Lähdekoodi sivulle Vastavihityn munkin kolme vuorokautta kirkossa

''Aamun Koitto numero 11, 2.6.1977, sivut 197-199.''<br>
[[Kuva:Panteleimon_1977_ak-on.jpg|thumb|400 px|<center>Pappismunkki Panteleimon 1977<br><small>(''kuva: mp. Panteleimonin albumista)</small></center>]]
Edessä oleva helmikuun kahdennenkymmenennen toisen päivän ilta on oleva eräs elämäni merkittävimmistä: jos Jumala suo, tänä iltana minut vihitään munkiksi. "Outoa ja erikoista", varmaan ajattelette! Niin kyllä, ja myös hieman kauhistuttavaa. Olen kuitenkin totuttautunut ajatukseen niin kauan, että kaikki edessä oleva tuntuu aivan luonnolliselta ja asiaankuuluvalta. Istun huoneessani ja odotan, että asiat lãhtisivät pyörimäān omalla painollaan. Minun puoleltani kaikki on valmista. Olen käynyt saunassa ja vaihtanut puhtaat vaatteet ylleni. Viereisen sängyn päälle olen laittanut valmiiksi juuri ompelimosta saadun viitan ja kaupasta ostetut mustat sandaalit. On hiljaista, kaikki muut ovat kirkossa. Jumalanpalveluksessa luetaan [[Andreas Kreetalaisen suuri katumuskanoni|pyhän Andreas Kreetalaisen katumuskanonia]], [[Suuri paasto|Suuren paaston]] ensimmäinen viikko on parhaillaan menossa. Lukeminen ei kirkosta kuulu huoneeseeni asti, mutta [[irmossi]]en ja välivärssyjen laulaminen kyllā. Ryhdyn lukemaan Matteuksen pyhää evankeliumia. Päästyäni 13. luvun loppuun aion lopettaa, mutta en halua kuitenkaan pysähtyä tuohon lukuun ja niinpä luen vielä pari lukua eteenpäin. Sitten laitan kirjan sivuun ja jään kaikessa rauhassa odottamaan.<br>
<br>
'''Tapahtumien ketju on jo lähtenyt käyntiin'''<br>
<br>
Munkiksivihkimistoimitus on suoritettu ja munkki '''Panteleimon''' on jätetty yksin Leningradin Hengellisen Akatemian kirkkoon. Tässä on noudatettu vanhaa perinnettä, jonka mukaan [[Munkki|munkin]] tulee vihkimyksensä vastaanottamisen jälkeen olla kirkossa useampia päiviä rukousta ja mietiskelyä varten muista töistä vapautettuna.<br>
<br>
Pohtiessani edeltä käsin sitä, kuinka tulen viettämään ensimmäisen yön kirkossa munkiksi vihkimisen jälkeen, olin tehnyt sitä varten erityisiä suunnitelmia.<br>
<br>
Näin olin miettinyt varsinkin rukoilemisen suhteen: "Lukisin niin ja niin monta [[kanoni]]a ja [[Akatistos|akatistosta]]. Evankeliumit lukisin tietysti myös ja ehkäpä koko pyhän Raamatun. Aloittaisin Mooseksen ensimmäisestä kirjasta ja siitä vain eteenpäin. Ja kaikki yhtenä yönä." Noin olin ajatellut, mutta toisin on tapahtuva. Vihkimistoimituksen jälkeen kello on jo yksitoista illalla. Olen niin väsynyt, että vain vaivoin saan luetuksi läpi Ehtoollista edeltävät rukoukset. Sen jälkeen istuudun heti minulle varta vasten alttarista tuotuun, kädensijoilla varustettuun tuoliin. Istuin on laitettu kirkon etuosaan vasemmalle, suurikokoisten ikonien taakse suojaan. Tuolissa levätessäni kertailen samalla ajatuksissani kaikkea tänä iltana koettua.<br>
<br>
