Armon valtameri

Melitenin piispa Maximos Pafilis

Saarna Luukkaan evankeliumin 6:31–36 pohjalta

---

Ihmisen sydämen mittapuu

Jumalanäiti Akatisos-ikoni
(kuva: OCA / ON)

Kuka meistä ei etsi tasavertaista vastinetta? Kuka ei mittaa ystävyyttä vastavuoroisuuden perusteella? Ihmissydämen sokkeloissa, joissa järjen hämärät polut kietoutuvat toisiinsa, kannamme kukin näkymätöntä vaakaa, jolla punnitsemme lähimmäistemme tekoja suhteessa omaan hyvyyteemme.

Meistä tulee elämän kauppiaita: emme rakasta, vaan käymme vaihtokauppaa. Odotamme vastalahjaa, jotta elämän tase jäisi tasapainoon.

Usein rakkautemme on vain laina, johon liittyy hiljainen sopimus – että saisimme aikanaan omamme takaisin. Mutta onko se todellista elämää? Vai onko se varjo elämän todellisuudesta, itseensä kääntyvä kehä, jossa näemme ja rakastamme vain omaa kuvajaistamme toisen kasvoissa?

Rakastaa niitä, jotka rakastavat meitä, ei ole mitään suurta. Se on kuin peilin heijastus toiseen peiliin – ääretön mutta tyhjä toisto, joka ei luo mitään uutta.

Jumalan sanan haaste

Herran sana tulee kuin kaksiteräinen miekka, joka erottaa ihmisessä inhimillisen ja jumalallisen, maallisen ja taivaallisen:

“Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, mitä kiitettävää siinä on?” (Luuk.6:32)

Tämä kysymys ei kaipaa vastausta, vaan hiljaisuutta. Siinä hiljaisuudessa ihminen seisoo alastomana oman köyhyytensä edessä.

Armo ei ole vaihtokauppa eikä palkinto. Se on järjenvastainen lahja, joka on kaiken laskelman ja välttämättömyyden ulkopuolella.

Syntisten keskinäinen rakkaus on luonnonvirran kaltaista – se täyttää aina painanteet, mutta ei koskaan nouse ylöspäin. Kristuksen käsky taas kutsuu sielun vastaliikkeeseen, itsensä unohtamisen ristin kantamiseen, jossa palkka ei ole saamisessa vaan antamisessa.

Rakasta vihollistasi

“Mutta rakastakaa vihollisianne.” (Luuk:6:35)

Ymmärrämmekö todella näiden sanojen painon? Vai onko maailmallisten intohimojen meteli tehnyt korvamme kuuroiksi?

Rakastaa vihollista – ei vain sietää häntä, ei vain antaa anteeksi, vaan rakastaa.

Mikä on tämä tuli, joka ei polta vaan valaisee? Tämä on haava, joka ei tapa vaan antaa elämän?

Se ei ehkä ole tunne, vaan tahdon asenne – syvä, salattu valinta, jossa ihminen kieltää oman itsensä ja avautuu Jumalan toiminnalle. Siinä hänestä tulee astia, joka kantaa Jumalan energiaa maailmassa.

Laina ilman vastalahjaa

“Lainatkaa, vaikka ette uskoisikaan saavanne takaisin.” (Luuk.6:35)

Tämä laina ei koske kultaa eikä hopeaa, vaan itse sielua, toivoa ja aikaa.

Annamme, emme siksi, että toinen olisi ansainnut, vaan siksi, että olemme kutsutut antamaan – jäljittelemään taivaallista Isää,

“sillä hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille.” (Luuk:6:35)

Jumala antaa aurinkonsa paistaa niin vanhurskaille kuin väärillekin ja vuodattaa sateensa sekä ylistäjien että pilkkaajien ylle.

Tämä on jumalallisen rakkauden mitta: sen valo ei tee eroa, vaan valaisee kaiken.

Jumalan jäljittely

Miten ihminen voi jäljitellä Jumalaa?

Paastoamalla? Luopumalla omaisuudesta? Rukoilemalla lakkaamatta?

Pyhä Eustatios Tessalonikilainen muistuttaa:

“Herra ei sanonut: Paastotkaa, niin kuin teidän taivaallinen Isänne paastoaa.

Hän ei sanonut: Olkaa köyhät, niin kuin Isänne on köyhä.

Vaan Hän sanoi: Olkaa armahtavaiset, niin kuin teidän Isänne on armahtavainen.”[1]

Laupeus – tuo tutkimaton ja pyyteetön armahtavaisuus – on Jumalan tunnusmerkki. Jumalallistumisen mitta ei ole salaisuuksien tunteminen, vaan osallistuminen Jumalan myötätuntoon maailman kärsimyksessä.

Pyhä Johannes Siinailainen sanoo:

“Rakkaus, laadultaan, on Jumalan kaltainen, niin paljon kuin ihmiselle on mahdollista.”[2]

Tässä rakkaudessa, joka “ei etsi omaansa”, ihminen kohtaa Jumalan ei tuomarina vaan Isänä. Armahtavaisuudessa ihminen oivaltaa, että taivas ei ole kaukainen paikka, vaan sydämen tila – kyky nähdä Kristuksen kasvot jokaisessa ihmisessä, erityisesti vihollisessa.

Jumalan lasten tie

“Jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia.”(Matt.5:45)

Tämä lapseus ei synny verestä eikä tahdosta, vaan sydämen vapaasta päätöksestä rakastaa ilman ehtoja.

Silloin palkka on suuri – ei kunnian tai maineen muodossa, vaan osallisuutena itse Jumalan elämään: voimana rakastaa niin kuin Hän rakastaa, armahtaa niin kuin Hän armahtaa.

Palkka on rauha – ei tämän maailman rauha, joka on sodan poissaoloa, vaan Kristuksen rauha:

“Minun rauhani minä annan teille” (Joh. 14:27)

Ristiinnaulitun rauha, joka rakasti myös ristiinnaulitsijoitaan.

Armon valtameri

Kristuksen käskyn syvyydessä ihminen löytää oman vapautensa lähteen.

Hän vapautuu itsensä kahleista, vastavuoroisuuden orjuudesta.

Ei enää orja pelon ikeen alla, vaan poika Isän huoneessa, osallinen olemuksesta, joka on rakkautta.

Tämä rakkaus ei ole satama, johon saavumme – se on valtameri, johon yhä syvemmälle vajoten löydämme loputtomuuden.

Ja juuri sen äärettömyydessä ihminen kohtaa elämän todellisen lopun, joka on vasta alku – loppumaton alku armon meressä.

---

Viitteet:
[1] Eustatios Tessalonikilainen, Apanta (Patrologiae Cursus Completus, Series Graeca, toim. J.-P. Migne, vol. 136, 1865), 856.
[2] Johannes Siinailainen, Jumalallisen nousun tikapuut (Klimax Theias Anodou, Patrologiae Cursus Completus, Series Graeca, vol. 88, 1860), 1784.

---

(Lähde: Orthodox Times)