Lähdekoodi sivulle Ortodoksinen kirkko ja kolmas millennium

<!---Pergamon metropoliitta Johannes (Zizioulas)<br>
Esitelmä Balamandin luostarissa 4. joulukuuta 1999<br>
<br>
I <br>
<br>
On minulle suuri kunnia ja todellinen ilo saada kutsu luennoida tässä laitoksessa ja puhua teille tänä iltana. Haluan erityisesti kiittää tämän tiedekunnan dekaania, arkkimandriitta Paulia, entistä Thessalonikan teologisen tiedekunnan opiskelijaa, tästä kutsusta. Olen aina ihaillut tätä laitosta. Se on todellakin yksi tärkeimmistä teologisista keskuksista koko ortodoksisessa maailmassa. Hänen Pyhyytensä Antiokian ja koko Idän patriarkka Ignatius IV yhdessä muiden arvostettujen patriarkaatin hierarkkien ja professorien sekä opiskelijoiden kanssa ovat onnistuneet tuomaan uutta henkeä tähän teologiseen tiedekuntaan, jotta se voi laajentaa näköalojaan ja palvella kirkkoa parhaalla mahdollisella tavalla meidän aikanamme. Koko ortodoksinen kirkko on hyvin kiitollinen Antiokian patriarkaatille sen panoksesta, jota se antaa tällaisten instituutioiden kautta ortodoksian hengelliseen hyvinvointiin.<br>
---<br>
Kahdennenkymmenennen vuosisadan päättyminen ja uuden vuosituhannen saapuminen ovat osa tavanomaista ajankäsitystämme, eivätkä ne tässä mielessä ole meille kristityille perustavanlaatuisesti merkittäviä. Se, että ympäri maailmaa järjestetään monia juhlia tämän tilaisuuden johdosta, ei saisi meitä ajattelemaan, että kalenterivuosien vaihtumisessa olisi jotain erityistä merkitystä, sillä meille merkittävät muutokset ajassa liittyvät vain pelastushistorian suuriin tapahtumiin, joita vietämme liturgisesti kirkkomme juhlapäivinä. Ja kuitenkin, jopa tällaisissa tavanomaisissa ajanmuutoksissa kristittyjen tulisi pysähtyä ja pohtia. Ei vain jokaisen meistä henkilökohtaisesti tulisi tehdä niin, vaan myös kirkon kokonaisuudessaan on käytettävä tätä tilaisuutena pohdiskeluun ja jopa itsetutkiskeluun ja itsekritiikkiin. Tällaisessa hengessä ehdotan, että harkitsette kanssani tiettyjä pohdintoja siitä, miten kristillinen kirkko ymmärtää palvelustyönsä ja todistuksensa uuden vuosituhannen alussa. <br>
<br>
---<br>
Millaisen maailman olemme perineet 20. vuosisadalta ja päättyvältä vuosituhannelta? Ja mitä ongelmia ja mahdollisuuksia on edessämme? Mitä ortodoksinen kirkko erityisesti voi todistaa maailman kontekstissa sellaisena kuin se näyttää olevan uuden vuosituhannen alussa?<br>
<br>
II<br>
<br>
Jos katsomme taaksepäin kristillisen historian kahteen tuhanteen vuoteen, olemme samanaikaisesti sekä ilon että pettymyksen vallassa. Syyt iloon ja tyytyväisyyteen ovat seuraavat:<br>
# Kirkon itsensä säilyminen. Tätä ei suinkaan pidä pitää itsestäänselvyytenä. Kirkko syntyi vihamielisessä maailmassa ja kärsi vakavia vainoja, ei vain ensimmäisellä vuosisadalla, vaan jopa meidän aikanamme. Kaikesta huolimatta se on edelleen olemassa. Pyhän Paavalin sanat "me kuolemme, ja katso, me olemme yhä elossa" pätevät täysin kirkon historiaan, ainakin tähän asti. Miten tämä selitetään? Ehkä pelkästä sattumasta ja historiallisista olosuhteista, kuten rationalisti sanoisi. Meille uskoville vastaus on Herran sanoissa, että "ei edes helvetin portit voita kirkkoa." Olkoon niin tai näin, emme voi muuta kuin kiittää Jumalaa siitä, että hän on säilyttänyt kirkon olemassaolon vuosisatojen ajan.
# Se, että kirkon perusperinteet ja rakenne ovat säilyneet huolimatta kirkon osallistumisesta niin moniin vaikutteisiin kulttuurisista konteksteista, joissa se on ollut. Tämäkin on suuri ihme. Kirkko elää maailmassa, mutta se ei ole maailmasta. Kirkon ja maailman välisiä rajoja on aina vaikea määrittää. Tämä on aina kirkon perusongelma, eli sen identiteetin säilyttäminen vetäytymättä maailmasta ghettoon.
