AK1948: Resitatiivinen lukutapa jumalanpalveluksissamme
Kohteesta Ortodoksi.net
Kuuntele
Aamun Koitto 1948 nro 16 2.9.1948 s. 6 (126)
Resitatiivinen lukutapa jumalanpalveluksissamme
Tavallisesti ihmetellään, miksi rukoukset, psalmit, raamatunlauseet ja kaikki muutkin jumalanpalveluksen osat luetaan resitatiivisesti ortodoksisissa jumalanpalveluksissa. Monet luulevat, että se on vain juurtunutta tottumusta ilman perustaa.
Mutta resitatiivisella lukutavalla on syvät perusteensa. Se rakentuu sille kristilliselle näkemykselle, joka on eräs ortodoksisuuden puhtaimpia tuntomerkkejä, nimittäin nöyryydelle.
Ihminen on pienen pieni, häviävä tomu. Hän ei saata käsittää Jumalan sanaa sen koko korkeudessaan. Se ylittää hänen käsityskykynsä. Sana on iankaikkinen, mutta sitä lukeva ihminen tilapäinen olento. Hän on liian pieni, liian viallinen, syntinen pannakseen jotain itsestään pyhiin sanoihin.
Ja jokainen sana on yhtä tärkeä. Ihminen ei voi pienuudessaan ratkaista, mitä sanaa täytyy korostaa enemmän, mitä vähemmän. Jumalanpalveluksen suorittaja tai siinä lukeva, pappi tai maallikko, on ennen kaikkea mitätön olento – sanan palvelija, sen toistaja, ei sen luoja. Kuinka ylpeätä olisikaan, jos hän koettaisi antaa luettavalle oman leimansa, tuoda esille omaa itseänsä, heikon persoonansa käsityksen luettavasta. Pappi pitää itseänsä liian viallisena voidakseen edes kuvitella Jeesuksen ääntä ja korostusta, vielä vähemmän koettaakseen toistaa tai jäljitellä niitä, esim. sanoissa: ”Ottakaa, syökää, tämä on Minun ruumiini... .” Mitä näistä pyhistä sanoista korosti Herra itse? Papista tuntuisi kuin pyhyyden pilkalta, jos hän heikon käsityksensä mukaan yrittäisi ratkaista tämän kysymyksen. Siksi tulee Kirkon traditio hänelle avuksi: hän korostaa kaikkia sanoja samalla tavalla. Sama koskee koko jumalanpalvelusta. Näin syntyy resitatiivinen lukutapa.
Niin kuin se vaippa, johon pappi pukeutuu jumalanpalveluksen ajaksi, ei ole hänen omansa, vaan Kirkon, joka on ollut ennen häntä ja tulee jatkumaan hänen jälkeensä, niin on myös hänen äänensä oltava Kirkon äänen. Hänen seisoessaan alttarin ääressä toimittamassa Kirkon säätämiä, traditioihin sidottuja pyhiä toimituksia häviää hänen tilapäinen olemuksensa, aikaan sidottu ruumiinsa sisäisine ja ulkonaisine tuntomerkkeineen ja katsantokantoineen, ja hänestä tulee vain jumalanpalveluksen toimittaja, ei aikaan sidottu, persoonaton, sama, joka seisoi alttarin edessä tuhatviisisataa vuotta sitten ja joka tulee seisomaan siinä tuhannenviidensadan vuoden kuluttua. Hän lausuu samoja sanoja samalla ikuisella Kirkon äänellä.
Sama koskee myös lukijaa ja diakonia. Yhtään sanaa he eivät saa lisätä eivätkä vähentää kuvittelunsa mukaan. Persoonalliset äänensävyt, painostavasti lausuminen kuuluvat näyttelijöille. Näyttelijät ja runojen lausujat kilpailkoot lausunnan taiteessa. Jumalan sana on liian pyhä sellaiseen kilpailuun – niin kauas kristillisen nöyryyden ja sävyisyyden käskystä.
Resitatiivinen lukutapa jumalanpalveluksissamme on siis merkki kristillisestä itsekieltäytymisestä, toimittajan sävyisyydestä ja syrjään vetäytymisestä. Hän ei tahdo pitää omaa itseänsä esillä, tahtoen olla vähäisin myös seurakunnan ja virkaveljiensä edessä, mutta erikoisesti pyhän sanan edessä, jonka palvelijaksi hänet on pantu.
Resitatiivinen lukutapa kuuluu ortodoksisuuteen. Se on sen kallis ominaisuus, yhtä tunnusomainen ja katoamaton kuin nöyryyden perusaate kristillisyydessä.
T.C.
Kirjoittajan nimikirjainten takana on oletettavasti kirjailija Tito Colliander.
Katso myös
Edellä olevaan Aamun Koiton 1948 TC:n mielipiteeseen tuli seuraavassa lehdessä VR:n kannanotto ja sille vielä ilmeisesti toimittaja PP:n koonta, jotka voit kuunnella tästä:
Kuuntele
tai lukeä täältä:
AK1948: Kannanotot TC:n mielipiteeseen