Valamon munkit evakossa Kannonkoskella
Ortodoksi.netista
Laatokan Valamon munkkien evakkomatka Kannonkoskelle 1940 – ja aika siellä
Talvisodan puhjettua 30.11.1939 Valamon luostari Laatokan saaristossa joutui pian pommitusten ja sotatoimien keskelle. Luostarin noin 200-henkinen, pääosin iäkäs veljestö päätettiin viranomaisten kanssa evakuoida pois saarilta. Evakuointi toteutettiin useassa erässä ja yhteistyössä armeijan kanssa; veljestö siirrettiin ensin tilapäisesti Keski-Suomeen, Kannonkoskelle, ja sieltä edelleen Heinävedelle, kun luostarille löytyi pysyvä sijoituspaikka Papinniemestä.
(Viite: Trepo)
Evakkomatkan reitti ja viimeiset lähdöt Valamosta
Helmikuun 1940 alun raskaat pommitukset kiihdyttivät lähtöä. Luostarin johto poistui 6.2.1940, ja kahdessa viimeisessä evakuoinnissa vietiin turvaan yhteensä noin 80 veljestön jäsentä. Iäkkäille munkeille talvinen siirtyminen oli raskas: ensin kuljettiin autoilla Laatokan jään yli Lahdenpohjaan, Jaakkimasta junalla ja lopuksi kuorma-autoilla Kannonkoskelle, jonne saavuttiin 7.2.1940 myöhään illalla. Nämä lähdöt merkitsivät käytännössä vuodesta 1716 jatkuneen luostarielämän päättymistä Valamossa talvisodan ajaksi.
(Viite: Trepo)
Saapuminen Kannonkoskelle ja majoittuminen
Kannonkoski valikoitui viranomaisten määräämäksi, syrjäiseksi ja sodan kannalta turvalliseksi sijoituspaikaksi. Majoituksesta tuli silti ongelma veljestön suuren ja iäkkään määrän vuoksi sekä kielimuurin takia, sillä veljet olivat enimmäkseen venäjänkielisiä. Keskeiseksi tukikohdaksi tuli Piispalan koulu, jossa pienempi luokka toimi kirkkona ja isompi luokka täyttyi veljien itse rakentamista lavitsoista. Paikallinen opettaja Elma Leppänen kuvasi jouluaaton 1939 iltamyöhän dramaattista hetkeä: pitkä jono munkkeja marssi -30 asteen pakkasessa heikon jään yli, koululle kannettiin olkia lattioille ja vettä lämmitettiin suurissa kattiloissa; veljet rakensivat myös venettä kesäliikkumista varten ja ansaitsivat kiitosta leivänleivonnassa.
(Viite: Trepo)
Kannonkoskelaiset muistivat myös, että pappismunkit jatkoivat jumalanpalveluksia ja oppineimmat tutkivat kirjoja, kun taas työmunkit tekivät kala-, peltotyö- ja käsityöaskareita. Vaihtokauppaa käytiin kyläläisten kanssa, ja luostaritavan mukaisesti yhteisö pyrki elättämään itsensä.
(Viite: Kannonkosken kunta)
Arki, työ ja vuorovaikutus paikallisten kanssa
Aikalaiskertomusten mukaan munkit olivat auttavaisia ja tekivät työtä kyläläisten pelloilla. Heillä oli keskuudessaan monia ammatteja: suutareita, räätäleitä, puuseppiä ja taiteilijamunkki Dosifei; pappismunkeissa oli “oikein hyvä laulaja, basso”. Keittiössä ja talousaskareissa osa veljistä käytti suomea, ja tulkkeina toimittiin tarpeen mukaan. Myös lasten muistoissa veljien kirjoitustyö ja kirjat herättivät uteliaisuutta. Kannonkoskella arkea siis rakennettiin samanaikaisesti rukouselämän, työn ja naapuriavun varassa.
(Viite: Trepo)
Kuolemat ja hautamuisto
Sodan, iän ja kovan siirtolaisuuden koettelemukset näkyivät: Kannonkosken kirkkomaalle haudattiin yhteensä 27 evakkovuosien aikana poisnukkunutta ortodoksimunkkia, ja oma muistomerkki pystytettiin myös kahdelle yhteisön naistyöntekijälle.