Tapahtumien ketju on lähtenyt vääjäämättömästi käyntiin, kun isä '''Simonin''', metropoliitta '''Nikodimin''' huonepalvelijan – ''keleiniekan'' – saattamana laskeudun Akatemian rappusia alas. Menemme metropoliitan asuntoon, jonne on varustettu munkiksi vihkimistoimituksessa tarvittavat vaatteet ja joihin on hyvä edeltäpäin hieman tutustua. Alakertaan laskeutuessani välttelen vastaantulevien katseita, luon silmät alas enkä tervehdi ketään. Mutta kirkon kohdalle saapuessani asiaan tulee poikkeus. Huomaan silloin seisovani vastakkain Petserin luostarin varajohtajan, arkkimandriitta '''Gabrielin''' kanssa. Ja mikäs sen hauskempaa. Tervehdimme sydämellisesti. Isä [[arkkimandriitta]] on palvelijansa kanssa matkustanut luostaristaan Leningradiin varta vasten munkiksi vihkimistoimitusta varten. Mukanaan hän on tuonut luostarin lahjana kaikki munkin vaatteet: viitat, [[Klobukki|klobukit]], [[kamilavka]]t jne. Metropoliitan kotikirkon viereisessä salissa luostarista tuodut vaatteet on asetettu huoneen seinustalla olevien tuolien päälle. Vaatteita sovitellessani huomaan, että klobukki on liian suuri. Asia korjautuu hieman, kun sen sisään vuorin väliin laitetaan sideharsoa täytteeksi. Sitten [[ipodiakoni]] tulee ruokasalista ja pyytää kohteliaasti isä varajohtajaa ja hänen seuralaistaan illallistamaan.<br>
[[Kuva:Gabriel_petseri_1977_ak-on.jpg|thumb|400 px|left|<center>Petserin igumeni, arkkimandriitta Gabriel 1977<br><small>(''kuva: mp. Panteleimonin albumista)</small></center>]]
Pian tämän jälkeen löydän itseni ylhäältä kirkon kuoroparvekkeelta pitkään, säkkikankaiseen paitaan puettuna. Alhaalla kirkossa on pimeää, vain lampukat tuikkivat, Sitten kuuluu metropoliitan lausuma alkusiunaus: ''"Kiitetty on Jumalamme, alati, nyt, aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen."'' Kuoron laulaessa munkkien rivistö siirtyy alttarin sívuosista kirkkosaliin ja sieltä rappusia ylös kohti kuoroparveketta. Kummeina toimivat arkkimandriitta Gabriel ja igumeni '''Isidor''' ovat saattueessa ensimmäisinä. Tultuaan luokseni he ottavat minut keskelleen, verhoavat [[Mantia|mantioittensa]] liepeillä ja lähtevät saattamaan kirkkoon. Tultuamme pyhän oven eteen heittäydyn metropoliitan eteen maahan ja jään odottamaan.<br>
<br>
Vihkimistoimituksen päätteeksi [[metropoliitta]] lausuu minulle muutaman sanan ohjaukseksi. Aiheekseen hän on ottanut kaikkien tunteman kirkkoveisun sanat: ''"Niin monta, kuin teitä on Kristukseen kastettu, te olette Kristukseen pukeutuneet."'' Ja päätteeksi onnittelut kysymyksineen: "Mikä on nimesi veli?" Tähän vastaan: "Syntinen munkki Panteleimon, pyhä esipaimen." Metropoliitan jälkeen tulevat kaikki kirkossa mukana olleet onnittelemaan. Asioista tarkemmin perillä olevat onnittelevat minua vanhan tavan mukaan olkapäitä suudellen ja nimeä kysyen. Muut taas onnittelevat tavallisesti kolme kertaa suudellen ja heille minä myös vastaan tavanomaisesti. "Pelasta, Herra."<br> 
<br>
'''Olenko nyt onnellinen ja tyytyväinen'''<br>
<br>
