OT: Ukrainan geokirkollinen kysymys ja kanoninen laki
Ortodoksi.netista
Vertailu Viron kirkollisen kysymyksen kanssa; Mahdollinen väliaikainen ratkaisu
Ukrainan ja Viron kirkkokriisien vertailu: Kanoninen ja geopoliittinen analyysi
Ukrainan kirkollinen kysymys on nykyajan ortodoksisen maailman kiistellyimpiä ongelmia. Se on synnyttänyt teologisia, kanonisia ja geopoliittisia jännitteitä 14 autokefaalisen ortodoksisen kirkon välillä. Ekumeenisen patriarkaatin päätös myöntää autokefalia Ukrainan kirkolle vuonna 2019 sytytti uudelleen Konstantinopolin ja Moskovan välisen konfliktin. Moskovan patriarkaatti vastusti jyrkästi päätöksen legitiimiyttä ja kanonista pätevyyttä, huolimatta siitä, että sen oma autokefalia ja patriarkaalinen asema olivat historiallisesti Ekumeenisen patriarkaatin myöntämiä. Tämän seurauksena Moskovan patriarkaatti katkaisi kirkollisen yhteyden Ekumeeniseen patriarkaattiin.
Vertailu Viron tapaukseen, jossa samankaltainen jakautuminen syntyi kahden rinnakkaisen kirkollisen jurisdiktion olemassaolon vuoksi, tarjoaa arvokkaita analyyttisiä näkemyksiä. Keskeinen kysymys on, seuraako Ukrainan kirkollinen kriisi Viron ennakkotapausta vai onko se ainutlaatuinen ilmiö.
Tausta kummallekin kirkolliselle ongelmalle
Vuonna 1996 Ekumeeninen patriarkaatti päätti palauttaa Viron autonomisen ortodoksisen kirkon, mikä aiheutti voimakkaan reaktion Moskovan patriarkaatilta, jolla oli ollut jurisdiktio maassa Neuvostoliiton vallan ajasta lähtien. Moskova katkaisi väliaikaisesti kirkollisen yhteyden Ekumeeniseen patriarkaattiin, kunnes saavutettiin kompromissi, jossa Virossa on väliaikaisesti (ainakin tähän asti) kaksi rinnakkaista kirkollista jurisdiktioita.
Ukrainan tapaus on paljon monimutkaisempi. Ukrainan kirkko oli historiallisesti osa Ekumeenisen patriarkaatin jurisdiktiota vuoteen 1686 asti, jolloin Moskovan patriarkaatti sai erityisissä olosuhteissa oikeuden vihkiä Kiovan metropoliitta. Tämä myönnytys ei kuitenkaan merkinnyt täydellistä kanonisen jurisdiktion siirtoa.
Kanoninen analyysi – rinnakkaista elämää (?)
Professori Evangelos Venizelos korostaa, että Ekumeenisella patriarkaatilla on kanoninen valtuus korjata kirkollisia poikkeavuuksia ja myöntää autokefaalinen asema, kuten se on tehnyt aiemmissa tapauksissa, mukaan lukien Kreikan, Albanian, Tšekin-Slovakian ja Venäjän kirkot. Kuitenkin Ukrainan tapauksessa Venäjän kirkko ei hyväksynyt päätöstä, mikä johti kahden rinnakkaisen kirkollisen rakenteen luomiseen: autokefaalisen Ukrainan kirkon, jonka Ekumeeninen patriarkaatti ja useat muut kirkot (mukaan lukien Kreikan kirkko) tunnustivat, ja "Ukrainan ortodoksisen kirkon", jota Fanar ei tunnusta ja joka pysyy Moskovan alaisuudessa.
Samoin metropoliitta Grigorios (Papathomas), Ateenan yliopiston teologisen tiedekunnan kanonisen oikeuden professori, jolla on laaja asiantuntemus Viron autonomista kirkkoa koskevissa asioissa, korostaa, että vaikka Viron tapauksessa lopulta saavutettiin hauras kompromissi, Ukrainan kirkollinen kysymys on edelleen erittäin epävakaa ja ratkaisematon. Moskova pitää Ukrainaa sekä kirkollisen perintönsä että kansallisen identiteettinsä olennaisena osana, eikä se ole halukas hyväksymään mitään yritystä ratkaista asiaa kanonisesti.
Geopoliittiset vaikutukset ja näkökulma
Pääasiallinen ero näiden kahden tapauksen välillä on se, että Ukrainan kirkollinen kysymys on erottamattomasti sidoksissa Venäjän ja Ukrainan konfliktiin. Kirkko instituutiona ei toimi tyhjiössä, vaan poliittiset ja geopoliittiset dynamiikat muokkaavat sitä väistämättä. Venäjä pyrkii kirkkonsa kautta säilyttämään vaikutusvaltansa slaavilaisessa maailmassa, mikä käytännössä alentaa paikallisen kirkon valtion politiikan välineeksi.
Sitä vastoin Ekumeeninen patriarkaatti pitää yllä vuosisatoja vanhaa kanonista vastuuta säännellä kirkollisia asioita korostaen kanonista perinnettä samalla kun se ylläpitää herkkää tasapainoa muuttuvien valtion etujen kanssa.
Mahdolliset ratkaisut voisivat syntyä joko autokefaalisen Ukrainan kirkon laajemman tunnustamisen kautta paikallisten ortodoksisten kirkkojen toimesta tai siirtymäjärjestelyn kautta, kuten esimerkiksi eksarkaatin perustamisella. Tämä eksarkaatti voisi toimia välirakenteena, joka mahdollistaisi niin kutsutun Moskovan alaisen "Ukrainan ortodoksisen kirkon" hierarkkien, papiston ja kirkon jäsenten asteittaisen integroitumisen autokefaaliseen Ukrainan kirkkoon jäsennellyllä ja järjestelmällisellä tavalla. Kuitenkin äkillinen ja laajamittainen papiston ja hierarkkien siirtyminen voi pahentaa jännitteitä pikemminkin kuin ratkaista niitä. Viron ennakkotapaus osoittaa, että vaikka kahden kirkollisen jurisdiktion rinnakkaiselo aiheuttaa haasteita, se voi ainakin tarjota väliaikaisen mekanismin kriisin lieventämiseksi.
Johtopäätös
Ukrainan kirkollinen kysymys on edelleen ortodoksisen kirkon suurin haaste nykyään yleisortodoksisella tasolla. Vaikka sillä on tiettyjä yhtäläisyyksiä Viron tapaukseen, sen perusluonne ja geopoliittiset vaikutukset erottavat sen muista tapauksista. Johtavat asiantuntijat vahvistavat, että kanoninen järjestys tukee Ekumeenisen patriarkaatin toimia, mutta poliittinen maisema vaikeuttaa välitöntä ratkaisua. Kirkon tuleva kehitys sen ekumeenisessa roolissa – ja eskatologisen näyn heijastuksena – riippuu suurelta osin siitä, pystyvätkö mukana olevat paikalliset kirkot, joista Moskovan patriarkaatti on keskeinen kiistakohde, nousemaan kansallisten ja geopoliittisten etujen yläpuolelle yhtenäisyyden ja yhteisen todistuksen vuoksi nykymaailmassa.
(Alkuperäinen teksti englanniksi käännettynä:
Orthodox Times: The Ukrainian Geo-Ecclesiastical Question and Canon Law)
Ortodoksi.netin referoiden vapaasti englanninkielisestä käännöksestä suomentama.