Simforian (igumeni)
Ortodoksi.netista
Uskollinen loppuun asti
Muistoja isä Simforianista
Harmaana talvipäivänä, tammikuun yhdeksäntenä 1981, siirtyi Heinäveden terveyskeskuksessa ajasta ikuisuuteen viimeinen Valamon luostarisaarella ikänsä kilvoitellut munkki. Hän oli arkkimandriitta Simforian. Ruumiinsiunauksen Uuden Valamon kirkossa johti muutamaa päivää myöhemmin arkkipiispa Paavali.
Tilava Kristuksen kirkastumisen temppeli täyttyi ääriään myöten saattoväestä, läheltä ja kaukaa saapuneista. Mikä heidät sinne veti? Isä Simforian oli suomea taitamaton. Tuskin hän monenkaan hyvästelemään saapuneen kanssa oli koskaan sanaa vaihtanut. Mutta hänet oli jumalanpalveluksissa nähty ja häneltä siunaus saatu. Ja kun hän kipeillä jaloillaan kulki kirkosta keljaansa moni varmasti ajatteli ja uskoi: Siinä on todellinen munkki. Jotkut ehkä vielä rohkeammin: Tässä on pyhä mies.
Isä Simforiania muistellessa nousee mieleen Ilmestyskirjan sanat:
(Ilm. 2:10)
Lupaus annettu
Arkkimandriitta Simforian, alkuaan Petr Matfejev, syntyi ja kasvoi Pietarissa ilomantsilaisen isän ja aunukselaisen äidin poikana sekä kasvoi tiukasti ympäristönsä venäläiseen kulttuuriin. Hän oli neljäntoista ikäinen saapuessaan äitinsä ohjaamana Laatokan saarelle. Tämä oli pojan haave. Valamosta tuli hänen kotinsa koko loppuiäksi. Näin hän oli sydämessään luvannut.
Vuosituhannen alun Valamon veljeskunnan määrä nousi tuhanteen henkeen ja kaikille heille riitti töitä eli kuuliaisuustehtäviä. Tuolloin luostarissa oli toiminnassa useita eri alan verstaita, niiden joukossa myös ikonimaalaamo. Igumeni Pafnuti siunasi veli Pietarin ikonimaalauksen oppiin. Tuolta ajalta on muistona hänen maalaamansa Kristus-ikoni. Nyt se koristaa arkkimandriitta Hermanin rukousalttaria. Valamon nuottivarastoa Uudessa Valamossa muutama vuosi sitten järjestänyt Jopi Harri löysi sieltä useita kirkkolaulusovituksia, joiden nuottilehtien yläkulmasta tunnistimme isä Simforianin nimikirjaimet. Hänen selkeä, hienosti tyylitelty käsialansa kertonee ja todistanee sekin käyttäjänsä taiteellisesta lahjakkuudesta.
Noviisi Pietari sai kuitenkin pian jättää ikonimaamon. Alkoi Ensimmäinen maailmansota. Luostarin nuori väki kutsuttiin Venäjän sotatantereille, verstaat suljettiin ja saarelle jääneitten työpanos tarvittiin luostarin jokapäiväisten töiden suorittamiseen. Mutta jokapäiväiset jumalanpalvelukset toimitettiin edelleen tinkimättä ja ne olivat isä Simforianille tärkeintä ja rakkainta. Sunnuntaisinkaan hänelle ei juuri jäänyt vapaata aikaa, koska muistonsa mukaan halusi osallistua päivän molempiin liturgioihin, niin varhaiseen kuin myöhäiseen. Aikaa myöten Simforianista kasvoi jumalanpalveluskaavojen, rukousten ja veisujen järjestyksen ohjaaja eli ”ustavshik”. Tehtävä oli hänelle mieluinen aina kuolemaan asti.