Kello on pitkälle yli puolen yön ja istun mietteissäni autiossa kirkossa. Vaikka ketään ei ole näkyvissä, en kuitenkaan tunne oloani orvoksi. Tiedän, että pari kerrosta ylempänä, oppilasasuntolassa, nukkuu liki parisataa seminaristía ja Akatemian opiskelijaa makeinta untaan. Kirkkosalissa taas on yöstä huolimatta melko valoisaa kaupungin valojen heijastuessa suurista ikkunoista sisään.<br>
<br>
Ajatuksissani teen itselleni kysymyksiä ja hetken mietittyäni samalla vastaan niihin. Kysyn itseltäni: "Olenko nyt onnellinen ja tyytyväinen?" Mietittyäni vastaan myöntävästi: 'Hyvin onnellinen. Vuosien haave on toteutunut. Olen saanut vihkiytyä Venäjällä munkiksi rakastamieni ja minulle paljon merkitsevien ihmisten keskellä. Kaikesta tästä olen Jumalalle hyvin kiitollinen.”<br>
<br>
Isä NN:n tullessa hetki sitten luokseni muistelimme yhdessä, kuinka vuosi sitten olin samoissa merkeissä tullut "lohduttamaan'" häntä munkiksi vihkiytymisensä jälkeen. Muistelimme nyt tuota tapahtumaa ja sanoin, kuinka tuolloin mieleni teki suuresti kertoa hänelle, että jos Jumala suo, niin aikanaan itse istun sinun paikallasi vastavihittynä munkkina. Sain tuolloin kuitenkin hallituksi kieleni ja ehkä niin olikin parempi. Nyt keskustelimme isä NN:n kanssa samoista asioista kuin tuolloin: munkkilaisuudesta, luostareista ja niiden elämästä sekä nykyajan mukanaan tuomista näihin liittyvistä uusista kysymyksistä ja haasteista. Isä NN:n jälkeen tulee vielä muita munkkeja keskustelemaan kanssani. Muun ohessa he kyselevät [[Valamon luostari|Valamon]] vaiheita sodan jälkeen ja sen nykytilannetta. Kerron heille lyhyesti munkkien muuttamisesta sodan aikana Laatokan Valamosta Sisä-Suomeen. Kerron myös vaatimattoman evakkoluostarin rakentamisesta, korkeaan ikään ehtineiden vanhusten kilvoittelusta: veljestön vähenemisestä ja luostarin elämän miltei sammumisesta. Mutta jälleen kerran on virinnyt toivo elämän voimistumisesta luostarissa, sinne on rakennettu uusi kirkko ja luostari on saanut paljon uskollisia ja avuliaita ystäviä.<br>
<br>
Kun kaikki ovat lopulta menneet, jään yksin. Kokoilen mantian liepeitä tiukemmin ympärilleni, yritän löytää tuolissa mukavan asennon ja väillä torkkuen jään odottamaan uuden päivän valkenemista.<br>
<br>
'''Ensimmäisen yön jälkeen seuraa toinen'''<br>
<br>
Vuorokausi kirkossa on kulunut umpeen, on jälleen yö ja minut on taas jätetty yksinomaan rauhaani. Tavan mukaan laulajat kävivät nytkin keskiyöllä kellon lyödessä kaksitoista laulamassa parvekkeella: ''"Katso, ylkä tulee puoliyössä, ja autuas se palvelija, jonka Hän valveilta löytää ..."'' Laulun ajaksi menen sytytetty kynttilä kädessä seisomaan solealle kuninkaan oven eteen. Äänien perusteella tunnistan laulajista muutaman. Lopuksi käännyn kuoroparveketta kohti ja kiitän laulusta. On jotenkin miellyttävää, että he laulullaan käyvät minua tervehtimässä.<br>
<br>
