sielu puhuu ilman sanoja.

==== Kuvataide ====

Herman Aav maalasi ikoneja, piirsi ja valokuvasi. Hänen ikoninsa eivät olleet taideteoksia sinänsä, vaan ”ikkunoita”, joiden kautta Jumalan valo loistaa – kuten hän itse kirjoitti päiväkirjaansa.

=== Tie Suomen ortodoksisen kirkon johtoon ===

1920-luvun alussa Herman Aavin elämässä tapahtui ratkaiseva käänne. Vuonna 1922 hänet kutsuttiin palvelemaan Suomeen, ja Sortavalassa kokoontunut kirkolliskokous valitsi hänet Karjalan piispaksi. Vuonna 1923 hän matkusti delegaation mukana Konstantinopoliin, missä patriarkka Meletios vihki hänet Karjalan piispaksi Fanarin Pyhän Georgioksen katedraalissa. Vuonna 1925 hänet valittiin Karjalan ja koko Suomen arkkipiispaksi, jossa tehtävässä hän palveli uskollisesti vuoteen 1960 saakka.

=== Hiljaisesta rukouksesta syntynyt voima ===

Herman Aavin sisäinen kuri ja rukouksellinen elämä eivät jääneet henkilökohtaisiksi hyveiksi, vaan heijastuivat hänen tavassaan johtaa kirkkoa erityisesti kriisiaikoina. Hänen rauhallisuutensa ja kärsivällisyytensä juurtuivat nuoruusvuosien hiljaisuuteen Virossa.<br>
<br>
Hän nukkui pois 14. tammikuuta 1961 Kuopiossa ja lepää Kuopion hautausmaalla vaatimattoman hautakiven alla. Hänen elämänsä ja työnsä jättivät syvän ja kestävän perinnön Suomen ja Viron ortodoksiselle kirkolle – perinnön, jonka ytimessä on luottamus Jumalan hiljaiseen, kärsivälliseen ja luovaan työhön ihmisen sydämessä.<br>
<br>
'''Ikuinen muisto.'''<br>
<hr>

[[Luokka:Artikkelit]]-->