Teknologia ja ortodoksisuus OSA 2

Teknologia ja ortodoksisuus OSA 2

Ihminen ruumiina vai alustana?

Ortodoksinen ruumiinkäsitys digitaalisessa ja bioteknologisessa ajassa

Tämä on jatko-osa ensimmäiseen osaan: "“Mitä tapahtuu, jos teknologia alkaa määritellä, mitä pidetään ‘täydellisenä’ ihmisenä?”. Osa 1 löytyy TÄSTÄ.

---

Ruumiillisuus ei ole lisä, vaan ihmisyyden ydin

Digitaalinen ja bioteknologinen aika on muuttanut tapaa, jolla ihmisestä puhutaan. Yhä useammin ihmisen ruumis näyttäytyy alustana, jota voidaan muokata, parantaa, päivittää ja optimoida. Ruumis on jotakin, joka mahdollistaa toiminnan, mutta joka myös rajoittaa sitä. Teknologinen puhe lupaa vapauttaa ihmisen kivusta, sairaudesta, väsymyksestä ja lopulta jopa kuolemasta.

Ortodoksinen teologia lähtee toisenlaisesta todellisuudesta. Ruumiillisuus ei ole ihmisyyden sivutuote eikä väliaikainen kuori, vaan olennainen osa sitä, mitä ihminen on. Ihminen ei ole sielu, jolla sattuu olemaan ruumis, vaan ruumiin ja sielun erottamaton kokonaisuus. Tästä näkökulmasta kysymys ruumiista ei ole tekninen tai lääketieteellinen, vaan syvästi teologinen.

Luominen, inkarnaatio ja ruumiin arvo

Ortodoksinen ruumiinkäsitys nousee kirkon uskon ydintapahtumista. Luomisessa Jumala loi ihmisen ruumiilliseksi olennoksi ja näki luomansa hyväksi. Inkarnaatiossa Kristus ei ainoastaan ilmestynyt ihmisille, vaan tuli todella ihmiseksi, otti ruumiin ja eli koko ihmiselämän sen rajallisuudessa. Ylösnousemus ei ole ruumiista vapautumista, vaan ruumiin kirkastumista.

Näiden uskonkohtien valossa ruumis ei ole ongelma, josta ihminen pitäisi vapauttaa. Se on pelastuksen näyttämö. Ortodoksinen kirkko kunnioittaa ruumista, koska Jumala itse on astunut siihen. Tästä nousee kirkon ruumiillinen rukous, paasto, kumarrukset, sakramentaalinen elämä ja myös tapa kohdata kuolema.

Suomalainen näkökulma ruumiillisuuteen ja kuolemaan

Suomalaisessa kulttuurissa ruumiillisuus on vielä verrattain äskettäin ollut paljon näkyvämpi ja konkreettisempi osa elämää kuin nykyään. Ihmisen ruumis ei ollut jotakin, joka siirrettiin pois arjesta erityisiin tiloihin, vaan se kuului elämän koko kaareen. Tämä koski niin elävää kuin kuolluttakin ruumista.

Ennen sairaaloiden ja laitosten aikaa kuolema tapahtui useimmiten kotona. Vainaja pestiin, puettiin ja asetettiin ruumislaudalle perheen ja kyläyhteisön toimesta. Kuollut saatettiin viedä riiheen tai aittaan odottamaan hautaamista, ja hän saattoi olla siellä päiviä tai jopa viikkoja, erityisesti talvella, kun matkat kirkolle olivat pitkiä ja kulkeminen vaikeaa. Lapset eivät olleet tästä erillään, vaan he saattoivat käydä katsomassa vainajaa, koskettaa ja olla läsnä kuoleman todellisuudessa.

Tässä perinteessä kuolemaa ei piilotettu, eikä ruumista nähty häiritsevänä tai vaarallisena. Hyvästijättö oli ruumiillinen ja yhteisöllinen tapahtuma, jossa rukous, itku ja hiljaisuus kuuluivat yhteen. Kuollut ei ollut vielä “poissa”, vaan hän oli osa yhteisön elämää matkalla kohti hautaamista ja ylösnousemuksen toivoa.