Aamulla olen käynyt Ehtoollisella [[EPL|Ennen Pyhitettyjen Lahjain liturgiassa]]. Jälleen kerran olen sytyttänyt pitkän kynttilän, asettanut vihkimyksessä minulle annetun pienen puuristin sen eteen ja jo hyvissä ajoin asettunut [[amboni]]n eteen Ehtoollisen jakoa odottaen. Uskovainen kansa Venäjällä rakastaa munkkilaisuutta ja tuntee syvää myötätuntoa sen tien valinneita kohtaan. Tämän olen henkilökohtaisesti tuntenut niissä sydämellisissä onnitteluissa, joita olen saanut osakseni vihkimykseni jälkeen. Sydämelliseksi osanotoksi tunnen myös nyt takaani kuuluvan liikuttuneiden ihmisten itkun. He eivät nimittäin vastavihityn munkin nähdessään itke surusta vaan ilosta, siitä ilosta, että nuori mies on lähtenyt munkkilaisuuden kilvoittelun tielle. Tämä on luonnollinen reaktio oikeauskoista kirkkoa sydämestään rakastavalta ja siinä elävältä kristityltä. Ehtoollisen vastaanottaessani minusta tuntuu hieman oudolta lausua uusi nimeni. Oudon juhlallisilta
kuulostavat myös papin sanat: ''”… kalliista ja pyhästä Ruumiista ja Verestä osallistuu munkki Panteleimon sielun ja ruumiin parannukseksi sekä iankaikkiseksi elämäksi."''<br>
<br>
Aamujumalanpalvelus kesti tänään kauan, liki viisi tuntia. [[Katisma]]jaksojen aikana istuin ja usein samalla myös nukahdin havahtuen vasta papin lausuessa [[Pyhän Efraim Syyrialaisen paastorukous|p. Efraim Syyrialaisen paastorukousta]]. Palveluksen jälkeen opiskelijat menivät aterioimaan, minulle taas ruoka kannettiin tarjottimella. Ruokailin [[ponomari]]n huoneessa, siellä on jonkinlainen pöytä ja myös tuoli kalustona. Ruokahalua ei erikoisemmin ole, eikä [[Suuri paasto|Suuren paaston]] ensimmäisen viikon ruokakaan niin ihmeellistä. Päivällä mustiin pukeutuneet naiset ovat siivonneet kirkkoa. He ovat myös eri tavoin palvelleet minua. Vastapalvelukseksi olen lukenut heidän minulle antamia esirukouslappuja. Naiset ovat selittäneet, että Jumala kuulee erityisen hyvin vastavihityn munkin rukoukset. Isä NN:kin on antanut minulle muisteltavaksi oman esirukouslistansa.<br>
<br>
Illalla metropoliitta on lukenut Akatemian kirkossa venäjän kielellä suuren katumuskanonin. Väsymyksestä huolimatta jaksoin seistä kanonin lukemisen ajan. Sen päätyttyä ja metropoliitan mentyä alttariin kävin välittömästi istumaan ja nousin vasta kun esipaimen tuli lukemaan palveluksen loppurukousta. Kun kirkkoväki on poistunut, jää seuraukseni vain parvekkeelle rukoilemaan jääneet muutamat oppilaat. Heidän mentyään sammuu myös parvekkeen valo ja kaikki jää pimeään hiljaisuuteen. Haluaisin nukkua tämänkin yön tuolissa istuen, mutta ruumista särkee niin, että minun on pakko oikaista itseni muutamaksi tunniksi lattialle. Siinä kovalla lattialla levätessäni ajattelen, kuinka suloisen nöyryyttävältä tuntuukaan tämä täysissä vaatteissa kirkon lattialla nukkuminen. Sillä vaikka ruumista särkee, niin sielussa kaikki tuntuu
hyvältä.<br>
<br>
'''Vielä yksi yö ja sitten vapautus'''<br>
<br>
