Kirkko kuuluu myös kuuroille ja sokeille
Ortodoksi.netista
Kirkko kuuluu myös niille, jotka eivät kuule tai näe – olisiko jo aika puhua osallisuudesta?
Äskettäin vietetty kansainvälinen viittomakielten päivä 23. syyskuuta nosti esiin kysymyksen, joka koskettaa myös Suomen ortodoksista kirkkoa. Miten kuurot, viittomakieliset, huonokuuloiset ja näkövammaiset pääsevät osallistumaan seurakunnan elämään? Jumalanpalvelusten kielistä keskusteltaessa olisi aika kiinnittää enemmän huomiota myös siihen, miten palveluksen sisältö tavoittaa ihmisen, joka ei kuule tai näe sitä.
Suomen ortodoksisessa kirkossa keskustellaan jumalanpalvelusten kielistä: suomen asemasta, kirkkoslaavin käytöstä sekä venäjän- ja ukrainankielisten mahdollisuuksista osallistua yhteiseen rukoukseen. Keskustelu on tarpeellista, sillä kieli liittyy ymmärtämiseen, hengelliseen kotiin ja kokemukseen siitä, että kuuluu seurakuntaan.
Saman keskustelun rinnalle tarvitaan kuitenkin toinen kysymys. Miten yhteiseen rukoukseen pääsee mukaan ihminen, joka ei kuule rukouksia eikä opetuspuhetta? Entä ihminen, joka ei näe ikoneita, palveluksen liikkeitä tai käsissään olevan tekstin kirjaimia? Kuinka usein heidän kokemuksensa nousevat seurakunnissa yhtä vakavan huomion kohteeksi kuin puhuttujen kielten asema?
Viittomakieli on oma kielensä. Näkövammaisuus puolestaan ei tarkoita yhteistä erityistä kieltä, vaan erilaisia tarpeita saada tietoa esimerkiksi kuulemalla, koskettamalla, pistekirjoituksena tai suurennettuna tekstinä. Yhteinen kysymys on silti sama: miten kirkon rukous ja opetus tulevat ymmärrettäviksi ja yhteinen elämä saavutettavaksi?
Läsnäolo ei vielä takaa osallisuutta
Ortodoksisessa kirkossa rukous näkyy, tuoksuu ja tuntuu. Ikonit, tuohukset, suitsutus, ristinmerkki ja kumarrukset välittävät uskoa monin tavoin. Jumalanpalveluksen moniaistisuus on rikkaus, mutta sen ei pidä antaa peittää osallistumisen esteitä. Ikonien näkeminen ei korvaa rukousten sisällön ymmärtämistä, eikä veisujen kuuleminen kerro kaikkea siitä, mitä kirkkotilassa tapahtuu.
Kuurous tai sokeus ei estä rukousta, uskoa eikä osallistumista kirkon sakramentteihin. Seurakunnan käytännöt voivat silti joko vahvistaa osallisuutta tai jättää ihmisen yhteisen elämän laidalle. Hän voi olla samassa kirkkosalissa muiden kanssa ja jäädä silti vaille opetuksen sisältöä, tietoa palveluksen kulusta tai mahdollisuutta liittyä kirkkokahvien keskusteluun.
Siksi saavutettavuus kuuluu jumalanpalveluselämän, opetuksen ja seurakuntayhteyden ytimeen. Vastuu siitä ulottuu diakoniatyön lisäksi papistoon, kanttoreihin, kiinteistöistä vastaaviin, viestintään ja koko seurakuntaan.
Suomessa on tehty pohjatyötä jo viisitoista vuotta sitten
Vuonna 2011 Humanistisessa ammattikorkeakoulussa valmistui Tarja Kontturin opinnäytetyö ”Valo valosta” – Ortodoksisen uskontunnustuksen käännös suomalaisella viittomakielellä. Työn tilaajana oli Suomen ortodoksinen kirkko ja työelämäohjaajana Jyrki Härkönen.
