Jumalallisen murheen täyteyden hedelmät (opetuspuhe)

Jumalallisen murheen täyteyden hedelmät

Kirkon pyhät isät todistavat historiassa Jumalan elävästä totuudesta. Kun me viittaamme pyhiin isiin, emme viittaa käsitteelliseen perinteeseen tai pelkkiin opinkappaleisiin. Me viittaamme pyhiin isiin ihmispersoonina, jotka kantoivat huolta ja pitivät yllä Pyhän Hengen jatkuvaa läsnäoloa Kirkossa.

Pyhät isät kuuluvat ortodoksisen uskon ja elämän ytimeen. Heidän teologiansa todistaa kaikkina aikoina elävän Jumalan salaisuudesta sanassa, ajattelussa ja teoissa. Pyhien isien teologinen sana oli seurausta heidän kirkollisesta kokemuksestaan, sillä se merkitsi ratkaisevasti Kirkon elämän muotoutumiseen ja kehittymiseen.

Ortodoksisessa kirkossa on suurenmoisia hengellisiä rikkauksia. Meidän on ortodokseina palattava pyhien isien perinteeseen eikä mukauduttava nykyajan yhteiskunnan eettiseen ja moraaliseen rappioon. Jos me olemme uskollisia Kirkon jäseniä, me emme sido laitoskirkon tehtävää ja kutsumusta poliittiseen tai taloudelliseen järjestelmään. Kirkkoisien Traditio merkitsee voimakasta turvaa aikamme yhteiskunnassa ja laitoskirkossa hengellisen elämän privatisoimista vastaan.

Kirkon pyhät isät ymmärsivät raamatullisesti Kristuksen historian keskukseksi. Ortodoksia merkitsee Kristuksen ja Hänen taivaallisen Valtakuntansa toteutumisen jatkuvaa odottamista ja siihen valmistautumista. Kirkon pyhät isät opettavat meille ortodoksista ajattelua ja elämää.

Me tarvitsemme nykyaikana kipeästi heidän opetustaan ja elämän esimerkkiään. Pyhät isät loistavat kuin majakat, jotka ohjaavat merenkulkijoita maailman myrskyn keskellä suojaiseen satamaan. Pyhät isät ovat meille ortodoksisen uskon eläviä esikuvia.

Johannes Krysostomos on hyvä esimerkki Kirkon pyhistä. Hänen opetuksensa kasvoi käytännön kirkollisesta elämästä. Kirkollinen sana tuli lihaksi tulisieluisen Konstantinopolin esipaimenen opetuksessa.

Ortodoksinen teologinen tieto tarkoittaa kokemuksellista osallistumista, ykseyttä ja Jumalan näkemistä. Ortodoksinen teologia on Kirkon terapeuttista elämää. Pyhien isien perinteessä teologeja kutsutaan “Jumalan näkijöiksi”. He seuraavat pyhän Gregorios Palamaksen mukaan Kirkon “metodia” eli ovat ottaneet vastaan täydellisen uskon, mielen valistumisen ja jumaloitumisen. Ortodoksista teologiaa voidaan syystä kutsua ihmisen hengellisen parantumisen tieksi. Ortodoksinen teologia edellyttää ihmiseltä osallistumista uskon salaisuudesta. Kirkon jäsenen elämä on kasteesta lähtien jatkuvaa askeettista sotaa saatanaa ja hänen joukkojaan vastaan.

Kirkon patristinen perinne ei ole sosiaalifilosofiaa, ei eettinen järjestelmä eikä uskonnollista dogmatismia. Patristinen perinne merkitsee Kirkon terapiaa. Se yhdistyy tässä suhteessa läheisesti lääketieteeseen, erityisesti psykiatriaan. Kuitenkaan maalliset tieteet eivät saa aikaan ihmissielun parantumista. Kirkon hengen mukainen parantuminen synnin sairauksista on mahdollinen ainoastaan pyhien isien askeettisen ja terapeuttisen opetuksen kautta.