Istun edelleenkin kirkossa. Aamusta lähtien olin ollut varma, että minut viimeistään iltapäivällä tullaan hakemaan sieltä pois, mutta mitä vielä. Yleensähän vastavihittyjä munkkeja pidetään kirkossa vain pari yötä ja viime aikoina monet ovat viettäneet siellä vain yhden yön. Kello kolmen maissa iltapäivällä metropoliitan keleiniekka tulee vihdoin ilmoittamaan, että minun on oltava kirkossa vielä huomiseen asti. Olin syvästi pettynyt. Minulla oli tarkat suunnitelmat siitä, kuinka vapauduttuani täältä heittäisin heti yltäni nämä epämukavat vaatteet, menisin saunaan ja sen jälkeen nukkumaan. Iltakirkkoon tuskin enää jaksaisin tulla. Mutta ei. Aikani asiaa mietittyäni tyydyn kohtalooni. Ajattelen, että kun kerta olen tälle nöyryyden tielle lähtenyt, niin täytyy sitä yrittää harrastaa myös käytännössä. Eikähän minulla ole muuta mahdollisuuttakaan kuin nöyrästi alistua kohtalooni. Klobukkia en nimittäin voi ottaa päästäni. Sen tulee suorittamaan metropoliitta Nikodim luettuaan ensin sitä vielä asiaankuuluvan rukouksen. Ihmiset ovat rakastettavia ja yrittävät kaikin tavoin ottaa osaa kohtalooni. Isä [[igumeni]] tuntee varmaankin aiheettomasti omakohtaista syyllisyyttä siitä, että minun täytyy yhä istua kirkossa ja siksi hän ei enää kehtaa käydä vointiani kyselemässä.<br>
<br>
Päivä kuitenkin kuluu nopeasti. Olen jonkinlaisessa horroksessa nukkuen varmaan suurimman osan ajasta. Illalla on jälleen pitkä palvelus. Istun suurimman osan ajasta tuolissa mantiaan kääriytyneenä ja katse alaspäin suunnattuna. Palveluksen jälkeen minulle sijataan lattialle vuode. Oppilaat tuovat suurella touhulla patjan ja vuodevaatteet. Olen väsynyt ja heti puolenyön jälkeen heittäydyn täysissä pukeissa vuoteen päälle lepäämään. Rukouskirjat ja esirukouslaput olen jo antanut viedä pois. Olen siksi väsynyt, etten voi ajatellakaan niiden lukemista. Nukun aina varhaiseen aamuun asti. Uni on kuitenkin katkonaista, sillä klobukki painaa päätä ja olo on koko ajan epämukava. Naisten tullessa puoli seitsemän maissa sytyttelemään lampukoita nousen nopeasti ylös.<br>
<br>
Alkanut päivä on perjantai ja puolesta päivästä lähtien alan tuntea vapautuksen lähenemisen. "Nyt minut on pakko päästää täältä pois, sillä illalla minun on jo lähdettävä Suomeen. Kunhan metropoliitta tulee kirkosta, niin silloin asiat varmasti rupeavat selkiämään'", ajattelen. Mutta perjantaiaamun palvelus on pitkä ja kestää pitkälle yli kahden iltapäivällä.<br>
<br>
Joskus puoli kolmen maissa isä Simon sitten tulee ja iloisena ilmoittaa, että kohta sinua tullaan hakemaan. Pian tämän jälkeen isä igumeni yhdessä nuoren [[munkkidiakoni]]n kanssa tulee luokseni. Otan puuristin ja sytytetyn kynttilän käteeni ja lähden heidän saattamanaan pois kirkosta. Laskeudumme kohti metropoliitan kotikirkkoa ja matkalla laulamme kirkkoveisuja. Pienessä kotikirkossa isä esipaimen lukee lyhyen rukouksen ja sitten nopealla liikkeellä ottaa klobukin päästäni. Tämän jälkeen hän ystävälisesti pyytää meidät yhteiselle aterialle.<br>
<br>
Metropoliitan ruokasalissa tarjotaan paastoruokaa. Kaalikeitto on herkullista, paksuilla sienillä suurustettua, Olen kuitenkin niin väsynyt, että tuskin jaksan lusikkaa kohottaa. Ruokailu ja sen yhteydessä käydyt keskustelut olivat hyvin mielenkiintoisia. Niiden perinpohjainen selittäminen tietäisi kuitenkin tälle esitykselle loputonta pituutta. Mutta äiti '''Aleksijaa''' en voi jättää huomiota vaille.<br>