Toiminnalliseen opinnäytetyöhön kuuluivat kirjallinen raportti ja DVD-muotoon tallennettu viittomakielinen uskontunnustus. Käännöstyö alkoi joulukuussa 2010. Harjoituskuvaus järjestettiin ortodoksisella kirkollishallituksella 22. maaliskuuta 2011, ja viimeisten muutosten jälkeen varsinainen tallennus kuvattiin 28. maaliskuuta 2011. Opinnäytetyö on päivätty toukokuulle 2011. Valmistelussa kuultiin viittomakielisiä sekä tulkkauksen ja kirkollisen työn asiantuntijoita.
Kirjallinen työ on luettavissa Theseus-julkaisuarkistossa. Siihen kuuluvaa videotallennetta Ortodoksi.netin ylläpito ei kuitenkaan löytänyt julkisesti verkosta. Työssä mainittu tallennusmuoto on DVD; tallenteen nykyistä saatavuutta tai mahdollista myöhempää verkkojulkaisua ei ole voitu varmistaa.
Viisitoista vuotta myöhemmin olisi aiheellista selvittää, millaisen jatkon työ on saanut. Onko tallenne edelleen saatavilla? Tuntevatko seurakunnat sen? Onko uusia aineistoja valmistunut? Jos tallenne on säilynyt, sen saattaminen asianmukaisin luvin helposti löydettäväksi verkkoon olisi konkreettinen askel.
Tätä artikkelia varten ylläpidon löytämät julkiset lähteet eivät anna kattavaa kuvaa Suomen ortodoksisen kirkon nykyisestä viittomakielisestä toiminnasta. Tämä ei osoita, ettei toimintaa olisi. Se kuitenkin jättää avoimeksi olennaisen kysymyksen: miten sitä tarvitseva seurakuntalainen löytää tarjolla olevan avun ja aineistot?
Seurakuntalaisen kokemus kertoo olennaisen
Aamun Koiton numerossa 1/2013 Jarmo Ihalainen haastatteli viittomakielistä Jouni Lainetta. Tämä kertoi kirkon, ehtoollisen, ikonien ja tuohusten merkityksestä mutta myös ulkopuolisuuden kokemuksesta yhteisen kielen puuttuessa. Haastattelussa pohdittiin mahdollisuutta saada liturgiaan viittomakielen tulkki. Samalla esiin nousi hyvin arkinen toive: muiden kirkkovieraiden olisi mukava tulla tervehtimään.
Vanha haastattelu ei kuvaa sellaisenaan nykytilannetta, mutta sen kysymykset ovat edelleen aiheellisia. Saavutettavuudessa on kyse myös siitä, puhutaanko ihmiselle itselleen, huomataanko hänet ja saako hän osallistua yhteiseen keskusteluun.
Tarvittaisiin tämän päivän kokemuksia kuuroilta, huonokuuloisilta, heikkonäköisiltä ja sokeilta ortodokseilta. Mikä toimii? Mikä vaikeuttaa osallistumista? Entä millaista osaamista ja halua seurakunnan tehtäviin jää käyttämättä, jos ihminen nähdään vain avun vastaanottajana?
Sama ratkaisu ei palvele kaikkia
Viittomakielinen kuuro ja kuulonsa myöhemmällä iällä menettänyt voivat tarvita hyvin erilaisia järjestelyjä. Viittomakieli on monelle äidinkieli ja osa kulttuurista identiteettiä. Suomessa käytetään sekä suomalaista että suomenruotsalaista viittomakieltä.
Huonokuuloista voi auttaa hyvä äänentoisto ja apuheen pitäminen paikasta, jossa kaiku on minimoitu. Myös kirjoitettu teksti ja kuulokojeeseen soveltuva induktiosilmukka auttavat. Viittomakielinen puolestaan voi tarvita tulkkausta tai suoraan omalla kielellään tuotettua sisältöä. Induktiosilmukka edellyttää yhteensopivaa kuulokojetta ja oikeaa kuunteluohjelmaa, eikä se korvaa viittomakielistä tulkkausta.