# Se, että kirkko on vaikuttanut kulttuuriin kaikkialla, missä se on ollut. Tämä ei ollut asian laita vain Bysantissa tai keskiajalla lännessä, missä voimme melkein puhua kristillisestä kulttuurista. Se piti paikkansa jopa nykyaikoina, jolloin kirkko lännessä virallisesti ja painokkaasti työnnettiin syrjään merkityksettömänä tekijänä humanistisen kulttuurin luomisessa. Monet modernin yhteiskunnan humanistiset ja moraaliset arvot eivät ole muuta kuin kristillisiä periaatteita moraalisesta käyttäytymisestä. Kirkko ei ole ollut niin merkityksetön ihmiselämälle kuin jotkut ihmiset ovat halunneet sen olevan.<br>
<br>
Erityisesti ortodoksisella kirkolla on monia syitä olla kiitollinen Jumalalle. Emme ole koskaan olleet poliittisesti vahvoja, paitsi ehkä Bysantissa tai joissakin nykyaikaisissa kansakunnissa, joissa on ortodoksinen enemmistö. Mutta jopa niissä tapauksissa olemme vapaaehtoisesti kehittäneet sellaisia instituutioita kuin luostarilaitos muistuttaaksemme itseämme siitä, että kirkko ei kuulu maailmaan. Kaiken kaikkiaan kärsimyksen ja nöyryytyksen päivät ovat ylivoimaisesti ylittäneet kunnian ja maallisen vallan päivät ortodoksian historiassa. Kirkkomme voi kerskailla enemmän marttyyreillaan ja askeeteillaan kuin maallisella vallallaan. Voimme vain kiittää Jumalaa siitä. Sillä kuten Paavali asian ilmaisi, "Jumalan voima tulee täydelliseksi heikkoudessa." Erityisesti 20. vuosisadalla ortodoksisella kirkolla on hyvät syyt olla kiitollinen Herrallemme siitä, että ortodoksinen teologia on saanut takaisin patristiset juurensa, ymmärtänyt ”lex orandin”, erityisesti pyhän eukaristian, merkityksen ja löytänyt uudelleen erämaaisien isien hengen vaikuttavien mittasuhteiden luostarirenessanssin kautta ja kautta. Kaikkea tätä on todistettu ekumeenisen liikkeen yhteydessä, jossa ortodoksian todistus on ollut hyvin vahva huolimatta melko heikosta osallistumisestamme siihen.<br>
<br>
Mitä tulee pettymyksiin ja epäonnistumisiin, pelkäänpä, että on paljon sellaista, mitä pahoitella ja katua.
On epäonnistuttu maailman todellisessa ja syvässä kristillistämisessä. Kirkon lähetystyö on ollut joko riittämätöntä, kuten meidän ortodoksien kohdalla on asian laita, tai pohjimmiltaan epäkristillistä, kuten on tapahtunut suuren osan läntisten kristittyjen lähetysinnosta ja -toiminnasta. Olemme sekoittaneet evankeliumin tietyn ajan kansallisiin ja kulttuurisiin arvoihin. Ja olemme siten epäonnistuneet saavuttamaan todellista kirkon inkulturaatiota. Monissa tapauksissa kristilliset lähetyssaarnat on sekoitettu kristinuskon pakottamiseen tietyille kansoille piittaamatta kulttuurisista erityispiirteistä. Kristinusko ei ole rakastanut ihmisiä niin paljon kuin sen Herra, ja meidän on oltava pahoillamme siitä.<br>
<br>
On epäonnistuttu kristinuskon itsensä traagisessa jakaantumisessa. Erityisesti toinen vuosituhannen on ollut todistamassa sellaista polemiikkia ja vihaa kristittyjen keskuudessa, jota ei ole aiemmin historiassa kuultu. On vähäjärkistä yrittää todistaa, ketä siitä pitäisi syyttää. Erämaaisien isämme ovat aina opettaneet meitä, että meidän tulisi aina syyttää itseämme kaikkien muiden synneistä. Nykyään ortodoksien keskuudessa on taipumus korostaa läntisten kristittyjen vastuuta jakaantumisen pahuudesta ja vääryyksistä, joita läntiset veljemme ovat ortodoksiselle kirkolle tehneet. Historia on tietysti selvästi todistamassa suurta aggressiivisuutta ortodokseja kohtaan lännen taholta. Syvällä kuitenkin kristillisen jakaantumisen traagisessa todellisuudessa on myös ortodoksien kyvyttömyys voittaa ja nousta polemiikkipsykologian yläpuolelle todellisessa anteeksiannon ja rakkauden hengessä. Tunnustuksellinen kiihko on usein osoittautunut vahvemmaksi kuin anteeksianto ja rakkaus. Toinen vuosituhannen on ollut tässä suhteessa melkein valitettava ajanjakso kirkon historiassa.<br>
<br>
On epäonnistuttu tulkitsemaan evankeliumia eksistentiaalisesti. Fundamentalismi, tunnustuksellisuus ja konservatismi ovat tappaneet Raamatun ja kirkon dogmit muuttaen ne kaavoiksi, jotka on säilytettävä eikä eletty ja koettu. Dogma ja etiikka on erotettu toisistaan. Ja sama on tapahtunut lex credendin ja lex orandin välillä. Hurskaus ja teologia ovat muuttuneet kahdeksi eri alueeksi. Itse asiassa mitä hurskaampi ihminen on, sitä vähemmän hän on teologi. Samanlaisia dikotomioita on esiintynyt dogman ja kanonisen lain tai ekklesiologian ja kirkon hallinnon välillä. Piispoista on tullut hallintovirkamiehiä, ja heille on melkein haitta, jos he sattuvat olemaan teologeja. Kaikki tämä on johtanut teologian marginalisoitumiseen tavallisesta elämästä, jopa kirkon elämästä.<br>