Ihmisen puhdistuminen himoista ei voi tapahtua sielun neutraalissa tilassa, vaan ihmisen tulee korvata himot hyveillä. Oikea usko on hengellisen elämän ensimmäinen askel. Ortodoksinen usko keskittyy hyvään, ja hyvä on toteutunutta uskoa. Jumala asettaa ihmiseen hyvyyden pyhässä kasteessa. Ihmisen hyveellinen elämä rakentuu pyhässä kasteessa saatuun Jumalan hyvyyteen. Jumalan hyvyyden toteutuminen riippuu ihmisen yhteistyöstä Luojansa kanssa.

Pyhän Gregorios Palamaksen mukaan sielussa toimiva jumalallinen valkeus merkitsee todellista elämää, joka syntyy ihmisessä jumalallisesta murheesta. Sielun kuolema tarkoittaa puolestaan saatanan pimeyttä, joka täyttyy sielun maailmallisen murheen kautta. Tessalonikin esipaimen opettaa, että hengellisen murheen alkua voidaan verrata tuhlaajapojan kääntymiseen. Syntejään murehtiva ihminen on lankeemuksestaan häpeissään. Hän lausuu tuhlaajapojan sanoin:

“Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi. (Luuk 15:21)

Jumalallisen murheen täyteyden hedelmät ihmisessä tulevat ilmi siinä, kuinka taivaallinen isä ottaa syleillen tuhlaajapojan vastaan. Pyhä Gregorios Palamas kehottaa meitä kaikkia kumartumaan ja lankeamaan “siunatussa köyhyydessä” Herran meidän Jumalamme eteen, että voisimme Hänessä olla järkkymättömiä saatanaa kohtaan.

Pahat henget vaikuttavat synnin saastuttamassa sydämessä. Ne painostavat synnintekijöitä joko tekemään syntiä tai tuomitsemaan synnintekijöitä. Kaunaiset ja kateelliset ihmiset osoittavat mielellään vikoja lähimmäisen elämässä. Pyhittäjä Johannes Siinailaisen (k. 650) mukaan lähimmäisen tuomitseminen on Jumalan tehtävän ottamista, ja tuomion langettaminen lähimmäiselle merkitsee ihmisen oman sielun tuhoamista.

Pyhittäjä Johannes tähdentää teoksessaan Portaat Jumalan ja ihmisen kohtaamisen merkitystä. Pyhittäjän mukaan Jumalan ja ihmisen kohtaaminen ilmaistaan konkreettisesti rukouksessa, jonka päämääränä on ihmisen kirkastuminen ja jumaloituminen. Rukous muodostaa kilvoittelijan suhteessa Jumalaan persoonallisen todellisuuden ja sillä on sellaisenaan universaalinen merkitys.

Jumala toimii ihmisessä puhtaan sydämen kautta. Kirkon jäsenten haastava lähetystehtävä on tänäkin päivänä saattaa lihaksi Jumalan rakkaus ja totuus. Jumalan Pyhän Hengen ohjaama Kirkko on luova, elävä ja parantava Kristuksen Ruumis, joka etsii kaikkina aikoina Jumalan mielen mukaisia uudistumisen teitä.

Kun ihminen osallistuu Kristuksen Ruumiin eli Kirkon elämään, hän osallistuu Kristuksen valkeuteen. Pyhien isien opetuksessa ajallinen elämä merkitsee koettelemusten aikaa, kun taas hengellinen elämä kuvastaa ihmisen sisäistä kasvamista ja eheytymistä Jumalassa.

Eukaristisen uhrin kantaminen on Kirkon liikettä

Ortodoksinen kirkko on itsessään ihmisten valmistautumista iankaikkiseen elämään. Luodun maailman eettinen ja moraalinen sekasorto kasvaa ihmisen aineellisista, itsekkäistä, aistillisista asenteista ja kiintymyksistä. Eukaristia on Kirkon yhteisöllisen elämänmuutoksen keskus. Liturgian ja elämän ykseyden palauttaminen muodostaa ortodoksisen kirkollisen elämän uudistumisen lähtökohdan.