Ajanlaskukriisi
Isä Simforian oli elämässään, päätöksissään ja vaelluksessaan tiukka ja ehdoton. Mitä hän oli luvannut, sen hän piti. Minkä katsoi oikeaksi ja velvollisuudekseen, sen hän toteutti. Tämä vaati myös uhrauksia. Valamoa ravisteli 1920-luvulla syvä kriisi. Suomen ortodoksinen kirkkokunta siirtyi tuolloin valtiovallan myötäilemänä ns. uuteen ajanlaskuun ja myös luostarit komennettiin uuteen järjestykseen. Tämä aiheutti veljestön keskuudessa skisman, joka päättyi vasta sodan jälkeen Heinäveden Uudessa Valamossa. Nyt jo munkiksi vihitty isä Simforian oli tinkimätön vanhan luvun kannattaja. Hän sai siitä kirkollisen rangaistuksen, mutta välttyi luostarista karkotuksesta.
Kului vuodet ja vuosikymmenet. Valamo oli muuttanut saareltaan Heinäveden Papinniemeen ja vanha veljestö miltei kuollut. Vanhan ajanlaskun aika oli mennyt ja isä Simforian suostui nyt luostarissa uuden kalenterin käyttöön. En muista hänen kertaakaan ottaneen asiaa esille tai siitä valittaneen. Ihmettelin asiaa ja myös sitä, kuinka hän aikanaan tiukkana pitkien ja täydellisinä pidettyjen palvelusten- tarkkana valvojana, suostui niitä lyhentämään. Neuvoa kysyttäessä hän kertoi auliisti, kuinka ja mitä pitäisi lukea ja laulaa, ja kehotti sitten tämän pohjalta tekemään soveltavan toteutuksen.
Minkäänlaista protestia tai mielipahaa uudet käytännöt eivät hänessä näyttäneet aiheuttaneen. Tinkimättä hän halusi mukaan palveluksiin, luki ja lauloi niissä suomeksi puuttuvia tekstejä. Tärkeintä oli, että aamulla varhain noustiin kirkkoon ja siellä palvelukset pidettiin. Ajanlaskulla tai toimituskielellä ei ollut määräävää sijaa. Näin hän asian nyt ymmärsi. ”Jumalanpalvelukset ovat minun ainoa iloni”, vanhus vain totesi.
Valamoa ei suljettu
Suomen ortodoksinen kirkkoväki oli vuosien ajan huolestuneena seurannut Valamon hiljentymistä. Jotain oli tehtävä, mutta mitä. Oli suunnitelmia luostarin siirtämiseksi toiseen paikkaa, vaikkapa pääkaupungin läheisyyteen ja Papinniemen tilan muuttamiseksi leirikeskukseksi. Mutta vielä Valamo ei ollut kokonaan sammunut eikä sitä tietysti voinut väkivalloin sulkea. Isä Simforian kulki varhain aamulla vakaasti kirkkoon ja vaikka yksin toimitti päivän palvelukset. Hänelle tarjottiin paikkaa Helsingin venäläisessä vanhainkodissa, mutta vanhus torjui tarjouksen tiukasti. Hän oli lupauksensa tehnyt ja pysyi sillä paikalla, johon Jumala oli hänet asettanut.
Näin, isä Simforianin sinnikkyyden ja uskollisuuden kautta, luostarin vaaran vuodet voitettiin ja Valamo sai kokea uuden tulemisen. Isä Simforian, nyt arkkimandriitaksi ylennettynä, sai nähdä luostarin uuden, komean kirkon ja myös toimittaa siinä pyhää liturgiaa. Hänelle oli jo tässä elämässä laskettu voittoseppele.
Kunniakas muisto
Uuden Valamon kalmistoon oli 1960-luvulla avattu pitkä joukkohauta, joka sitten hiljalleen lyheni. Lopuksi oli jäljellä vain yksi paikka. Sen hautausmaalla käyskentelijät arvelivat olevan Valamon viimeisen munkin isä Simforianin leposija ja samalla luostarin päätös. Toisin kävi. Tuohon hautaan kätkettiin marraskuussa 1979 auto-onnettomuudessa menehtynyt nuori pappismunkki Sergei. Isä Simforianin leposija taas löytyy kalmiston uudelta puolelta, jonne hänet veljestön hautariviin ensimmäisenä siunattiin. Hän ei ollut Valamon viimeinen, vaan viitoittaa tietä uudelle sukupolvelle.
Metropoliitta Panteleimon
8.1.2026