<br>
Erityisesti meille ortodokseille kirkkoon on tunkeutunut nationalismi ja joskus etnofyletismi. Autokefalian ideasta on tullut autokefalismi, eli keino palvella kansallisia tai fyleettisiä etuja käyttämällä kirkkoa siihen tarkoitukseen. Tilanne ortodoksisessa diasporassa 1900-luvulla on suora ja avoin ortodoksisen ekklesiologian vastainen. Ei ole juuri epäilystäkään siitä, että emme voi olla ylpeitä ja onnellisia sellaisesta tilanteesta, vaikka valitettavasti näytämme siunanneen sen mitä virallisimmalla tavalla.<br>
<br>
Tämän olemme perineet menneisyydestä, kirkon historian kahdesta vuosituhannesta, joista osa tarjoaa meille syitä olla kiitollisia, kun taas toinen osa antaa meille perusteita katumukseen. Tietoisuus molemmista näistä on erittäin hyödyllistä, kun lähestymme uutta vuosituhannetta. Uuden historiallisen ajanjakson tuomat ongelmat edellyttävät paljon menneisyytemme uudelleenarviointia.<br>
<br>
III<br>
<br>
Mitkä ovat tärkeimmät kysymykset uudella vuosituhannella?<br>
<br>
Olemme kaikki nykyään tietoisia kuuluisasta teoriasta, jonka eräs amerikkalainen poliittinen teoreetikko on esittänyt. Hän näkee uudessa vuosituhannessa ajanjakson, jota hän kuvailee "kulttuurien yhteenotoiksi". Onko hän oikeassa ennustuksissaan vai ei, kirkon kannalta on kuitenkin totta, että yksi suurimmista ongelmista, joita sen on kohdattava, on ja luulen, että on aina ollut, inkulturaatio.<br>
<br>
Mitä kirkko tekee tässä asiassa? Kun kristillistä evankeliumia saarnattiin kreikkalaisille, se kohtasi kulttuurin, joka ei ollut vain erilainen kuin se, joka historiallisesti tuotti evankeliumin – nimittäin seemiläinen kulttuuri – vaan jopa, voisi sanoa, syvästi vastakkainen sille. Historioitsijat kiistelevät siitä, missä määrin hellenistinen kulttuuri oli tunkeutunut juutalaisuuteen Jeesuksen aikana. Mutta patristisen ajan tutkimus paljastaa, että evankeliumin inkulturaatio antiikin kreikkalais-roomalaiseen maailmaan ei ollut suinkaan helppo tehtävä. Ongelma ei ollut yksinkertaisesti siinä, miten korvata polyteismi raamatullisella uskolla yhteen Jumalaan. Se meni paljon syvemmälle koskettaen itse eetosta ja mentaliteettia, kreikkalaisen kulttuurin koko maailmankuvaa. Kuten ensimmäisen vuosisadan kreikkalaisten filosofien, kuten Celsuksen ja uusplatonistien, reaktiosta on ilmeistä, kreikkalainen mieli ei kyennyt omaksumaan sitä historiallista näkemystä, jonka kristinusko toi mukanaan, mukaan lukien usko Jumalan inkarnaatioon ja kuolleiden ylösnousemukseen. Vielä syvemmällä tasolla kristinuskon inkulturaatio patristisella ajalla kompastui kreikkalaiseen maailmankuvaan, joka asetti etusijalle "yhden", maailmankaikkeuden ykseyden ja sen sykliset ja järjestykselliset liikkeet "monien", eli erityisten ja konkreettisten olentojen, kustannuksella, jopa siihen pisteeseen asti, että "monet" pidettiin samoina kuin lankeemus tai paha. Toisin sanoen, evankeliumin, joka kantoi mukanaan kunnioitusta historiaa kohtaan ja eskatologista näkemystä historian lopusta, jolla oli suurempi merkitys kuin asioiden alulla, oli tultava osaksi kulttuuria, joka epäili historiaa ja piti asioiden alkua ratkaisevampana kuin loppua eli eskatonia. Ja kuitenkin inkulturaatio tapahtui tuolloin. Tutkijat voivat olla eri mieltä siitä, oliko se onnistunut inkulturaatio, uskollinen evankeliumille, vai, kuten Harnack asian ilmaisi, "akuutti hellenisaatio" siitä. Varmasti oman ortodoksisen perinteemme näkökulmasta katsoen, mitä patristisella aikakaudella tapahtui, oli todellakin onnistunut inkulturaatio, koska evankeliumin puhtaus ei kadonnut sen kautta. Siksi patristisella aikakaudella tapahtunutta voidaan ainakin ortodoksisesta näkökulmasta ehdottaa, ei ehkä kopioitavana mallina, mutta varmasti esimerkkinä, josta voimme oppia joitain asioita nykyisessä tilanteessamme. Mitä nämä opetukset voisivat olla?<br>
<br>