Ortodoksisen kirkon eukaristinen näkemys luomakunnasta Jumalan lahjana panee liikkeelle kaiken hengellisen taistelun, askeesin ja pastoraalisen työn. Pyhien isien opetuksissa kaikkien hyveiden täyttymys on rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin. Pyhien isien elämäntapa on meille kaikille esikuvana kulutuksemme ja mukavuutemme säätelemisestä ja muutenkin luomakunnan ykseyden varjelemisesta.

Rakkaus ja oikeudenmukaisuus ovat jumalallisia portteja Jumalan valtakuntaan. Isät korostavat opetuksissaan ihmisten olemuksellista kasvamista Kristuksen ihmisyydessä Jumalan ykseyteen. Ihmistä kutsutaan elämään liturgisena olentona, joka kirkkorakennuksesta lähdettyään jatkaa liturgiaa köyhien ja unohdettujen parissa eli tekee elämästään liturgian.

Kirkon uskollinen jäsen löytää kaikkialla Kristuksen ja iloitsee Hänessä. Ortodoksisen kirkon rikas teologinen traditio kuvastaa yhteisöllistä terapeuttisuutta. Kirkko on sairaala meitä synnin sairastuttamia varten. Siksi on vaarallista, että ortodoksisen kirkon keskeisellä toimintamuodolla pyhällä liturgialla ei ole juurikaan yhteyksiä kirkollisen elämän muihin aineksiin. Liturgia ymmärretään pyhäksi sinänsä ja sen vuoksi tavallinen elämä on entisestään maallistettu kirkon seinien ulkopuolelle.

Eukaristisen uhrin kantaminen on Kirkon liikettä, joka vaatii meiltä sisäistä uudistumista toteutuakseen elämässämme eukaristiana eli elävänä uhrina Jumalalle. Eukaristinen liturgia tulee näin jokapäiväisen elämän esikuvaksi ja terapeuttiseksi lähteeksi eli liturgian jälkeiseksi liturgiaksi. Se on myös ihmisen uudistuneen jumalasuhteen esikuva malli, joka ei perustu pakkoon, vaan vapauteen.

Apostolinen ja Katolinen Kirkko on alusta pitäen julistanut iloa, joka on ainoaa aitoa iloa langenneessa maailmassa. Ortodoksinen kirkko on liturgia eli pappisvirka. Pappisviran kutsumuksena on elää tässä maailmassa Kristuksen tavoin, todistaa Hänestä ja Hänen Valtakunnastaan. Ortodoksisen kasteen valkoinen vaate ilmoittaa ja viestii uudesta elämästä, johon ihminen uudestisyntyy upotuskasteessa. Pyhä kaste on anteeksiantamuksen mysteerio. Se on kaste Anteeksiantamukseen eli Jeesukseen Kristukseen.

Pyhien isien mukaan Kristukseen uskominen on katumusta, perinpohjaista koko elämän käsittävää mielenmuutosta niin, että näemme Jumalan rakkauden avulla elämämme syntinä ja kuolemana. Katumus on kasteen jumalallinen voima, joka elää ja vaikuttaa Kirkossa. Katumus saa sakramentaalisen voimansa pyhästä kasteesta. Meille, jotka alituisesti jätämme Kristuksen ja erottaudumme Hänen yhteydestään, on tarpeen palata Hänen luokseen ja ottaa yhä uudelleen vastaan lahja, joka on kerran ja kaikiksi ajoiksi annettu Kristuksessa.