Myös näkövammaisten tarpeet vaihtelevat. Yksi hyötyy suurikokoisesta tekstistä ja hyvästä, häikäisemättömästä valaistuksesta, toinen äänimuotoisesta aineistosta tai pistekirjoituksesta. Kuvailutulkkauksessa näkyvää tapahtumaa tai kohdetta välitetään sanallisesti. Jos sekä kuulo että näkö ovat heikentyneet, tarvitaan yksilöllisesti sovittuja kommunikoinnin ja opastamisen tapoja. Lähtökohtana pitäisi aina olla ihmisen oma kokemus ja toive.
Säännöllinen palvelus tekisi osallistumisesta ennakoitavaa
Yksi mahdollinen ratkaisu olisi säännöllisesti järjestettävä, viittomakielelle tulkattu liturgia, esimerkiksi kerran kuukaudessa tai ehkä harvemmin jonain sunnuntaina yhdessä kuulevien ja näkevien kanssa. Jos yhden seurakunnan voimavarat eivät siihen riitä, palveluksia voisi järjestää seurakuntien yhteistyönä vuorottelevissa pyhäköissä. Olennaista olisi ennakoitava aikataulu ja tieto siitä, millaista tulkkausta ja muuta tukea on saatavilla.
Tulkki tarvitsisi palveluksen tekstit hyvissä ajoin. Hänen paikkansa, valaistus ja näkyvyys pitäisi suunnitella yhdessä viittomakielisten osallistujien kanssa. Tulkkauksen tarve voisi jatkua myös kirkkokahveilla, jotta yhteys muihin seurakuntalaisiin ei päättyisi liturgian loppusiunaukseen.
Vastaavasti voisi järjestää kerran kuukaudessa tai esimerkiksi muutaman kerran vuodessa palveluksen, jonka järjestelyissä huomioitaisiin erityisesti heikkonäköiset ja sokeat. Ennen palvelusta olisi mahdollisuus tutustua kirkkotilaan oppaan kanssa, saada sanallinen kuvaus sen keskeisistä kohdista ja sopia avustamisesta esimerkiksi ehtoolliselle mentäessä. Palveluksen kulkua ja näkyviä tapahtumia voisi tarvittaessa kuvailla henkilökohtaisesti tai erillisen kuunteluyhteyden kautta, osallistujien toiveiden ja jumalanpalveluksen rauhan mukaisesti.
Tällaiset palvelukset olisivat koko seurakunnalle avoimia. Säännölliset, erityisesti valmistellut tilaisuudet voisivat madaltaa osallistumisen kynnystä ja auttaa löytämään toimivia käytäntöjä kaikkiin jumalanpalveluksiin. Tavoitteena täytyy silti olla, että ihminen voi tulla kirkkoon muulloinkin kuin hänelle erikseen ilmoitettuna sunnuntaina.
Moni parannus voidaan aloittaa arjessa
Kaikki ei edellytä uutta toimintamuotoa. Helsingin ortodoksisen seurakunnan esteettömyystiedoissa kerrotaan induktiosilmukoista muun muassa Uspenskin katedraalissa ja Tikkurilan kirkossa sekä myös tiloista, joissa silmukkaa ei ole. Tällainen avoin tieto auttaa suunnittelemaan kirkkokäyntiä. Laitteiden toimivuus ja henkilökunnan valmius neuvoa niiden käytössä olisi lisäksi hyvä tarkistaa yhdessä käyttäjien kanssa.
Seurakunnissa voisi edetä esimerkiksi seuraavin tavoin:
- Palvelusten tekstit saataville eri muodoissa. Suurikokoiset ja selkeät tulosteet, ruudunlukijalla käytettävät verkkotekstit sekä äänimuotoiset aineistot palvelisivat erilaisia tarpeita. Pistekirjoitusaineistoa voisi tuottaa yhteistyössä käyttäjien ja asiantuntijoiden kanssa.
- Opastusta ja kirkkokavereita. Koulutettu vapaaehtoinen voisi sovitusti tulla vastaan, auttaa löytämään paikan ja kulkea mukana palveluksessa sekä kirkkokahveilla. Avun tavasta sovittaisiin aina osallistujan kanssa.
