ONL:n synty - osa I
Ortodoksi.netista
(Tämä on ensimmäinen osa useammasta artikkelista koostuvasta sarjasta "ONL:n synty".)
Ortodoksisten nuorten liitto (ONL) ry täyttää tänä vuonna (2023) jo 80 vuotta. Rekisteröity yhdistys perustettiin 25. päivä maaliskuuta 1943 Sortavalassa oman kirkkomme silloisen pääpaikan juhlasalissa.
Ortodoksi.net seuraa muutaman artikkelin verran liiton syntyä aina sen perustamistapahtumaan asti Aamun Koiton välittämiin tietoihin perustuen.
Liiton perustamisajatus lienee muhinut mielessä monella aktiiviortodoksilla jo kauankin, mutta selvimmin se alkoi näkyä juuri sodan alla, siis hieman ennen Talvisodan syttymistä 1939, aikana, jolloin maailmalla liikkui monenlaisia ”ismejä” natsismista kommunismiin ja aatteista osa oli jopa väkivaltaisia, osa kansaan ja erityisesti nuoriin väkisin istutettuja.
Tuohon ajankohtaan sisältyvät myös ne lukuisat suomalaiset ortodoksiset nuoret vaikuttajat, joista siten kasvoi kirkkomme vankka ”kivijalka” heti sodan vaikeiden vuosien aikana ja sen jälkeen. Useat heistä olivat mukana sodassa kuka sotilaspappeina, kuka sotilaina, kuka missäkin teehtävässä ja heidän kokemuksensa sodasta ja erityisesti sittemmin rajan taakse jääneestä ns. Raja-Karjalasta ja osan aikaa Suomee kuuluneesta Itä-Karjalasta ja noiden alueiden ihmisistä, etenkin nuorista, olivat varmasti vaikuttamassa sodan jälkeisinä aikoina kirkkoamme rakennettaessa tuhon vuosien rajuista tapahtumista nykyiseksi toiseksi kansakirkoksemme.
Oheinen artikkeli (mielipide) julkaistiin vuoden 1939 ensimmäisessä lehdessä, joka ilmestyi 5.1.1939. Se on vielä tällä hetkellä tuntemattomaksi jääneen, ilmeisen asiansa tuntevan ja taitavan sanan käytäjän ja aktiivin ortodoksin kirje arkkipiispa Hermanille, joka luovutti sitten kirjeen julkaistavaksi Aamun Koitossa, mutta ilman kirjoittajan nimeä. Kirjeen kirjoittajan nimen selvittely on vielä käynnissä ja mahdollisesti sen saamme tietää myöhemmin.
Aamun Koitto 1939 nr. 1 / 5.1.1939 s. 2-5
Mitä olisi tehtävä nuorison hengellisen elämän vartuttamiseksi?
»Aamun Koitolle» on suotu tilaisuus julkaista seuraavassa kirje, jonka arkkipiispa Herman on saanut eräältä kirkkomme jäseneltä. Siinä kosketellaan kirkollemme elintärkeätä nuorisokysymystä uusia näköaloja avartavasti ja uusia ajatuksia herättävästi.
K. K. Herra Arkkipiispa Herman
Ajatusten askarrellassa niiden pyhien kysymyksien parissa, jotka me Suomen ordotoksiset asujametkin voimme yhdistää rakkaaksi käsitteeksi »isiemme kirkko», olen viime aikoina usein joutunut viipymään kysymyksessä, mitä voitaisiin tehdä maamme ortodoksisen nuorison keskuudessa, nuoruuden tunneherkkinä, hyville, mutta myös huonoille vaikutteille alttiina aikana hengellisen elämän vartuttamiseksi ja suojelemiseksi? Tänä voimakkaiden historiallisten ja henkisten mullistusten aikana vaaditaan kirkkokunnaltammekin voimakkaita, kokonaisia tekoja sen totuuden puolesta, jota se julistaa.
