Kristillisyys on kaiken anteeksiantamista (opetuspuhe)

(Saarna sovintosunnuntaina)

Aamun Koitto numero 5/5.3.1925 sivut 41-22 (1.2).

Tänään, Suuren paaston aattopäivänä, kun me olemme valmiit ryhtymään paastoamisen ja synninkatumuksen kilvoitukseen ja tekemään lupauksia parannuksen teosta ja kieltäytymisestä, pyhä ortodoksinen kirkko, kuten lapsiaan rakastava ja niistä tarkasti huolehtiva äiti, muistuttaa meille, omille lapsillensa, että kaikki meidän ponnistelumme, rukouksemme, huokauksemme, kyyneleemme, näennäinen syntien anteeksisaamiseme rippi-isältä ja itse Herran Ehtoollisenkin, Kristuksen ruumiin ja veren nauttiminen on hyödytöntä, ei lähennä meitä askeltakaan sieluamme puoleensa vetävään Keskukseen, nimittäin Kristukseen, eikä vedä meidän puoleemme Pyhän Hengen armon elävöittävän voiman virtoja, jos me puolestamme emme tee kaikkea, mikä riippuu meistä itsestämme, luodaksemme keskinäisen rauhan lähimmäistemme kanssa: jollemme anna kaikille kaikkea anteeksi ja jollemme pyydä niiltä anteeksi, joita olemme loukanneet.

Tästä Kristus on selvästi, päättävästi ja ehdottomasti sanonut:

”Jos te annatte anteeksi ihmisille heidän rikkomuksensa, niin taivaallinen Isänne myös antaa teille anteeksi; mutta jos te ette anna ihmisille anteeksi, niin ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne" (Matt. 6:14-15).

Välttämättömän ehdon tuohon meidän henkemme yhtymiseen loppumattoman hengellisen voiman lähteen kanssa on Jeesus Kristus kuvaannollisesti selittänyt vertauksessaan ”kuninkaasta ja velallisesta".

Tässä ja joka paikassa Vapahtaja erikoisesti painostaa käskyä kaiken anteeksiantamisesta.

”Antakaa itse anteeksi, niin teillekin annetaan anteeksi."

Ainoastaan armahtaminen tuottaa armahdusta. Vuorisaarnan sanoissa:

”Jos tuot lahjasi alttarille ja siellä muistat, että veljelläsi on jotakin sinua vastaan, niin jätä lahjasi siihen alttarin eteen ja käy ensin sopimassa veljesi kanssa, ja tule sitten uhraamaan lahjasi" (Matt. 5: 23-24.)

voi selvään huomata, kuinka mitättöminä pitää Vapahtaja meidän pyhiä mielentilojamme, rukouksiamme ja uhrejamme, jos meidän sydämemme ei ole rauhallisissa suhteissa lähimmäistemme kanssa.

Ja todellakin, rakkaat kuulijat, mikä oikeus meillä on Jumalan armoon, jos emme itse armahda meille läheisiä ja samanlaisia heikkoja olentoja? ”Armoton tuomio armottomalle", sanotaan Jumalan sanassa. Ainoastaan tultuamme itse armahtavaisiksi, me saamme oikeuden Jumalan armoon.

Se on myös ymmärrettävissä luonnolliseltakin puolelta katsottuna. Kunnes ihmisen sydän on täynnä ilkeitä petomaisia tunteita, julmaa kiukkua, raakaa vihaa, villiä kostoa ja itsepintaista vihamielisyyttä, sanalla sanoen, kunnes hänen sielunsa palaa perkeleelle luonteenominaisten ominaisuuksien helvetillisessä tulessa, sinnes ei siinä ole tilaa jumalalliselle, pyhälle, rajattomalle, hellimmälle rakkaudelle Jumalaa kohtaan. ”Mikä yhteys on valolla ja pimeydellä?"

Tämä on ymmärrettävissä myöskin sielutieteelliseltä kannalta. Kristus, kaikkikäsittävä rakkaus, aina kolkuttaa sydämemme oveen tahtoen päästä sinne, asettua sinne ja päästä mitä läheisimpään kosketukseen kanssamme, että meillä olisi mahdollisuus sulattaa tahtomme häneen pyhään tahtoonsa, että me tulisimme yhdeksi hänen kanssaan, niin kuin hän on yhtä Isän kanssa. Mutta jos hän kuulee meidän sydämestämme vihaisen hammasten kiristyksen, vihan, eripuraisuuden, vihamielisyyden, koston, verenhimoisuuden, niin kuinka hän astuisi sinne sisälle, vaikka me avaisimmekin sen oven?!

Olettakaamme, että meidän luoksemme poikkeaisi kaikkien kunnioittama veljemme kanssaihminen, mutta ihminen, jolle me emme vedä vertoja, jolla on jalo sielu, joka on melkoisesti kohonnut yläpuolelle alhaisen, turhan maallisen elämän, jossa suurin osa ihmiskuntaa uinuu. Kun hän meidän kotonamme kuulee pilkkanaurua, toisten alentamista, niiden lähimmäistemme moittimista ja tuomitsemista, jotka ovat toisella tahi toisella tavalla meitä vahingoittaneet; kun hän joutuu aina vihaisilla katseilla, epäystävällisillä sanoilla ja raa’alla käytöksellä jollakin tavoin meitä loukannutta lähimmäistämme kohtaan täytettyyn ilmapiiriin; kun hän tulee raivoisten tunteiden, vihan, eripuraisuuden, pahan muistelemisen yms. synnyttämien helvetillisten kostonsuunnitelmien todistajaksi, kauhistuen kuolemaa tuottavien aseiden kalskeesta, teroitettujen tikarien pelosta, myrkyllisten kaasujen ja helvetillisten koneiden valmistamisesta ynnä muista valmisteluista veristä selvittelyä varten vihollisten kanssa, niin eikö tuo vanhurskas ihminen pudista talomme tomua jaloistaan, kun hän ei löydä luonamme hänen hengellistä kehitystään vastaavaa ilmanalaa?

