Liturginen kieli ja elävä traditio
Ortodoksi.netista
Pyhän kielen merkitys ortodoksisessa rukouksessa ja seurakunnan elämässä
Isä Sofroni ja rukouksen kieli
Isä Sofroni (Saharov) (1896–1993), Athosvuoren pyhittäjä Siluanin oppilas ja Pyhän Johannes Kastajan luostarin perustaja Essexissä, kuului 1900-luvun merkittävimpiin ortodoksisiin kilvoittelijoihin ja teologeihin. Hänen opetuksessaan rukous ei ollut ensisijaisesti tekniikka tai menetelmä, vaan koko ihmisen olemisen tapa Jumalan edessä. Tästä näkökulmasta myös jumalanpalvelusten kieli sai erityisen painon. Isä Sofroni suhtautui varauksella ajatukseen, että liturginen kieli muutettaisiin täysin arkiseksi puhekieleksi, sillä hänen mukaansa rukouksen kieli vaikuttaa suoraan siihen, miten ihminen asettuu Jumalan eteen.
Tämän ajattelun taustalla ei ollut nostalgia tai halu sulkea ihmisiä ulos kirkon elämästä. Pikemminkin kyse oli kokemuksesta, että arkikieli kantaa mukanaan arjen käyttöyhteyksiä, mielikuvia ja ajattelutapoja, jotka helposti vetävät rukouksen takaisin selittämisen, hallinnan ja hyödyllisyyden piiriin.
Liturginen kieli ei ole arjen jatke
Liturginen kieli on kirkossa erityiseen käyttöön pyhitettyä kieltä. Se ei ole arjen jatke, vaan kutsu astua toiseen todellisuuteen, jossa ihminen ei niinkään puhu Jumalasta kuin seisoo Hänen edessään. Juuri tämä “toiseus” auttaa rukousta olemaan rukousta eikä vain uskonnollista puhetta.
Ortodoksisessa traditiossa kieli ei ole koskaan ollut vain tekninen väline. Kreikka, kirkkoslaavi, syyria, georgia ja monet muut liturgiset kielet eivät ole pyhiä itsessään, vaan siksi, että ne ovat vuosisatojen ajan muovautuneet rukouksen, hymnografian ja teologisen ajattelun kantajiksi. Sanat ovat saaneet merkityksensä kirkon elämässä, eivät vain sanakirjoissa.
Teologinen kieli ja merkitysten syvyys
Tämä näkyy erityisesti teologisessa kielessä. Kreikan nous ei tarkoita vain järkeä tai ajattelua, vaan koko ihmisen sisäistä näkevää kykyä, sydämen ja mielen syvintä keskustaa. Tällaisia merkityksiä on vaikea siirtää sellaisenaan moderniin kieleen ilman, että jotain olennaista katoaa tai latistuu. Tästä syystä käännös on aina sekä välttämätön että keskeneräinen.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö kirkko kääntäisi tekstejään tai pyrkisi ymmärrettävyyteen. Ortodoksinen kirkko on aina puhunut kansojen kielillä, ja käännöstyö on ollut keskeinen osa sen elämää ja lähetystehtävää. Samalla traditio muistuttaa, että rukouksen päämäärä ei ole täydellinen käsitteellinen ymmärtäminen. Rukous on osallistumista, ei vain tiedon vastaanottamista.
Suomen kieli liturgisena kielenä
Tämä kysymys koskettaa myös suomalaista ortodoksista todellisuutta. Suomen kieli on verrattain nuori liturginen kieli, ja suuri osa ortodoksisesta sanastostamme on syntynyt vasta 1900-luvun alkuvuosikymmeninä käännöstyön kautta. Samalla suomalaisessa rukousperinteessä on jo nähtävissä, miten tietyt ilmaukset, sävyt ja rytmit ovat vähitellen juurtuneet osaksi seurakuntaelämää.
Ne eivät ole arkikielen ilmauksia, mutta juuri siksi ne voivat auttaa rukoilijaa irrottautumaan arjen puhetavasta ja astumaan rukouksen tilaan. Tässä mielessä liturginen kieli ei ole este ymmärtämiselle, vaan keino syventää rukouksen kokemusta.
Monikielisyys ja seurakunnan arki
Viime vuosina kielikysymys on noussut Suomessa esiin myös toisenlaisesta näkökulmasta. Joillakin alueilla, joissa venäjänkielisten maahanmuuttajien osuus seurakuntalaisista on suuri, on käyty keskustelua venäjän kielen asemasta seurakunnan jumalanpalveluksissa ja toiminnassa. Osa seurakuntalaisista on kokenut monikielisyyden rikkautena ja pastoralisena välttämättömyytenä, osa taas on pelännyt yhteisen seurakuntaidentiteetin hämärtymistä tai oman kielen jäämistä sivuun.
Keskustelun ajoittainen kipeys kertoo siitä, että kieli ei ole kirkossa neutraali kysymys. Se liittyy kuulumisen, osallisuuden ja yhteisyyden kokemukseen.
Liturginen kieli ja kirkon yhteys
Monikielisyys ei kuitenkaan ole ortodoksiselle kirkolle vieras ilmiö. Kirkko on alusta alkaen elänyt useiden kielten ja kulttuurien keskellä. Haaste ei ole niinkään kielten määrä, vaan se, miten kieli ymmärretään: palveleeko se yhteistä rukousta vai muuttuuko se identiteetin tai vastakkainasettelun välineeksi.
Liturginen kieli kutsuu kaikkia samaan rukoukseen, mutta seurakunnan kielenkäyttö arjessa kertoo samalla, keitä pidetään osallisina ja kuultuina. Tässä kohdin liturginen traditio ja pastoraalinen harkinta kohtaavat.
Hidas kasvu osana elävää traditiota
Isä Sofronin ajattelun valossa kielikysymys asettuu laajempaan perspektiiviin. Liturginen kieli ei ole kirkon sisäpolitiikkaa, vaan osa elävää traditiota, joka kasvaa rukouksessa hitaasti ja kärsivällisesti. Sitä ei muokata hetkellisten paineiden tai mieltymysten mukaan, mutta se ei myöskään ole muuttumaton museo-esine.
Samalla seurakunnan kielenkäyttö arjessa on lähimmäisenrakkauden kysymys: toisen ihmisen kohtaamista hänen todellisuudessaan ilman, että rukouksen yhteinen perusta hajoaa. Suomalaisessa kontekstissa tämä kutsuu etsimään tasapainoa – ei nopeita ratkaisuja, vaan kärsivällistä kuuntelua ja yhteistä suuntaa.
Lähteistä
Tämä artikkeli pohjautuu pääasiassa englanninkieliseen keskusteluun liturgisesta kielestä ja pyhästä traditiosta, joka on julkaistu Road to Emmaus -lehdessä ja myöhemmin OrthoChristian-sivustolla. Lisäksi taustalla on isä Sofroni (Saharovin) opetuksia rukouksesta ja liturgisesta elämästä. Suomen kontekstia koskeva osuus perustuu kotimaiseen julkiseen keskusteluun ortodoksisten seurakuntien monikielisyydestä sekä uskonnontutkimuksessa tehtyihin havaintoihin venäjänkielisten ortodoksiyhteisöjen asemasta Suomessa.
Ortodoksi.net
10.1.2026