Olen itse joutunut koko elämäni ajan viettämään toiseen uskontokuntaan kuuluvien parissa. Tunnen oikeastaan paremmin olosuhteita heidän keskuudessaan kuin suurimmalla yhtenäisellä ortodoksien asuma-alueella, ts. Raja-Karjalassa. Mutta aivan tuntemattomia eivät olot näilläkään seuduilla minulle ole. Usein sai siellä vanhuksien kanssa keskustellessaan kuulla tämän loppuponnen: »Paljon on paremmat ajat nyt kuin ennen, mutta ikävää on, että nuoriso etääntyy pois kirkosta. Emme osaa sanoa miksi. Paljon on uutta ja outoa puoleensa vetämässä.»
Tottahan on, että heidän vanhojen on vaikea ohjata ja ymmärtää nuoria, kun he itsekin epäröiden seisovat outojen asioiden edessä. Mutta eikö meidän, toisten nuorien, joilla on jo jonkinlainen taisteltu selvyys nykyajan henkisissä ristiriidoissa, tulisi kunkin kykyjemme mukaan ojentaa kättämme nuoremmille uskonveljillemme? Mutta miten? Kuuluuko se meille vieraille? Onhan heillä sielunpaimenensa. Heidän asiansahan se on. Tottumaton korjuumies vain sotkee kallista eloa. Myllynkiven voi ansaita niin monella tavalla.
Ajatus ei kuitenkaan ole laskenut minua rauhaan. Tämän tunnon sanelemina ovat syntyneet seuraavat rivit, jotka rohkenen esittää Teidän Korkea-arvoisuudellenne. Enhän tällä haavaa voi muutenkaan toimia rakastamani Raja-Karjalan rahvaan hyväksi.
---
Ennen maailmansotaa oli tietääkseni olemassa vain yksi huomattavampi nuorison keskuudessa työskentelevä järjestö, englantilaisen kenraalin Baden Powellin alkuunpanema, ulkoilun ja luonnekasvatuksen merkeissä tunnuslauseen »tartu poikaan ja tee hänestä mies» mukaan toimiva partioliike. Sodan jälkeen kiiruhtivat kaikissa maissa eri aatesuuntien järjestöt keräämään riveihinsä erikoisiin, mitä monipuolisimman valmennuksen tarjoaviin osastoihin maittensa nuorisoa hyvin oivaltaen ajatuksen: mitä nuoriso tänään, sitä kansa huomenna. Eikä pyritty enää vain yleensä tekemään nuoresta pojasta kunnon miestä ja nuoresta tytöstä kunnon naista, vaan heistä piti tulla milloin oikeita jumalankieltäjiä ja kommunisteja, milloin oikeita sosialisteja, oikeita faskisteja, oikeita natsisteja jne. Tarkoitus oli joka tapauksessa se, että jo nuoren vastaanottavaan mieleen päästiin juurruttamaan kulloinkin kyseessä olleen aatteen idealogia lähtemättömäksi persoonallisuuden osaksi. Että nuorisokasvatuksella on ollut suuri merkitys eri aatesuuntien pystyssä pysymiselle ja menestymiselle, alkaa nykyään käydä jokaiselle selväksi. Ei ole näin ollen ihmeteltävää, että yhä useammalla ja useammalla sellaisellakin elämänalalla, missä nuorisokysymys ei aikaisemmin ollut esiintynyt minkäänlaisena probleemina, nyt tarmokkaasti ryhdyttiin tätä työmuotoa toteuttamaan. Ajatelkaamme esim. maatalouskerhotyötä.