Ensinnäkin meidän on huomattava, että kirkko tuolloin huomasi kreikkalaisen kulttuurin heikkoudet ja sen, että tämä kulttuuri oli ehtinyt mahdollisuuksiensa päähän. Tämä heidän maailmansa lopun diagnoosi antoi kirkon isille, sekä kreikkalaisille että latinalaisille, mahdollisuuden asettaa evankeliumi kriittiseen asemaan antiikin kulttuuriin nähden ja ehdottaa sille vaihtoehtoja. Tilanne, jossa olemme nykyään, ei ole erilainen tästä näkökulmasta, paitsi että kirkko ei voi seistä kulttuuriaan vastapäätä, koska se on jossain määrin myötävaikuttanut sen luomiseen. Joka tapauksessa, mitä kirkon tulisi tänään huomata, on se, että elämme valistuksen muovaaman historiallisen kulttuurin lopussa, ja että evankeliumi tulisi irrottaa siitä ja esittää vaihtoehtona tälle kulttuurille. Jos kirkko ei tee tätä, muut voivat astua esiin vastaamaan ihmisen tarpeisiin nykyisenä muutoksen aikana, kuten pelkään heidän jo tekevän. Patristisella aikakaudella se, että kirkko kävi syvään vuoropuheluun ympäröivän kulttuurin kanssa, esti muita astumasta esiin. Meidän on tästä opittava, että kirkon on meidän aikanamme oltava johtavassa asemassa vuoropuhelussa vallitsevan kulttuurin kanssa syvimmällä tasolla, jos se aikoo välttää marginalisoitumista.<br>
<br>
Toiseksi, kreikkalaiset isät eivät ottaneet yksinkertaisesti kriittistä näkemystä hellenistiseen kulttuuriin, vaan tunkeutuivat syvälle siihen ja loivat luovia yhteyksiä sen lähtökohtiin. Tämä tapahtui eri muodoissa. Esimerkiksi jumalanpalveluksen tasolla monia asioita hyväksyttiin ja kristillistettiin, kuten luonnolliset juhlat, kaikenlaiset rituaalit jne. Filosofian tasolla kaikki kreikkalaisen mielen esiin tuomat kysymykset pidettiin legitiimeinä, ennen kaikkea kreikkalaisen mielen ontologinen huoli, joka oli suurelta osin vieras Raamatulle ja seemiläiselle kulttuurille. Filosofista terminologiaa lainattiin epäröimättä ja käytettiin teologiassa. Kreikan kieli otettiin käyttöön ei-kreikkalaisissa osissa, kun taas latinan käyttö lännessä ei koskaan aiheuttanut ongelmaa kirkon ykseydelle.<br>
<br>
Kaikki tämä ei tapahtunut evankeliumin kustannuksella. Raamatun eskatologinen suunta säilyi ylösnousemuksen keskeisyyden, valtakunnan ikonisen esityksen kautta eukaristiassa, yhteisön ja luostarilaitoksen voimakkaalla korostuksella protestina maallistumista vastaan jne. Toisin sanoen, inkulturaatio voi ja sen täytyy käyttää kaikkia tietyn kulttuurin muotoja, edellyttäen, että raamatullisen maailmankuvan perusnäkökohdat säilyvät. Kirkon on näissä tapauksissa oltava tietoinen siitä, mikä on tärkeää ja mitä on säilytettävä hinnalla millä hyvänsä, ja mitä voidaan muuttaa. Tämä ei ole helppo tehtävä, kuten patristisen ajan historia itse osoittaa. Tämä korostaa teologian ratkaisevaa merkitystä kaikissa inkulturaation muodoissa. Teologian on pyrittävä saavuttamaan yhteisymmärrys siitä, mitkä ovat evankeliumin olennaiset näkökohdat, jotka on säilytettävä, vaikkakin ilmaistuna eri kulttuurisissa muodoissa. Inkulturaatio ilman teologista tietoisuutta ja herkkyyttä voi olla erittäin vaarallinen asia.<br>
<br>
Näin historiasta. Teologia puolestaan suhteutuu opin tasolla inkulturaation kysymykseen Kristuksen kautta, joka on pneumatologisesti ehdollistettu. Inkulturaatio on inkarnaation opin vaatimus. Astumalla ja jakamalla täysin ihmisen tilan, Jumala Kristuksen persoonassa teki välttämättömäksi, että Hänen Kirkkonsa sallii Hänen jatkuvasti astua täysin jokaiseen kulttuuriin. Se, että Jumalan Poika astui tiettyyn kulttuuriin, eli tietyn ajan heprealaiseen tai juutalaiseen ympäristöön historiassa, voidaan helposti tulkita niin, että Hän pyhitti ja vahvisti vain tietyn, ja siten kutsuen kaikki muut kulttuurit kääntymään tähän tiettyyn. Todellakin, kristologia, joka ei ole pneumatologisesti ehdollistettu, voi johtaa tällaiseen johtopäätökseen. Pneumatologia kuitenkin viittaa kristologiaan, joka on eskatologinen ja siksi inklusiivinen. Hengen Kristus ei ole yksilö, joka on käsitteellistettävissä itsessään, vaan hänellä on ruumis. Hän on esikoinen monien veljien joukossa. Ja tämä voidaan ulottaa siihen pisteeseen, että hänestä tehdään "kosminen Kristus" ja kaiken yhteenveto.