Kun isä Zosima puhuu Karamazovin veljeksissä vanhan naisen kanssa, joka on tullut pyytämään häneltä siunausta, kuvastuu Zosiman sanoissa ortodoksisen kirkon empaattinen ihmiskäsitys. Isä Zosima sanoo naiselle:

“Huolehdi lakkaamatta katumuksestasi ja karkota pelkosi kokonaan. Usko, että Jumala rakastaa sinua niin suuresti, että sinä et osaa sellaista kuvitellakaan, rakastaa sinua synteinesi ja synnissäkin.”

Kirkon jäsenen elämä on sitoutumista Jumalaan

Kirkon historiassa on aina ollut vähän suuria hengellisiä ohjaajia. Sellaiset ovat ennen muuta profeetallisia ihmisiä, jotka vihitään Jumalan, ei ihmiskäden kautta. Kirkko ilmenee suurissa hengellisissä ohjaajissa pikemmin tapahtumisena kuin instituutiona. Ortodoksisessa kirkossa on toisaalta ulkoinen, virallinen ja hierarkkinen taso seurakuntineen, hiippakuntineen, pappeineen, piispoineen ja kirkollisine keskuksineen. Toisaalta taas on sisäinen ja profeetallinen taso, johon hengelliset ohjaajat pääasiassa kuuluvat.

Ortodoksinen kirkko tarjoaa ihmisille hengellistä ohjausta pyhissä jumalanpalveluksissa, patristisessa teologiassa ja luostarielämässä. Se on ohjausta jumaloitumiseen. Kristus, lihaksi tullut Jumala, on ihmistä jumaloittavan elämän keskipisteenä. Kirkon pyhät isät ja teologit opettavat, että voittamalla egoismimme ja itserakkautemme eli ihmiskeskeisen ajatusmaailman tulemme aidoiksi persooniksi, aidoiksi ihmisiksi ja kohtaamme Jumalan rakkaudella ja kunnioituksella. Kohtaamme myös kanssaihmisemme kunnioituksella ja arvonannolla. Emme näe häntä mielihyvän ja riiston välikappaleena vaan Jumalan kuvana, jonka päämääränä on jumaloituminen.

Pääsiäisen ja kasteen ydinsanoma on yksinkertainen: Kirkon jäsenen elämä on luopumista pahuudesta, itselle kuolemista, itsensä uhraamista ja sitoutumista Jumalaan rakkauteen. Tämä kaikki ihmisten on tehtävä, että he voisivat elää Kristuksessa. Rakkaus maailmallisuuteen ja Jumalaan ei voi asua yhdessä ja samassa ihmisessä, sillä maailman rakastaminen on vihollisuutta Jumalaa kohtaan. Rahan kerääminen, lihalliset halut, ylpeys ja maailmallinen tahto eivät ole Jumalasta, vaan erottavat ihmisen Hänestä.

Jumala ja ihminen ovat luonnoltaan ja olemukseltaan erilaisia, mutta Jumalan rakkauden kautta he ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Lännessä korostetaan toisinaan lainomaisin sanakääntein Jumalan ja ihmisen vastakohtaisuutta, koska jumalallisen oikeuden loukkaajalle voi suoda oikeutta vain Isän rakkaudessaan uhraama Poika.

Bysantin isät ja opettajat puolestaan lähestyvät ihmistä pienoismaailmana. Ihminen on synnin tekojen haavoja kantavanakin Jumalan rakkauden ja terapian kohde. Bysantin kirkko painottaa yhteisöllistä kasvamista ja arvostaa hengellisen kokemuksen ja nöyrän rukouksen kautta avautuvaa Jumalan rakkauden välitöntä kokemista.

Apostolisen ja katolisen kirkon terapian päämääränä on parantaa ihminen synnin sairaudesta ja johtaa hänet iankaikkiseen elämään. Ihmisen parantaminen Kristuksessa tarkoittaa mielen, sydämen ja ajatusten parantamista. Himojen parantaminen vaatii koko ihmiselämän kestävän työn. Kirkon elämässä jumalanpalvelus ja pyhät mysteeriot nähdään terapeuttisena metodina ja kohtaamisena. Ortodoksinen pappeus on hengellisenä lääkärinä toimimista ja moninaisten sielun sairauksien hoitamista.