Mikä on uskonnollisten yhtymien asenne nuorisotyöhön? Tarkastelkaamme lyhyesti evankelis-luterilaisen kirkkokunnan asennetta. Monia vuosisatoja kirkolla oli koko koulu- ja yleensäkin opetustoimi hallinnassaan. Mutta vähitellen on sen ollut hellitettävä otettaan aste asteelta. Nykyään on uskonto vain yksi aine monien joukossa, eikä sitä koulusuorituksen kokonaisuuden kannalta voi pitää suinkaan tärkeimpänä. Jos taas koulunkäynti supistui vain kansakoulukurssiin, jäi kirkon puolelta tapahtuva suoranainen nuorison uskonnollisen elämänkatsomuksen muokkaus vain lyhyen rippikouluajan varaan. Niin kauan kuin koko yleinen mielipide voimakkaasti tuki täten annettua, pakostakin vain pääpiirteissään päähän taottua elämänkäsitystä ja reagoi omassa elämässään yleensä sen mukaisesti, voitiin tällaisiakin pienintä määrää, erikoisesti nuorisolle tarkoitettua uskonnollista kasvatusta, pitää riittävänä ja loppu uskoa kotien ja sanan julistuksen sekä uskonnollisen kirjallisuuden välityksellä tapahtuvan hengellisen elämän sisällön syvenemisen varaan. Mutta niin pian kuin eri tahoilta alettiin nuorisoa varten sovelletuin erikoismenetelmin vetää nuoria usein aivan päinvastaisten harrastusten piiriin, osottautui, että edellä kuvattu, käytännössä näköjään tyydyttävästi toiminut järjestelmä, jossa ei nuorison omakohtaiselle toiminnalle elämänkäsityksensä syventämisessä ollut mitään sijaa, todellisuudessa oli nuorison omaa harrastusta tappava, ellei kodissa oikealla tavalla kiinnitetty erikoista huomiota asiaan. Maamme ev.-lut. kirkko onkin astunut täyden askeleen kotien avuksi. Paitsi erilaisia poika- ja tyttötyömuotoja, on se varttuneemman nuorison keskuudessa ottanut käytäntöön mm. opintokerhotyön. Tietääkseni jo n. 5-6 vuoden aikana ovat Agricola-seuran kerhot (keväällä 1938 luvultaan 435) koonneet kristillismielistä nuorisoa hengellistä elämää avartavan ja elämän totuuksien sisällystä syventävän lukemisen ja keskustelun pariin. Samoin ovat useat kristilliset kansanopistot jakaneet ympäri maan keräytyneelle varttuneemmalle maalaisnuorisolle kansalaistietoutta kristillisen elämänkatsomuksen syventämän kokonaiskäsityksen puitteissa, auttaen varmasti tuhansia nuoria ohi vaikean murroskauden heidän persoonallisuuskehityksensä ratkaisevassa vaiheessa.
Ei ole tässä syytä ryhtyä yksityiskohtaisesti selostamaan maamme ev.-lut. kirkon nuorisotyötä, sitä koskevia julkaisuja jne. Näistä kysymyksistä olette Te, arvoisa lukijani, varmasti paljon yksityiskohtaisemmin perillä kuin minä. Kysymys on vain siitä, onko meillä [toim huom: kreikkalaiskatolinen – termi muutettu tekstissä muotoon ortodoksinen] ortodoksisilla mitään oppimista luterilaisilta naapureiltamme. Ennen kaikkea on kysymys siitä, tarvitaanko ortodoksien keskuudessa erikoista nuorisotyötä.
Mielestäni tarvitaan vielä kipeämmin kuin naapureillamme. Olemme nykyisessä »henkien taistelussa» vielä paljon vaarallisemmassa etuvartioasemassa kuin maamme ev.-lut. kirkko. Jo yksin asemamme vähemmistökirkkona tekee tilanteemme vaarallisemmaksi. Mutta on muitakin tekijöitä, jotka vaikuttavat samaan suuntaan. Kirkollamme ei esim. ole sitä kiinteää positiivista yhteyttä kansamme historiaan, joka luterilaisella kirkolla on. Päinvastoin on se usein joutunut olemaan kansamme päävihollisen poliittisena välikappaleena. Miten tämä on vaikuttanut kirkkomme oloihin, se voidaan lyhyesti kuvata Sergei Okulovin aikoinaan kirjoittamilla sanoille: »Ortodoksinen yhdyskunta Suomessa on ollut olemassa miltei ruhtinas Vladimirin ajoista alkaen, mutta, Jumalani, mitä olemista se on». Ja ensimmäisen kauniin nousunkin, jossa mainitsemallani itsenäisen kirkkomme kunniavanhuksella oli sangen suuri osuus, katkaisi vielä joksikin aikaa paha takatalvi, jonka varjot lankesivat maamme ensimmäisinä itsenäisyysvuosinakin kirkkokuntamme ylle.