Ei ole rotua eikä kulttuuria, jolle hän voisi olla merkityksetön. Pyhän Hengen ansiosta Hänet voidaan inkulturoida kaikkialla ja kaikkina aikoina. Tämä pneumatologiaan liittyvä inkulturaation korostus ei ole sama kuin se, johon nykyään niin usein törmätään, jonka mukaan kaikki kulttuurit jotenkin sisälsivät Pyhän Hengen läsnäolon. Pneumatologia, joka on erotettu kristologiasta, on yhtä huono kuin kristologia ilman pneumatologiaa. Pyhä Henki on läsnä kaikkialla. Hän puhaltaa milloin tahtoo ja täyttää kaiken, kuten rukous Hänelle sanoo. Mutta Hän ei koskaan toimi erillään Kristuksesta tai itsenäisesti Hänestä. Hän vastaanottaa Kristukselta ja osoittaa Häneen. Ei ole olemassa "Pyhän Hengen taloutta". On vain Pojan talous. Inkulturaatio sisältää väistämättä Kristuksen inkarnaation, olkoon se muissa muodoissa kuin historiallisessa. Sen sijaan, että Pyhästä Hengestä tehtäisiin jumalallinen persoona, joka toimii Kristuksen ulkopuolella, on parempi pitää Häntä persoonana, joka tekee Kristuksesta inklusiivisen, eli eskatologisen. Hengessä Kristus lakkaa olemasta juutalainen tai kreikkalainen. "Kristuksessa ei ole juutalaista eikä kreikkalaista", vaikka hän onkin jossain mielessä kaikkea sitä samanaikaisesti. Henki sallii Kristuksen astua yhä uudelleen ja uudelleen jokaiseen kulttuuriin ja ottaa sen omakseen puhdistamalla sen, eli asettamalla sen valoon, voi sanoa tuomion alle, siitä, mikä on viime kädessä merkityksellistä, kuten Kristuksessa on ilmoitettu. Kaikki tämä mahdollistaa yhden Kristuksen moninaiset kulttuuriset ilmaisut.<br>
<br>
Kysymykseen, onko olemassa sellaista asiaa kuin kristillinen kulttuuri, eli kulttuuri, jota sovelletaan yleisesti Kristuksen nimessä, tulisi vastata kieltävästi. Evankeliumille on aiheutunut paljon vahinkoa aina, kun kirkon lähetystyö on ymmärretty tietyn kulttuurin edistämisenä ja usein pakottamisena. Tämä ei tarkoita, että evankeliumi olisi täysin irrotettava kaikista kulttuurisista muodoista, jotta sitä voitaisiin saarnata. Pikemminkin se tarkoittaa, että lähetystyön tulisi kunnioittaa ihmisten vapautta ilmaista usko omalla tavallaan, edellyttäen, että perusnäkymä tai maailmankuva pysyy evankeliumin tuomana. Inkulturaatio edellyttää siksi erottelua, erottelua, jonka Henki tarjoaa teologisen tietoisuuden kautta, ortodoksian kautta alkuperäisessä merkityksessään. Kirkon rooli jokaisessa inkulturaatiossa on siksi erittäin tärkeä ja se koostuu siitä, että se valvoo ja varmistaa, että uudet kulttuuriset muodot ilmentävät eivätkä tuhoa sitä eksistentiaalista perusnäkymää, jonka Kristuksen evankeliumi tuo maailmaan. Kulttuuri on hyvin monimutkainen asia, eikä sitä voida aina erottaa ilmaisemastaan maailmankuvasta. Teologian on tarjottava kirkolle perusohjeet, jotka auttavat sitä arvioimaan kussakin tapauksessa, mitkä kulttuuriset muodot ilmentävät evankeliumia uskollisesti ja mitkä itse asiassa ilmentävät "toista evankeliumia". Joka tapauksessa kirkon on sovellettava teologisia eikä pelkästään eettisiä kriteerejä, jotka voivat usein olla samoja kuin kulttuuriset. Kysymykset esimerkiksi siitä, onko taikuus tai moniavioisuus ja sen vastakohta yksiavioisuus eettisiä asioita Afrikan kulttuurisessa kontekstissa vai liittyvätkö ne evankeliumin perusnäkemykseen, voidaan ratkaista vain, jos tiedämme, mistä tämä näkemys koostuu. Tämän voi tarjota meille kirkon teologinen tietoisuus.<br>
<br>
Siksi Kristuksen Hengessä edustaman olemisen tavan peruskysymysten tai perimmäisten kysymysten esiin nostaminen on erittäin tärkeää uudella vuosituhannella, jolloin kristinuskon inkulturaatio on jälleen kerran ratkaisevan tärkeää kirkon olemassaololle.<br>
<br>
Inkulturaatio uudella vuosituhannella haastetaan tietyillä tekijöillä, jotka kirkon on otettava huomioon. Nämä ovat:
Uskontojen moninaisuuden haaste. Olemme nopeasti siirtymässä uskonnollisesti moniarvoiseen maailmaan. Miten kirkon tulisi tähän reagoida? Ensimmäinen asia, jonka kristinuskon on tehtävä, on luopua menneiden aikojen aggressiivisista lähetysmenetelmistään. Evankeliointi ei saisi sisältää minkäänlaista pakottamista, edes hienovaraisinta. Toiseksi, kristillisen teologian on mietittävä uudelleen kantansa siihen, mitä voidaan kutsua uskonnolliseksi pluralismiksi. Historiallisesti tästä asiasta on ilmaistu ja harjoitettu erilaisia näkemyksiä. Menneisyydessä vallinnut näkemys oli kristomonistinen: vain ne, jotka uskovat Kristukseen, voivat pelastua. Tämä näkemys oli vallalla erityisesti protestanttien keskuudessa, mitä voimme kutsua "barthilaiseksi lähestymistavaksi". Se on näkemys, joka inspiroi monia lähetysliikkeitä lännessä viime vuosisatojen aikana. Tämä näkemys on kyseenalaistettu itse protestanttisessa teologiassa meidän aikanamme. On nykyään protestanttisia teologeja, jotka haluavat edistää ajatusta siitä, mitä voidaan kutsua "kosmisen Kristuksen" ajatukseksi, eli kristologiasta, joka on riittävän laaja sisällyttääkseen jopa termiin "Kristus" ne muiden uskontojen edustajat, jotka tietoisesti tai tiedostamatta etsivät sitä, mitä me kristityt kutsumme "Kristukseksi". Tämä kristologian laajentaminen näyttää olevan suosiossa erityisesti protestanttisten kristittyjen keskuudessa, jotka asuvat alueilla, kuten Intiassa, Japanissa jne., joissa kristinusko on vähemmistön asemassa. He uskovat, että heidän tilanteessaan perinteinen, kapeasti kristosentrinen asema ei ole järkevä.<br>