<br>
Ruokailu oli jo täydessä käynnissä, kun ruokasalin ovi avautui ja mustiin pukeutunut, tukevahko, keppiin nojaava ja vaikeasti liikkuva mummo silmiä ristien ja anteeksi pyydellen työntyi sisään. Hänen perästään tuli pieni harmaa saattaja, nainen. Metropoliitta viittasi heidät istumaan pöytään. Mummo istui viereeni ja ryhtyi sen kummempia kursailematta syömään. Vähän aikaa ensin emmittyäni ryhdyin hänen kanssaan keskustelemaan ja samalla havaitsin, että vierustoverini hallitsee sanan taidon. Hän kertoi olevansa äiti Aleksija. Jaroslavin hiippakunnan Uglitsin kaupungista. Samassa paikassa oli nykyinen metropoliitta Nikodim aikoinaan aloittanut [[pappismunkki]]na papillisen uransa. Tuosta ajasta lähtien äiti Aleksija on ollut ystävyyssuhteissa metropoliitan kanssa ja tämä verrattain usein kutsuu hänet kylään Leningradiin. ”Taas kun metropoliitta Nikodim on Uglitsissa, niin hän ehdottomasti on silloin kylässä luonani”, lisää äiti Aleksija. Sitten hän kertoo laajasti ja seikkaperäisesti, kuinka metropoliitta huolimatta vaikeasta sairaudestaan noin vuosi sitten oli vihkinyt hänet nunnaksi. Ja kuinka hänen, Aleksijan, oli täytynyt olla kirkossa vain yksi yö, vaikka hän kyllä asiaa tiedusteltaessa oli itse ehdottanut tuon ajan pituudeksi asiaankuuluvaa ajanjaksoa.<br>
<br>
Kerroin väliin, että minäkin tiedän vähän Jaroslavin hiippakunnan sodanjälkeisistä asioista. Minulla on nimittäin valokuva, jossa metropoliitta Nikodim on vielä pappismunkkina ja isä '''Abel''' on kuvassa myös. Jälleen seurasi laaja esitelmä, tällä kertaa kuvassa keskellä istuvasta Jarosłavin arkkipiispa '''Dimitristä''', joka myöhemmin vihkiytyi [[skeema]]an ja kuoli '''Lasarios'''-nimisenä. No, tämä riittäköön äiti Aleksijasta.<br>
<br>
'''Junassa'''<br>
<br>
Nyt minulla on jo kiire, aikaa iltajunan lähtöön ei ole enää kovinkaan paljon ja tekemistä on vielä yllin kyllin. Matkaa varten vaihdan siviilivaatteet ylleni. Vain paidan alle jäänyt ja yläruumiin ympäri nauhoilla solmittu [[paramantia]] – Kristuksen lupaamaa iestä kuvaava kirjailtu neliskulmainen vaatekappale – on muistuttamassa minua kaikesta edellä olleesta. Siviilivaatteissa oleminen tuntuu oudolta, epätodellisen mukavalta ja osaan sopimattomalta.<br> 
<br>
Junassa joudun samaan hyttiin erään Ruotsiin sukuloimaan matkustavan eestiläisen miehen kanssa. Hän on hyvin puhelias ja haluaisi mielellään jutella kanssani. Pyytelen anteeksi ja sanon olevani hyvin väsynyt. Kääriydyn lämpimään huopaan ja laskeudun pitkäkseni vuoteelle. Uneen vaipuessani ajattelen, että tuskin tuo eestiläinen mies uskoisikaan, vaikka kertoisin hänelle, mitä kaikkea minulle on viimeisen kolmen päivän aikana tapahtunut.<br>
<br>
[[Panteleimon Oulun emeritus metropoliitta|'''Pappismunkki Panteleimon''']]<br>
<br>
[[Luokka:Aamun Koitto]]