- Saavutettavia verkkolähetyksiä. Selkeä ääni, hyvin näkyvä viittomakielen tulkki ja tallenteiden tarkistetut tekstitykset laajentaisivat osallistumismahdollisuuksia. Näkövammaisille voisi tarjota myös kuunneltavan johdatuksen palveluksen kulkuun.
- Henkilökohtaiset kohtaamiset kuntoon. Tulkkausta ja muita kommunikointijärjestelyjä tarvitaan myös katekumeeniopetuksessa, perhejuhlissa ja papin kanssa keskusteltaessa. Luottamuksellisissa tilanteissa järjestelyistä tulisi sopia erityisen huolellisesti.
- Yhteyshenkilö ja selkeä tiedotus. Verkkosivuilta ja tapahtumailmoituksista pitäisi löytyä tieto saatavilla olevasta tuesta sekä henkilö, jonka kanssa järjestelyistä voi sopia myös kirjallisesti.
- Yhteinen suunnittelu ja palaute. Näkö- ja kuulovammaiset seurakuntalaiset tulisi kutsua mukaan kehittämään toimintaa. Samalla kannattaa selvittää kulkemisen ja saattajan tarvetta, sillä saavutettava palvelus ei auta, jos paikalle ei pääse.
Hyviä esimerkkejä on olemassa
Romanian ortodoksisessa kirkossa on kehitetty viittomakielisiä rukous- ja jumalanpalvelusaineistoja sekä pitkäjänteistä työtä kuurojen parissa. Suomessa evankelis-luterilaisella kirkolla puolestaan on kokemusta viittomakielisistä jumalanpalveluksista ja näkövammaisten kirkkopyhistä. Näistä voidaan saada käytännön oppia myös ortodoksisten seurakuntien omiin ratkaisuihin.
Ensimmäinen askel voisi olla rajattu kokeilu: muutama etukäteen sovittu palvelus, valmistelu yhdessä osallistujien kanssa ja palaute niiden jälkeen. Sen pohjalta olisi helpompi arvioida tarvittavia voimavaroja ja rakentaa pysyvää toimintaa.
Olisiko jo aika?
Kun kirkossa keskustellaan jumalanpalvelusten kielistä, keskustellaan pohjimmiltaan siitä, kuka ymmärtää, kuka voi osallistua ja kuka tuntee olevansa kotona. Sama vakavuus kuuluu myös niille, joiden osallistumista vaikeuttaa kuulemisen tai näkemisen este.
Kansainvälinen viittomakielten päivä muistutti tästä, mutta vastuu jatkuu vuoden jokaisena päivänä. Kirkon yhteyden pitäisi näkyä siinä, että ihminen voi rukoilla, oppia, keskustella ja toimia seurakunnassa omine lahjoineen.
Olisiko jo aika kysyä kuuroilta, huonokuuloisilta, heikkonäköisiltä ja sokeilta seurakuntalaisilta itseltään, mitä yhteinen kirkko heille merkitsee – ja ryhtyä toteuttamaan vastauksista nousevia muutoksia?
Ortodoksi.net
23.9.2026
Lähteet ja lisätietoa
- Tarja Kontturi: ”Valo valosta” – Ortodoksisen uskontunnustuksen käännös suomalaisella viittomakielellä. Humanistinen ammattikorkeakoulu, 2011.
- Aamun Koitto 1/2013: Jarmo Ihalainen, ”Jounin äänekäs ja hiljainen maailma”, s. 14–15.
- Helsingin ortodoksinen seurakunta: Esteettömyystiedot.
- Kuurojen Liitto: Viittomakieliset.
- Kuuloliitto: Kuulon apuvälineet.
- Näkövammaisten liitto: Tietoa ja vinkkejä näkemisen ongelmiin, 2025.
- Suomen evankelis-luterilainen kirkko: Erityisryhmille.
- Basilica: Kansainvälinen viittomakielten päivä ja kirkon viittomakielinen työ, 23.9.2025.