Ortodoksisuus on kiusaus niille, jotka uskottelevat roomalaiskatolisen skolastiikan ja protestanttisen moralismin vaikutuksesta Kirkon tarjoavan heille filosofis-ideologisia totuuksia. He kieltävät ajatuksen totuudesta, että ortodoksinen kirkko on ihmisen syvintä olemusta lääkitsevä psykoterapeuttinen yhteisö. Maallistuneen yhteiskunnan ihmisten mielenlaatu heijastaa kuluttamisen nautinnon muotoja, itseriittoisuutta ja itsenäisyyttä, joka pilkkaa ja väheksyy ortodoksisia itsensä uhraamisen, askeettisen taistelun ja Jumalan ja lähimmäisen palvelemisen arvoja.

Pyhien isien tradition mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvan mukaisesti kasvamaan Luojansa kaltaisuuteen. Tätä kasvamista kuvastavat kirkollisen elämän kestävät arvot eli sitoutuminen Kirkon elämän pyhyyteen. Ihmisen eettinen ja moraalinen vapaus tarvitsee avukseen Jumalan rakkautta, jotta ihminen voisi kohdata ja elää todeksi Jumalan kuvan ja kaltaisuuden. Ortodoksisen kirkon yhteisö on jakamista ja osallistumista. Mikä kuuluu Kirkon yhdelle jäsenelle, kuuluu myös koko kirkolliselle yhteisölle. Uskon ottaminen vastaan ja sen julistaminen ovat läheisessä suhteessa toisiinsa.

Tie Jumalan luo käy lähimmäisten kautta

Apostolinen ja Katolinen Kirkko oli ensimmäisen Helluntain jälkeen kasteeseen ja eukaristiaan sitoutuva yhteisö. Vanhassa kirkossa uskovat eivät menneet kirkkoon yksin. He toivat mukanaan luomakunnan lahjoja, leipää, viiniä ja öljyä. Pyhä Eukaristia ei merkitse kunkin uskovan yhteyttä Kristukseen, vaan samanaikaisesti kaikkien ykseyttä Kristukseen. Pyhä Eukaristia ei tarjoa langenneelle maailmalle moraalisten sääntöjen ja hyvin arvojen järjestelmää, vaan kirkastetun ja pyhitetyn yhteisön. Maailmaa ei kutsuta ymmärtämään Pyhä Eukaristiaa, vaan osallistumaan siihen. Ihmisiä kutsutaan osallistumaan Pyhästä Eukaristiasta.

Tie Jumalan luo käy lähimmäisten kautta. Pyhä Eukaristia on modernin ihmisen kipein kohtaamispaikka, sillä hän elää individualisminsa vankilassa. Hänen elämästään puuttuu usein rakkauden, huolenpidon, minuuden, mielenrauhan ja vakaumuksen läsnäolo. Hän kuvittelee, että ulkoinen toiminnallisuus tekee hänestä tehokkaan ja korvaamattoman ihmisen. Hänen vihassaan on läsnä lähimmäisen rakastavien kasvojen ja myönteisen ihon koskettamisen puuttumisen synnyttämä raivon ja kauhun tila. Hänessä on pohjaton kaipaus tulla nähdyksi ja rakastetuksi.