Niin, ensin täytyy siis kestää taistelu itseämme vastaan, petoa vastaan sisässämme, pitää voittaa peto, oma – ”minämme", sulattaa karkea, kovettunut sydämemme pyhässä jumalallisessa rakkauden tulessa, ja vasta sitten Kristus Jumala tulee ja lunastusoikeudellaan peittää meidän synnillä saastutetun sielumme silloin meillä on oleva ilo, pääsiäinen: vanha ihminen kuolee, uusi jumalallinen syntyy.

Ystäväni, te jotka elämän touhun ja meidän aikanamme tavanmukaisissa Jumalan Hengen vastustamisen pyörteissä usein unohdatte pyhän kristillisen elämän perusteet, muistakaa, että nyt suuren paaston kynnyksellä, kun meidän tulee uudelleen arvioida omaa ”minäämme", arvioida sitä, missä määrin ulkonainen elämämme vastaa sisällistä kristillistä henkeä, nyt teidän edessänne seisoo valintaehto: seuratako edelleen perkelettä vaiko Herraa Kristusta?

Ymmärtäkää ja muistakaa, että kristillisyys on anteeksiantamusta, iankaikkista anteeksiantamusta!

Ymmärtäkää ja muistakaa, että kristillisyys ja kaiken anteeksiantaminen ovat synonyymeja (yhtä merkitseviä sanoja)!

Ymmärtäkää ja muistakaa, että kristitty on ihminen, joka osaa antaa anteeksi, osaa unohtaa loukkaukset!

Kun suurelle ja urhoolliselle kreikkalaiselle sotapäällikölle Aleksanteri Makedonialaiselle, huomautettiin, että hänen joukoissaan oli hänen nimeänsä kantava sotamies, mutta pelkuri ja heikko, niin keisari Aleksanteri sanoi hänelle; ”Ole joko sankari tahi muuta nimesi!" Samoin sanoo Kristuskin kaikille, kenen sydäntä ei vielä ole sulattanut jumalallinen rakkaus: ”Joko opi anteeksi antamaan tahi jätä kristityn nimi!"

Taitamattomuus tai taito antaa anteeksi on meidän kristillisyytemme koetinkivi. Joka ei ole kaikille antanut anteeksi eikä anna anteeksi 70 kertaa 7, hän ei rakasta, ja hänen rakkautensa on varjoa ja valhetta. Joka ei anna anteeksi, hän ei tunne Jumalan armoa; hän ei ole kristitty.

Ainainen, loppumaton kaikille kaiken anteeksianto on kristillisen rakkauden ulkonainen, viehättävä puku, joka apostolin mukaan on kudottu pitkämielisyyden, lempeyden ja muista semmoisista langoista (1. Kor. 13: 4-7).

Kaiken anteeksiantaminen on kaikkein varmin vakuus meidän heikon luontomme syntien anteeksi saamisesta, sillä on ehdottomassa muodossa sanottu: ”Jos te annatte anteeksi, annetaan teillekin anteeksi".

Kalliit ystävät! Astukaa suuren paaston avonaisesta ovesta sisään sydän täynnä jumalallista, anteeksiantavaa rakkautta! Kuuluisa runoilija Goethe on sanonut: ”Ainoastaan rakastava sielu on onnellinen!"

Totisesti sellainen sielu on onnellinen. Sellainen sielu on täynnä rakkautta, mutta rakkaus on jumalallinen ominaisuus, jumaluuden olemus. Siis sellainen ihminen jo elää Jumalassa, ja Jumalassa eläminen onkin todellisen, täydellisen onnen lähde.

Rakkaat! Antakaamme anteeksi kaikille veljillemme ja sisarillemme, jotka ovat heikon luontonsa ja kehittymättömien sielunvoimiensa takia pelastuksen tiellä samanlaisia kompastelevia kuin mekin. Lakaiskaamme vierashuoneemme, sydämemme, puhtaaksi Jumalalle vieraista, helvetillisistä tunteista, ajatuksista ja toivomuksista! Omistakaamme kristillinen henki, joka ilmenee kaikki anteeksiantavassa rakkaudessa! Kutsukaamme Jumalan Henkeä salaisesti tulemaan meihin ja yhdistäkäämme henkemme Jumalan Henkeen.

Silloin jumalallisen rakkauden Alku ja Lähde, kaikkiarmollinen Jumala, antaa meille anteeksi ajallisen oleskelun ”vieraalla maalla", ottaa meidät yhteyteensä ja auttaa meitä elämään lähimmäistemme kanssa ihanassa sovussa, yhteydessä, rauhassa ja rakkaudessa.

Piispa Herman