('Viite: Kannonkosken kunta)
Isä Markus – evakkoveljen tarina uutiskynnyksen yli
Kannonkoskelta liittyy laajempaan julkisuuteen noussut episodi: isä Markus, Valamon munkki ja Suomen sotilas, tunnettiin jylisevästä äänestään ja kovaäänislaitteestaan, jonka avulla hän pyrki taivuttelemaan vihollissotilaita antautumaan. Tapaus mainittiin jopa The New York Timesissa 26.7.1941; paikallinen matkailusivusto ja Kannonkosken kunnan koonti viittaavat tähän uutiseen sekä evakkovuosien muisteluun.
(Viite: visitkannonkoski.fi)
Muutto Heinävedelle ja Kannonkosken-vaiheen päättyminen
Luostarin pysyvä koti löytyi Heinäveden Papinniemestä: entinen Saastamoisen tilakokonaisuus, n. 300 ha metsää ja 50 ha peltoa, ostettiin 24.7.1940. Kannonkosken vaihe jäi näin lyhyeksi, käytännössä vuoden 1940 loppupuolella päättyneeksi siirtolaisjaksoksi. Uusi Valamo aloitti toimintansa Heinävedellä, jonne jo talvisodan jälkeen alettiin siirtää myös Valamosta evakuoitua irtaimistoa.
(Viite: Ortodoksi.net..)
Tutkimuksen valossa
Tuore tutkimus kokoaa evakuoinnin kulun, logistiikan ja viranomaisyhteistyön: luostarin väki kuljetettiin useassa aallossa pois saarilta; osa veljistä jäi vielä turvaamaan ja inventoimaan esineistöä sotilastukikohdaksi muuttuneessa Valamossa; evakossa Kannonkoskella veljestö eli niukoissa, mutta turvallisissa oloissa jatkaen rukouselämää ja työtä; ja kesällä 1940 siirryttiin Heinävedelle, jonne evakuoitu omaisuus mahdollisti luostaritradition jatkumisen.
(Viite: Trepo)
Lähdeluettelo (verkkomateriaali)
- Järvinen, Juha: Valamon luostarin evakuointi 1939–1940: Laatokan saaresta Heinäveden Papinniemeen. Tampereen yliopisto, pro gradu 2023. (PDF, sis. luvun “Siirtolaisuudessa Kannonkoskella” sekä evakuoinnin vaiheet.)
- Kannonkosken kunta: Valamon munkit – sivu ja liitteet (mm. NYT 26.7.1941 -juttu suomennoksineen; lehtileikkeitä; viittaus Raimo Salon dokumenttiin).
- Waali, Mari: Kannonkoski (Keskisuomalainen-lehden artikkeli 1995; PDF Kannonkosken sivuilla). Sisältää tiedon 27 munkin haudoista sekä lähtöajankohdasta.
- Ortodoksi.net: Heinäveden Valamon luostari. Tiedot Papinniemen tilan ostosta 24.7.1940 ja siirtymästä Heinävedelle.
ortodoksi.net
- Yle: Evakkomunkit pakenivat sotaa Kannonkoskelle (taustoitus ja yleiskuvaus siirtymästä; pitkäaikaiset vaikutukset).
- Visit Kannonkoski: Valamon munkki isä Markuksen sankaritarina (paikallinen muistelu ja viittaus NYT-juttuun).
- Ortodoksinen kulttuurikeskus: Valamon luostari ja sen kirkot (taustaa Heinäveden vaiheesta ja myöhemmästä kehityksestä).
- Valamon luostarin arkisto (esittelysivu; tiedot evakuoidusta arkistoaineistosta).
Lisälukemista ja audiovisuaalista aineistoa
- Raimo Salo & Pertti Lähteenmäki: Kannonkosken munkit -dokumentti (2010), esitelty mm. NopolaNews-kanavalla; alkuperäisen DVD:n lainaustiedot Kannonkosken kirjastolta.