Bysantin teologiassa korostui liturginen henki ja tietoisuus. Bysanttilaiset kokivat kuuluvansa liturgian kautta Kristukseen Ruumiiseen eli Kirkkoon. Kun lännessä tarkasteltiin uskoa ulkoisen arvovallan kautta (Raamattu ja opetusvirka), Bysantissa liturgia ilmaisi teologian lähteen. Bysanttilaisille jumalallinen liturgia merkitsi muuttuvassa maailmassa Kirkon identiteetin jatkuvuutta. Kirkko opetti jäsenilleen maanpäällisen ja tulevan iankaikkisen elämän erottamatonta ykseyttä. Bysantin keisarikunnassa yhteiskunta, talouselämä, politiikka ja lainsäädäntö ilmaisivat Kirkon yhteisöllistä eetosta. Uskovien yhteiskunnallinen vastuu kasvoi liturgiasta, Pyhästä Eukaristiasta ja yhteisestä rukouselämästä. Liturgian yhteinen rukous ja kasvatus kehottivat Kirkon jäseniä kirkastamaan ihmisten yhteiskunnallista elämää. Kirkon jäsenet eivät huolehtineet vain ihmissielujen pelastumisesta. He kantoivat vastuuta myös lähimmäistensä nälästä, sairaudesta ja kodittomuudesta.

Liturgia muodostaa ortodoksisessa kirkossa sosiaalisen taistelun ytimen. Liturgia on ortodoksista teologiaa, jolla on syvällinen ihmisen olemassaoloa koskeva merkitys. Siinä tiivistyy koko maailman pelastus. Ortodoksinen liturgia opettaa ihmisille oikean suhteen yksilön ja yhteisön välillä. Eukaristia määrittää uuden ihmisyyden elämäntavan. Se on itsessään uskovien keskinäisen rakkauden, huolenpidon ja yhteenkuuluvaisuuden sinetti. Ortodoksinen palveleminen on Kirkon sosiaalista taistelua yksilöllistä ja yhteisöllistä itsekkyyttä ja sortoa vastaan. Kirkon uskollisille jäsenille taistelu merkitsee askeesia ja rakkauden äärimmäistä riskiä, sillä sen päämääränä on vapaus ja ykseys Jumalassa.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Athansius Yevtich, bishop, 2007, Christ. The Alpha and Omega. Edited by the St. Herman of Alaska Monastery. Alhambra.
• Calivas, Alkiviadis C., 2002, Essays in Theology and Liturgy. Vol. One. Theology: The Conscience of the Church. Brookline.
• Chryssavgis, John, 1998, The Way of the Fathers. Exploring the Patristic Mind. Tessaloniki.
• Dostojevski, Fedor, 1994, Karamazovin veljekset. Suomentanut Lea Pyykkö. 5 painos. Karisto. Hämeenlinna.
• Faros, Philotheos, 1998, Functional and Dysfunctional Christianity. Brookline.
• Gregorios Palamas, pyhä, 1995. The Passion of the Love of Money. - Saint Gregory Palamas. Treatise on the Spiritual Life. Translated, Introduction and Notes by Daniel M. Rogich. Minneapolis.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 1999, Bysantin teologian ääriviivoja. - Erga 1997-1998. Joensuun yliopiston ortodoksisen teologian vuosikirja. Joensuu.
  • 2008, Haavoitettu parantaja. Ortodoksinen pappi sielujen lääkärinä Kristuksessa. Joensuu.
  • 2011, Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Joensuu.
• Hakkarainen, Pentti
  • 1998, Palveleva kirkko. - Kirkko luovana yhteisönä. Jyväskylä.
  • 1998, Kirkollisesta kasvamisesta. - Kirkko luovana yhteisönä. Jyväskylä.
  • 2007, Ulkoinen ja sisäinen autiomaa. - Ortodoksinen Kulttuuri 3:2007. Joensuu.
• Johannes Krysostomos, pyhä, 2003, Katumuksesta, ja niille jotka jäävät pois kokouksista, ja samalla myös pyhitetystä pöydästä ja ja tuomiosta. Johannes Krysostomoksen 9. puhe katumuksesta. PG 49.343-348. Suomennos Johannes Seppälä. - Aamun Koitto 5:2003.
• Johannes Siinailainen, pyhittäjä, 1986, Portaat. Suomentanut Johannes Seppälä. Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto. Pieksämäki.
• Schmemann, Alexander, 1990, Liturgy and Tradition: Theological Reflections of Alexander Schmemann. Ed. Thomas Fisch. Crestwood.