Näitä tosiasioita emme voi historiasta pois pyyhkiä emmekä kaunistella. Valokohdat etsittäköön ja ne, pienetkin, oikeassa suhteessa esitettäköön. Mutta myös paha ja pimeä täytyy oikealla nimellään mainita. Sen vaatii jo historiallinen puolueettomuus. Ja vaikka me haluaisimme ne unohtaakin, niin on toisia, jotka huutavat ne julki tai, mikä pahempi, ilkeästi kuiskaavat.
Historiamme suuri, valoisa ilmiö on kansan uskollinen pysyminen opissaan. Tälle pohjalle voi rakentaa tulevaisuutta varten, käyttäen niitä rikkaita hengen aarteita, jotka ortodoksisella kirkolla on talletettuina. Ja tässä rakennustyössä ei ole unohdettava nuorisoakaan. Se on saatava mukaan omatoimiseen työhön kirkkomme perustuksien lujittamisessa.
Auttamalla nuoria me autamme koteja. Ja tässäkin suhteessa on avun tarve keskuudessamme kipeämpi kuin luterilaisten keskuudessa. Raja-Karjalassa on 20-30 vuoden aikana tapahtunut täydellisempi taloudellinen ja henkinen mullistus kuin muualla maassamme. Se on täällä myös kohdannut heikommalla sivistyksellisellä kehitystasolla olevan kansan. Uusien taloudellisten tekijöiden mukana tulivat uudet henkisetkin virtaukset. Ne eivät tulleet entiselle pohjalle rakentamaan, vaan repimään ja uutta rahan palvontaa tyrkyttämään, kerskuen, että se hyvä, minkä taloudellinen nousu toi, oli heidän aikaansaamaa. Kotien sisäinen eheys tällaisissa oloissa aina pahasti häiriytyy. Vanhojen ja nuorten välillä syntyy ristiriitoja, joihin ei löydetä vapauttavaa sanaa eikä oikeata ratkaisua. Eikö tämä kaikki ollenkaan liikuta kirkkoa? Eikö jo senkin vuoksi, että se tuki, jonka ihminen saa harmoonisesta uskonnon valaisemasta elämänkatsomuksesta, täällä useissa tapauksissa puuttuu kirkon oman toiminnan aikaisemman heikkouden takia. Eikö kirkon nyt muuttuneissa oloissa ilomielin tulisi rientää kotien avuksi, sanoa se vapauttava sana, osoittaa se oikea ratkaisu, joka on tarpeen sisäisen tasapainon uudelleen saavuttamiseksi? Kyllä kai. Mutta eikö kaikki tarpeellinen ole jo tehty?
Pyrkimystä tähän ei kukaan epäile. Kysymys on työtavoista, niiden tehokkuudesta ja sopivaisuudesta sekä siitä, miten suuri on työn tarve. En puolestani voi antaa tähän mitään yleispätevää vastausta enkä ratkaisua puoleen tai toiseen, sillä en tunne olosuhteita enkä tosiasioita niin tarkoin, että tyhjentävä vastaus olisi mahdollinen. Olen jo edellä viitannut eräisiin niistä näkökohdista, joiden vuoksi persoonallisen käsitykseni mukaan ainakin nuorisotyötä olisi voimien mukaan laajennettava, se voimakkaasti keskitettävä. Siksi suuret ovat mielestäni uhkaavat vaarat.