<br>
Roomalaiskatolisessa teologiassa historiallisesti vallinnut näkemys on leimattu periaatteella, joka juontaa juurensa Pyhään Kyprianukseen (itse asiassa se voidaan jäljittää Origenekseen kolmannelta vuosisadalta), extra ecclesiam nulla salus, eli kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta. Termillä "kirkko" tarkoitettiin menneisyydessä roomalaiskatolista kirkkoa, näkemystä, jota on radikaalisti muutettu vuosisadallamme, erityisesti toisen Vatikaanin kirkolliskokouksen jälkeen, yhteisyyden asteiden ajatuksen kautta: ne, jotka kuuluvat Rooman kirkkoon, ovat täydessä yhteydessä kirkon kanssa, kun taas ne, jotka ovat roomalaiskatolisen kirkon ulkopuolella, ovat vain osittain Kristuksen ruumiissa. Suhteessa ei-kristillisiin uskontoihin roomalaiskatolinen teologia alkaa edistää avointa asennetta uskonnollisen pluralismin ilmiötä kohtaan. Vatikaanin kansainvälinen komissio julkaisi äskettäin hyvin avoimen raportin kristinuskon ja uskontojen välisestä suhteesta, kun taas esimerkiksi Rooman gregoriaanisen yliopiston entisen professorin, Jacques Dupuis'n, kirjat ehdottavat lähestymistapaa uskonnolliseen pluralismiin ilmiönä, joka on osa Jumalan suunnitelmaa ihmiskuntaa varten, he ovat menneet jopa niin pitkälle.<br>
<br>
Ortodoksinen teologia ei ole virallisesti lausunut mitään tästä kohdasta. On niitä, jotka pitävät kiinni jäykästä asenteestaan, joka on samanlainen kuin roomalaiskatolisten ja menneisyyden protestanttien. Mutta on ollut myös avoimempia näkemyksiä, jotka voidaan luokitella kahteen kategoriaan. Yksi niistä perustuu pneumatologiaan. Toinen perustuu eskatologiaan. Ensimmäinen tekee jyrkän eron Kristuksen työn ja Pyhän Hengen roolin välillä pelastushistoriassa. Tämä ero ottaa lähtökohdakseen enemmän tai vähemmän venäläisen teologin Vladimir Losskin ajatuksen "kahdesta taloudesta", Kristuksen ja Pyhän Hengen taloudesta. Pyhän Hengen työ ei tämän näkemyksen mukaan rajoitu kirkkoon ja kristittyihin, vaan ulottuu koko ihmiskuntaan ja luomakuntaan. Muut uskonnot eivät siis ole Pyhän Hengen toiminnan ulkopuolella, vaikka voitaisiinkin sanoa, että ne ovat Kristuksen ulkopuolella.<br>
<br>
Eskatologinen näkemys puolestaan perustuu erilaiseen argumenttiin. Ennen viimeistä tuomiota emme voi sanoa täysin varmasti, kuka ei kuulu Kristukseen ja kuka ei pelastu. Huomatkaamme sana "ei". Argumentti ei tarkoita, että olisi agnostisismi ja epävarmuus Kristuksen ja kirkon suhteesta varmana tienä Jumalaan ja pelastukseen. Agnostisismi ja epävarmuus viittaavat vain niihin, jotka eivät usko Kristukseen eivätkä ole Hänen Kirkkonsa jäseniä. Tämä asema mahdollistaa myönteisen asenteen ei-kristittyjä kohtaan ja on järkevämpää kuin argumentti pneumatologiasta. Itse asiassa on vain kohtuullista, että kristillinen kirkko, joka elää historian hämäryyden alla, jättää Jumalalle tehtäväksi ilmoittaa Hänen lopullinen tuomionsa, kun Hän päättää tehdä niin koskien jokaisen pelastusta. Tämä ei suhteellista Kristusta tai kirkkoa. Sikäli kuin tiedämme, kirkko Kristuksen ruumiina on ainoa varma ja turvallinen tie Jumalan luo, luoden oikean suhteen ihmisen ja Jumalan välille. Emme voi siksi kristittyinä ehdottaa parempaa tietä kuin sen, jonka tiedämme. Seisomme vankasti tällä uskolla. Mutta vasta Jumalan lopullisessa tuomiossa voimme nähdä, kuka, jopa kristittyjen joukosta, pelastuu.<br>
<br>
Tällainen asema eroaa uskonnollisesta synkretismistä. Synkretismissä kaikkien osallistuvien osapuolten hyväksymä oletus on, että jokaisella uskonnolla on jotain myönteistä annettavaa. Ja keräämällä, niin sanotusti, eri panokset, joita ne voivat antaa, päädymme kokonaisuuteen, joka itse asiassa vastaa jonkinlaista uutta uskontoa. Tätä synkretismi tarkoittaa. Ei-synkretistisessä lähestymistavassa jokainen uskonto voi tunnistaa myönteisiä elementtejä toisessa uskonnossa, mutta näkee ja arvioi näitä elementtejä oman uskonsa valossa eikä varmasti osana uutta uskontoa.
