Isä Andrei: "Tuomiosunnuntai"

Opetupuhe – Tuomiosunnuntai (Matt.25:31–46)

Lapua 8.2.2026

Hyvät ystävät,

Tänään kuulimme Kristuksen vertauksen viimeisestä tuomiosta. Puhumme usein Jumalan rakkaudesta ja armosta – ja aivan oikein. Silti tämä evankeliumi voi tuntua nykyihmiselle vaikealta. Puhe tuomiosta, lampaista ja vuohista, iankaikkisesta elämästä ja kadotuksesta voi tuntua etäiseltä, jopa vieraalta. Elämme ajassa, jossa vältämme tuomioita ja arviointeja. Siksi on hyvä pysähtyä ja kysyä: mitä Kristus todella tahtoo meille sanoa? Tässä evankeliumissa on kolme opetusta.

Ensimmäinen opetus. Evankeliumissa käytetty sana tuomio on kreikaksi krisis (κρίσησ). Se tarkoittaa kriisiä, ratkaisun hetkeä. Ei vain jotakin, joka tapahtuu joskus kaukana tulevaisuudessa, vaan jotakin, mikä koskettaa elämää jo nyt. Kirkko asettaa tämän evankeliumin juuri nyt, ennen suurta paastoa.

Ei uhaksi, vaan herätykseksi. Me kaikki tiedämme, mitä kriisi arkielämässä tarkoittaa. Elämme nopeasti muuttuvassa ajassa, jossa moni on väsynyt, epävarma ja kuormittunut. Juuri kriiseissä paljastuu, mihin suuntaan ihminen kulkee. Missä ihmisyys säilyy – ja missä siitä luovutaan välinpitämättömyyden vuoksi. Tuomio eli kriisi voi viedä kauemmas Jumalasta, mutta se voi myös pysäyttää ja kääntää oikeaan suuntaan.

Toinen opetus. Vertauksessa on yksi hyvin tärkeä yksityiskohta. Sekä lampaat että vuohet kysyvät: “Milloin me näimme sinut?” Kumpikaan ryhmä ei tiennyt toimivansa oikein tai väärin. Tämä kertoo meille, ettei tuomio perustu suorituksiin. Kyse on siitä, millaiseksi ihminen on tullut. Suurin vaara ei ole pahuus. Suurin vaara on välinpitämättömyys. Ei se, että teemme pahaa, vaan se, että jätämme hyvän tekemättä.

Kolmas opetus. Kristus sanoo tänään jotakin hyvin yksinkertaista: “Minkä te teitte yhdelle näistä vähimmistä, sen te teitte minulle.” Huomaatteko sanan: yhdelle. Kristus ei pyydä meitä pelastamaan koko maailmaa. Hän pyytää näkemään yhden ihmisen kerrallaan. Vähimmäinen ei ole aina kaukana. Hän voi olla lähellä: yksinäinen, uupunut, sairas, pakolainen, köyhä – tai ihminen, jonka ohitamme, koska emme jaksa pysähtyä.

Jokainen liturgia muistuttaa Kristuksen läsnäolosta tässä ja nyt. Liturgiassa tunnustamme uskomme Kristukseen, joka istuu Isän oikealla puolella ja on tuleva tuomitsemaan elävät ja kuolleet. Kristuksen ensimmäinen tuleminen oli pelastukseksi, toinen on kirkkaudessa tapahtuva tuomio ja erotus. Ehtoollisrukouksessa pyydämme, ettei ehtoollinen tulisi meille tuomioksi. Alttari muistuttaa meitä siitä, että viimeinen tuomio ei ole ortodokseille abstrakti ajatus, vaan konkreettinen kohtaaminen Kristuksen kanssa.

Hyvät ystävät,

alkava Suuri paasto ilman lähimmäisenrakkautta on ontto. Kristus ei tullut tuomitsemaan maailmaa, vaan pelastamaan sen. Jumalan Isän siunaamilla ei ole mitään pelättävää. He eivät ole täydellisiä ihmisiä, vaan ihmisiä, jotka ovat oppineet rakastamaan siellä missä voivat. Siksi kysymys paastoon valmistautuessa on yksinkertainen ja vakava: kuka on minun vähimmäiseni?

Antakaamme siis nälkäisille syödä ja janoisille juoda, vaatettakaamme alastomia, ottakaamme vastaan yksinäiset, lohduttakaamme sairaita ja vankeja – jotta meistäkin sanottaisiin: “Tulkaa tänne, te Isäni siunaamat. Te saatte periä valtakunnan.”

Aamen.