Nykyisessä todellisuudessa kuolema on siirtynyt yhä kauemmas arjesta. Vainaja siirretään nopeasti sairaalaan tai hautaustoimiston tiloihin, ja monille ruumiin näkeminen herättää pelkoa tai torjuntaa. Tämä näkyy myös kirkollisessa käytännössä. Ortodoksisen tradition mukaan vainajan siunaus toimitetaan lähtökohtaisesti arkku avoinna, koska vainaja ei ole häpeällinen näky, vaan ihminen, jonka puolesta rukoillaan ja jolle jätetään hyvästit ruumiillisesti ja todesti. Käytännössä arkun sulkemista kuitenkin pyydetään yhä useammin, usein lasten tai järkytyksen pelon vuoksi.

Tässä muutoksessa näkyy laajempi ruumiillisuuden hämärtyminen. Kun ruumis katoaa näkyvistä, myös ylösnousemuksen toivo uhkaa muuttua pelkäksi hengelliseksi mielikuvaksi. Ortodoksinen kirkko ei pyri romantisoimaan kuolemaa, mutta se kieltäytyy tekemästä ruumiista jotain, joka pitäisi piilottaa. Ruumis kuuluu pelastuksen kieleen.

Digitaalinen etäisyys ja ruumiin kokemuksen muuttuminen

Digitaalinen elämäntapa vahvistaa tätä kehitystä omalla tavallaan. Yhä suurempi osa vuorovaikutuksesta, työstä ja myös uskonnollisesta osallistumisesta tapahtuu ruudun välityksellä. Ihminen voi olla läsnä olematta fyysisesti paikalla. Tämä on monissa tilanteissa välttämätöntä ja hyödyllistä, mutta se muuttaa tapaa, jolla ruumiillinen läsnäolo koetaan.

Ortodoksinen perinne on syvästi ruumiillinen. Rukous ei ole vain ajatus tai tunne, vaan siihen liittyy seisominen, kumartuminen, ristinmerkki, paasto ja eukaristinen osallistuminen. Kirkko rukoilee koko ihmisellä. Digitaalinen ympäristö haastaa tämän kokemuksen ja pakottaa kysymään, missä kulkee osallistumisen ja seuraamisen raja.

Bioteknologia ja rajojen kysymys

Bioteknologian kehitys tekee ruumiillisuuteen liittyvän keskustelun vielä konkreettisemmaksi. Lääketiede pystyy lievittämään kärsimystä, hoitamaan sairauksia ja pidentämään elämää. Ortodoksinen kirkko ei vastusta tätä. Kärsimyksen lievittäminen kuuluu kristilliseen lähimmäisenrakkauteen.

Samalla nousee kysymys rajoista. Milloin hoitamisesta tulee muokkaamista ja parantamisesta ylittämistä. Milloin ruumis lakkaa olemasta lahja ja muuttuu projektiksi. Ortodoksinen teologia ei anna yksinkertaisia vastauksia, mutta se muistuttaa, että ruumis ei ole omistettava esine, vaan lahja, jota hoidetaan vastuullisesti ja kunnioittavasti.

Alusta vai lahja

Kun ruumis nähdään alustana, ihmisen arvo alkaa helposti riippua hänen toimintakyvystään, terveydestään ja hallittavuudestaan. Ortodoksinen näkemys kääntää asetelman toisinpäin. Ruumis on lahja, ei alusta. Se on osa Jumalan luomistyötä ja kutsua elämään.

Teknologia voi palvella ruumista, mutta se ei määrittele sen merkitystä. Ihminen ei ole järjestelmä, jota optimoidaan, vaan persoona, joka elää suhteessa Jumalaan ja toisiin ihmisiin. Tässä suhteessa myös kuolema kuuluu ihmiselämään, ei häiriönä, vaan rajana, jonka yli ylösnousemuksen toivo kantaa.

Avoin kysymys

Digitaalinen ja bioteknologinen aika pakottaa kirkon palaamaan ruumiin merkitykseen yhä uudelleen. Mitä tarkoittaa olla ihminen ajassa, jossa ruumiillisuus voidaan ohittaa, muokata tai piilottaa. Ortodoksinen vastaus ei ole nopea eikä tekninen. Se nousee kirkon rukouksesta, liturgiasta ja kokemuksesta.