Suoranaista ateistista propagandaa on nähdäkseni helpointa vastustaa. Jos uskonnollisen elämän rikas maailma on päässyt nuorelle ihmiselle avautumaan, menettää ateistinen kiihoitus kaiken voimansa. Sen valheellisuus voidaan helposti paljastaa. Todella vaikeassa asemassa olemme vasta luterilaisen kirkon puolelta tapahtuvaa välitöntä ja välillistä vaikutusta torjuessamme. Luterilainen kirkko harjoittaa voimakasta nuorisotyötä niillä paikkakunnilla, joilla on uskonnollinen seka-asutus. Meidän täytyy voida kyetä yhtä antavaan nuorisotyöhön, muutenhan annamme väärän kuvan ortodoksisen hengellisen elämän rikkaudesta ja voimavaroista. Miten rikastuttavaa ja papiston työtä auttavaa ortodoksinen opintokerhotyö esim. voisi laajoissa rajapitäjissä olla. Tarvitsemme tällaista työtä, määrätietoisesti ja keskitetysti johdettuna, vielä paljon kipeämmin kuin luterilaiset. Ne tappiot, jotka kärsimme luterilaisuuden vaikutuksesta, koskevat sisimpäämme yhtä kipeästi kuin mitkä muut luopumiset tahansa ja panevat meidät miettimään, olemmeko tehneet kaiken voitavamme ja olemmeko tehneet sen oikealla tavalla. Meillä ei ole ulkolähetysvelvollisuuksia. Siksi on meidän ponnistettava kaikki voimamme.
Olen ehkä väärässä. Mutta en voi jo ajatusten johdonmukaisen loppuunsaattamisenkin takia olla lyhyesti esittämättä myös ajatustani siitä, mitä linjoja nuorisotyö kirkkokunnassamme voitaisiin pääpiirteissään järjestää. Tähän on sitäkin suurempi syy, koska vakaumukseni mukaan ortodoksinen kirkkomme on elävä ja julistuksensa puolesta taistelemaan kykenevä kirkko, jonka ei tarvitse pelätä mitään »henkien taistelua».
Ne jo käytettävissä olevat tekijät, joihin kirkkomme nuorisotyön voi nojata, ovat P. Sergein ja Hermanin Veljeskunta ja ortodoksinen papisto ja opettajisto. Mutta tämä yksin ei riitä. Tarvitaan välttämättä myös joku muu reservi nuoria käyttökelpoisia voimia. Nämä voimat voisi antaa ortodoksinen kansanopisto. Sen oppilaista voitaisiin saada työvoimaa joka kylään. Opisto on mielestäni välttämätön, jos halutaan pysyttää ortodoksisen maalaisnuorison lahjakkain osa hyödyllisenä ja siunauksellisena työvoimana oman kirkkokuntamme saralla. Tämä on mielestäni niin tärkeä kysymys, että mitkään kohteliaisuusnäkökohdat jo ennestään olevia opistoja kohtaan, millaisia ne lienevätkin, eivät saa tulla kysymykseen.
Jos opistotalon aikaansaamismahdollisuuksista herää epäilystä, on mielestäni täysi syy vedota luostareihin rakennusapukysymyksessä. Se antavan rakkauden työ, joka puhuisi joka kivestä tällaisessa yhteisin voimin aikaansaadussa opistorakennuksessa, olisi voimakkaana tekijänä opiston sisäisen hengen luomisessa. Jokainen luostari voisi myös esim. antaa täydelleen oman leimansa jollekin opiston huoneelle, sisustaa jonkin opiston rukouskammioista yms. Ei ole syytä tässä ryhtyä yksityiskohtaisemmin kehittelemään ajatusta. Mutta eräs käytännöllinen seikka opiston taloutta ajatellessa on muistettava. Sekä kerho- että kansanopistotyötä tukee osaltaan myös valtio. Onko meillä varaa jättää käyttämättä tätä taloudellisen voimanlisän mahdollisuutta?
Käytännöllisen suunnitelman laatiminen yksityiskohtineen on nähdäkseni parhaiten jätettävissä P. Sergein ja Hermanin Veljeskunnan tehtäväksi. Sillä on siihen parhaat edellytykset.
Edellä olevassa olen kosketellut opistokysymystä vain nuorisotoiminnan kannalta, mutta ortodoksinen kansanopisto olisi suuri henkinen voimakeskus kirkkokunnallemme myös monella muulla toiminta-alalla. Mitä teitä olen kysymystä ajatuksissani kehitellytkin, aina olen päätynyt opiston pikaisen aikaansaannin suotavuuteen.
(seuraava osa ilmestyy lähiaikoina ja linkki löytyy silloin tästä)