Tämä johtaa kolmanteen kohtaan siitä, mitä kristinuskon tulisi mielestäni tehdä suhteessa aikamme uskonnolliseen pluralismiin. Kun olemme täysin poissulkeneet ajatuksen jonkinlaisen uuden uskonnon perustamisesta muuttamalla uskonnollisen pluralismin uskonnolliseksi synkretismiksi ja kun otetaan huomioon äsken sanotun perusteella ei-hylkäävä asenne, ainoa järkevä ja oikea asia kristinuskolle olisi käydä vuoropuheluun muiden uskontojen kanssa. Tällaisen vuoropuhelun on oltava rakentavaa, eikä se voi olla uskontojenvälistä vuoropuhelua uskonnollisen vakaumuksen tyhjiössä. Kristinuskon on vahvistettava ja syvennettävä teologiaansa, ei kavennettava ja vesitettävä sitä eräänlaiseksi uskonnolliseksi agnostisismiksi tai relativismiksi. Vuoropuhelu ei tarkoita välinpitämättömyyttä totuutta kohtaan tai suhteellistamista. Päinvastoin, se tarkoittaa vakaumusta, mutta ilman itsepäisyyttä, uskollisuutta yhdistettynä avoimuuteen. Vuoropuhelu on askel eteenpäin suvaitsevaisuudesta. Se sisältää sen tunnustamisen, että toinen, erilainen, on olemassa ei vain olemassaolon vuoksi – sitä suvaitsevaisuus tarkoittaa – vaan on olemassa jonakin, jolla on minulle jotain sanottavaa, jota minun on kuunneltava vakavasti, suhteutettava se omiin vakaumuksiini ja arvioida sitä näiden vakaumusten perusteella ja valossa.<br>
<br>
Mutta mitä toinen minulle sanoo tällaisessa vuoropuhelussa? Vuoropuhelu ei tarvitse vain kumppaneita; se vaatii myös aiheen. Mistä tällaisessa vuoropuhelussa mukana olevat keskustelisivat? Puhuttaisiinko politiikasta ja uskonnon roolista maailman eri kansallisissa ja muissa konflikteissa? Tämä voi olla sopivaa ja joillekin ihmisille, lähinnä poliitikoille, hyödyllistä ja tervetullutta. Mutta on kyseenalaista, voidaanko tällaiseen aiheeseen lähestyä rakentavasti. Tulos olisi varmasti negatiivinen. Tästä syystä ehdotan, että keskustelulla uskontojen kanssa, josta puhumme, tulisi olla erilainen asialista. Sen tulisi asettaa meidät ihmiskunnan polttavien kysymysten eteen, kun lähestymme kolmatta vuosituhannetta. Uskonto ei ole uskontoa varten, vielä vähemmän uskontoja varten. Uskonto on ihmisiä ja heidän suhdettaan Jumalaan, toisiinsa ja luomakuntaan varten. Uskontojen on kohdattava aikamme haasteet.<br>
<br>
Näitä haasteita ovat kolmannelle vuosituhannelle siirryttäessä muun muassa teknologian ja globalisaation haasteet. Maailma kutistuu. Me kaikki tiedämme sen jo nyt. Siitä voidaan sanoa hyviä asioita, mutta siihen liittyy myös vakavia vaaroja. Emme voi pysyä välinpitämättöminä tässä tilanteessa. Suuri ongelma tulevalla vuosisadalla on globalisaatio, eli miten sovittaa yhteen "yksi" ja "monet"? Miten välttää yleisen yhtenäisyyden saavuttaminen paikallisen monimuotoisuuden kustannuksella: miten sallia eron, ei vain olemassaoloa ja suvaitsemista, vaan myötävaikuttaa ihmiskunnan hyödyksi. Meidän on otettava kanta tähän asiaan. Meidän on selitettävä uskoamme ja tarjottava ratkaisuja tähän globalisaation ongelmaan. Meidän on tiedotettava uskovillemme ja myötävaikutettava vastaavasti yleisen tietoisuuden muodostumiseen tästä asiasta.
Ja on myös ekologinen haaste. Tämä on luultavasti vakavin ongelma, jonka ihmiskunta kohtaa tänään. Se leikkaa kansakuntien ja maanosien läpi. Kristinusko jakaa suuren osan vastuusta ekologisesta kriisistä. Tämä on kaikkien tiedossa. Onneksi se on myös asemassa, jossa se voi myötävaikuttaa erittäin paljon ongelman ratkaisuun. Tämäkin alkaa olla tiedossa meidän päivinämme. Vuoropuhelu tällaisesta aiheesta voi tuoda jopa ne, jotka ovat mukana kansallisissa ja poliittisissa konflikteissa, saman pöydän ääreen. Tämä voi olla rakentavaa uskonnollisen pluralismin käyttöä hyödyllisillä seurauksilla monissa muissa suhteissa.<br>
<br>
Ja lopuksi on tieteiden, erityisesti biologian, haaste. Tuskin kukaan näinä päivinä ei olisi huolissaan uutisista, jotka koskevat biologian ja genetiikan edistystä. Aivan eilen, kun matkustin tänne, luin lentokoneessa lehdestä, että tiedemiehet ovat onnistuneet kartoittamaan kromosomeja, mikä mahdollistaa elämän itsensä manipuloinnin. Emme tietenkään voi seurata tapahtumia välinpitämättöminä. Tämä on aihe, joka vaatii teologista pohdintaa. Ja se on niin uusi, että sellainen pohdinta on väistämättä erittäin monimutkainen asia. Mutta on melko naiivia, sallikaa minun sanoa, että bioetiikan ongelma voi yksinkertaisesti olla valtion lainsäädännön asia. Maailman yleinen mielipide on muodostettava, ja uskonto on merkittävä tekijä ihmisen omantunnon muodostamisessa ja tiedottamisessa. Teologisella vuoropuhelulla ei voi olla vaikutusta, jos se ei käsittele tämänkaltaisia kysymyksiä.<br>
<br>
Mitä ortodoksisen kirkon tulisi tehdä näiden haasteiden edessä? Miten sen tulisi reagoida ja miten se voisi myötävaikuttaa? Tässä on joitain henkilökohtaisia ajatuksia tästä ratkaisevasta kysymyksestä.<br>
<br>