Ihminen ei ole alusta, vaan ruumis ja sielu yhdessä. Tässä kokonaisuudessa myös teknologialla on paikkansa, mutta ei viimeistä sanaa.

---

Artikkelin koonnut ja toimittanut:
Hannu Pyykkönen
12.1.2026

Lähteistä (osa 2)

Artikkelin “Ihminen ruumiina vai alustana? Ortodoksinen ruumiinkäsitys digitaalisessa ja bioteknologisessa ajassa” sisältö pohjautuu useisiin toisiinsa kietoutuviin teologisiin, historial­lisiin ja kulttuurisiin lähteisiin.

Tekstin teologinen perusta nousee ortodoksisesta ruumiinkäsityksestä, joka rakentuu luomisopin, inkarnaation ja ylösnousemuksen varaan. Taustalla on kirkon patristinen traditio, jossa ihminen ymmärretään ruumiin ja sielun erottamattomana kokonaisuutena ja jossa ruumis nähdään pelastuksen osallisena, ei siitä irrotettavana elementtinä. Ortodoksinen liturginen ja askeettinen perinne, mukaan lukien paasto, kumarrukset, sakramentaalinen elämä ja vainajan siunaaminen, muodostavat tekstin keskeisen teologisen viitekehyksen.

Digitaalista ja bioteknologista kehitystä koskeva pohdinta perustuu nykyteologiseen keskusteluun, jossa on tarkasteltu teknologian vaikutusta ruumiillisuuteen, läsnäoloon ja ihmisyyden ymmärtämiseen. Näissä keskusteluissa toistuu kysymys siitä, milloin teknologia palvelee ihmistä ja milloin se alkaa muokata ihmistä välineellisesti tai ohittaa ruumiillisen todellisuuden.

Suomalainen historiallinen näkökulma ruumiillisuuteen ja kuolemaan pohjautuu suomalaiseen kansanperinteeseen, kirkkohistoriaan ja etnologiseen tutkimukseen, jossa on kuvattu kuoleman, vainajan ja hautaamisen käytäntöjä ennen laitostumista. Taustalla ovat tiedot kotona tapahtuneesta kuolemasta, vainajan säilyttämisestä riihissä tai aitoissa, pitkistä kuljetusmatkoista kirkkomaalle sekä siitä, että kuolema ja ruumis kuuluivat osaksi perheen ja kyläyhteisön arkea. Näitä käytäntöjä vasten on tarkasteltu nykyistä kehitystä, jossa kuolema ja vainajan ruumis ovat siirtyneet yhä kauemmas arjen näkyvistä.

Artikkelissa käsitelty havainto arkun sulkemisen yleistymisestä ja ruumiin näkemisen pelosta perustuu nykyiseen kirkolliseen käytäntöön ja pastorikokemukseen, jossa perinteinen ortodoksinen vainajan siunaus avoimen arkun äärellä kohtaa muuttuneita asenteita ja pelkoja. Näitä ilmiöitä on tarkasteltu ortodoksisen ylösnousemususkon ja ruumiillisen rukouselämän näkökulmasta.

Kokonaisuudessaan artikkeli nojaa ortodoksisen teologian, suomalaisen kulttuurihistorian ja nykyteknologian kohtaamiseen, eikä pyri antamaan yksiselitteisiä vastauksia, vaan avaamaan näkökulmia ruumiillisuuden merkitykseen aikana, jolloin ruumis yhä useammin nähdään alustana, projektina tai ongelmana. Tekstin lähtökohtana on kirkon oma kokemus ja traditio, joka kutsuu kohtaamaan ruumiillisuuden todellisuutena, ei vältettävänä kysymyksenä.

---

Osa 3 tulee aikanaan osoitteeseen: Teknologia ja ortodoksisuus OSA 3 ja käsittelee ehkä aiheita: Voiko kone korvata ihmisen päätöksenteon? Vapaus, vastuu ja tekoäly ortodoksisen teologian valossa..-->