Ortodoksisen teologian on tarkistettava kieltään. Olemme perineet rikkaan dogmaattisen perinteen, ja meidän on pidettävä siitä uskollisesti kiinni eikä muutettava siinä mitään. Emme luultavasti tarvitse uusia dogmeja. Mutta tämä ei tarkoita, että meidän on säilytettävä dogmeja arkeologisina aarteina. Tarvitsemme varmasti dogmiemme tulkintaa eksistentiaalisesti. Mitä esimerkiksi Jumalan kolminaisuus tarkoittaa nykypäivän ihmiselle? Heittääkö se valoa ongelmiin, kuten individualismin, universalismin jne. synnyttämiin ongelmiin, jotka leimaavat nykyistä kulttuuriamme. Mitä paikallisen kirkon katolisuuden ekklesiologialla on sanottavaa globalisaation kysymykseen, joka, kuten olemme todenneet, alkaa hallita maailman asialistaa jne. Voimme mainita minkä tahansa kirkkomme dogman, koska ei ole kirkkomme dogmaa, jonka ei tarvitsisi sanoa jotain ihmiskunnan todellisista ongelmista. Ortodoksian on alettava vastata kulttuurisiin kysymyksiin ei etiikalla, vaan dogmeilla, eli sen on tulkittava dogmatiikkaansa eksistentiaalisesti.<br>
<br>
Ortodoksisen kirkon on yhä enemmän ammennettava liturgisesta elämästään, erityisesti eukaristiasta. Eukaristia ei ole yksi sakramentti monien joukossa. Se on koko maailman pelastuksen todellisuuden yhteenveto tai anakefalaisis. Meidän on tuotava liturgiamme enemmän keskusteluun uusista kulttuurisista ongelmista. Jotta voisimme tehdä niin, meidän on ensin kiinnitettävä huomiota siihen, miten vietämme eukaristiaa ja jumalanpalvelusta. Liturginen riitti ei ole pelkkä rituaali. Se on teologiaa, ja sillä on syvällinen eksistentiaalinen merkitys. Meidän on vietettävä liturgiaa oikein, jos aiomme tarjota maailmalle jotain eksistentiaalista merkitystä. Toiseksi, meidän on tulkittava liturgiaamme eksistentiaalisesti. Tarvitsemme toisin sanoen liturgista dogmatiikkaa tai dogmatiikkaa, joka ymmärretään ja ilmaistaan liturgisesti. Tämä on meidän erityinen lahjamme maailmalle 21. vuosisadalla.<br>
<br>
Liturgiamme ohella meidän on vaalittava luostariperinnettämme erämaaisien isien luostarilaisuuden todellisessa hengessä. Meidän aikanamme on huomattava ortodoksisen luostarilaisuuden elpyminen. Mutta erämaaisien isien henki, eli itsesyytöksen henki tai maailman syntien kantaminen itselleen, korvataan usein luostarilaisuudessamme aggressiivisella kiihkoilulla, joka kumoaa askeesin tarkoituksen. Maailma tarvitsee yhä enemmän aidon luostarilaisuuden henkeä, kun se on yhä enemmän utilitarismin ja itsensä oikeuttamisen ahneuden vallassa, jotka leimaavat nykyistä kulttuuria.<br>
<br>
Veljeni ja sisareni Kristuksessa: <br>
<br>
Ortodoksinen kirkko astuu kolmannelle vuosituhannelle ilman poliittista tai taloudellista valtaa. Päinvastoin, se astuu siihen maallisella heikkoudella siinä määrin, että se kyseenalaistaa koko selviytymisensä seuraavan vuosituhannen aikana. Kaikki ortodoksiset kirkot ovat vaikeuksissa, ja ne ovat yhä enemmän tulevaisuudessa. Ortodoksisuuden vahvuus ei ole missään maallisessa vallassa. Se on perinteessään, sekä dogmaattisesti että liturgisesti, mutta vain sillä ehdolla, että tätä perinnettä tulkitaan tavalla, joka tekisi siitä merkityksellisen ihmiskunnan eksistentiaalisten tarpeiden kannalta. Perinteemme säilyttäminen ei enää riitä. Esi-isämme tekivät sen erittäin hyvin. Emme saa tehdä ortodoksisuudesta eksoottista uskontoa, kuten niin monet länsimaiset kristityt lähestyvät sitä. Meidän on ryhdyttävä sen tulkintaan tämän päivän ja huomisen peruseksistenttiaalisten huolenaiheiden valossa. Teologia on ja tulee olemaan yhä enemmän ehdoton edellytys ortodoksisen kirkon selviytymiselle uudella vuosituhannella. Teologia on ortodoksisen kirkon vahvuus. Ortodoksisen teologian ei pitäisi pelätä vuoropuhelua kenenkään kanssa. Sen tehtävänä on käydä vuoropuhelua. Se on ainoa tapa vakuuttaa ainutlaatuisuutensa, tärkeytensä ja välttämättömyytensä. Se on ainoa tapa välttää ortodoksisen kirkon muuttaminen getoksi nykymaailmassa. Juhlimme tänään tämän tiedekunnan suojeluspyhimystä, Pyhää Johannes Damaskolaista, paikallista pyhää, josta tuli universaali teologi. Kuten hänen aikanaan, nykyään ortodoksista teologiaa saarnataan ei-kristillisessä kulttuurikontekstissa. Ja tätä tulee olemaan entistä enemmän tulevalla vuosisadalla. Tämän tiedekunnan elinvoimaisuus lupaa, että sen panos ortodoksisen kirkon todistamiseen tulevina vuosina on tärkeä. Toivomme sille Jumalan siunausta, jotta se voisi yhdessä muiden ortodoksisten teologisten voimien kanssa tuoda ortodoksisen kirkon tunnustaman totuuden todistuksen maailmaan, joka tarvitsee sitä yhä enemmän tulevalla vuosituhannella. Tunnettu brittiläinen bysantinologi on sanonut, että 21. vuosisadasta tulee ortodoksisuuden vuosisata. Tämän ei pitäisi saada meidät ylpeilemään. Sen pitäisi pikemminkin saada meidät tuntemaan vahvemmin heikoille harteillemme asetettua valtavaa vastuuta Totuuden todistamisesta. Tällaisella tunteella olen esittänyt teille vaatimattomat pohdiskelut tänä iltana.<br> 
<br>
(Lähde: http://theology.balamand.edu.lb/index.php/local-events/738-zizioulaslecture / Käännös: Ortodoksi.net)<br>
<br>--->