Alaskan pyhät historiallisten asiakirjojen valossa
Kohteesta Ortodoksi.net
27.9.2002 Tapiolan Herman Alaskalaisen kirkon hengellisillä päivillä pidetty esitelmä
Panu Hallamaa ja Boris Saltikoff:
Alaskan pyhät historiallisten asiakirjojen valossa
Tapiolan kirkon seinälle on ikuistettu Alaskan valistajat, taivaallisen kummimme pyhän Hermanin lisäksi pappismunkki Juvenali , aleutti Pietari, piispa Innokenti ja pappi isä Jakov. Heidän muistonsa elää edelleen Alaskan ortodoksisen kansan keskuudessa.
Koska nämä Alaskan pyhät ihmiset elivät ja toimivat niinkin lähellä meitä kuin 1700- ja 1800- luvuilla, on erilaisiin arkistoihin jäänyt runsaasti heihin liittyviä asiakirjoja. Monet asiakirjat ovat vuosien ja poliittisten myllerrysten saatossa hävinneet, mutta melko paljon on säilynyt meidän aikoihimme asti. Heidän painetut elämäkertansa ovat usein varsin vanhoja ja kirjoitettu osin hatarienkin tietojen varassa. Niinpä uusista asiakirjalöydöistä saadaan koko ajan uutta täydennystä ja joskus korjausta virallisina pidettyihin tietoihin.
Alaskan valistajien työmaana oli Venäjän Amerikka. Tuon alueen ensimmäisiä siirtomaaisäntiä olivat nimittäin venäläiset. Vallattuaan Siperian ja saavutettuaan Kamtšatkan 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa he alkoivat tähyillä meren taakse. Kapteeni Vitus Beringin retkikunta löysi v. 1741 Amerikan mannermaan ja paluumatkalla Aleuttien saariketjun. Siellä eli tietenkin alkuasukkaita, jotka muodostivat lukuisia kansoja ja jopa eri kansanryhmiä — saariston aleutit, mannermaan ja luoteisrannikon intiaanit sekä rannikkoalueiden eskimot. Venäläiset perustivat sinne — ajan tendenssin mukaan — turkismetsästystä varten pian useita kauppakomppanioita ja nämä lopulta myös enemmän tai vähemmän pysyviä siirtokuntia.
Kauppakomppanioilla oli vapaat kädet toimia niillä alueilla, joita ne pystyivät hallitsemaan. Maan sisäosiin heillä ei kuitenkaan ollut juuri asiaa, joten kolonisaatio keskittyi pääasiassa rannikon tuntumassa oleville saarille, ja muutamin paikoin mantereellekin. Siirtokuntien keskuspaikkana oli alkuvaiheessa Kad’jakin saari ja siellä Pyhän Paavalin satama (nykyisin Kodiakin kaupunki). Pian pienet kauppakomppaniat yhdistettiin v. 1799 Venäläis-Amerikkalaiseksi Kauppakomppaniaksi, joka sai hallita Venäjän Amerikkaa kuin valtiollinen mahti. Sen paikallinen käskynhaltija oli mahtava mies. Varsinkin kun käskynhaltijaksi tuli v. 1790 lahjakas, mutta itsevaltainen Aleksandr Baranov, kauppakomppania toimi ikään kuin se olisi ollut itsenäinen valtio valtiossa. Kunnianhimoinen Baranov laajensi siirtomaa-aluetta itään ja siirsi päätoimipaikan Sitkan saarelle perustamaansa tukikohtaan, Uuteen Arkangeliin.
Kauppakomppanian toimintaa kohtaan (ennen kaikkea suhteessa alkuasukkaiden kohteluun) alkoi hyvin pian ilmetä tyytymättömyyttä, ja niinpä Venäjän valtio asetti Amerikan alusmaansa laivaston hallintaan: ylimpänä käskynhaltijana toimi Baranovin jälkeen virkaan nimitetty laivaston upseeri. Virkakaudeksi vakiintui pian viiden vuoden komennus, joskin useat käskynhaltijat olivat toimineet alemmissa viroissa jo vuosia Amerikan alusmaissa; näin esim. suomalainen Arvid Adolf Etholén. Toinen tässä virassa toiminut suomalainen oli Johan Hampus Furuhjelm. Amerikan siirtokunnat olivat näin vakiintuneet osaksi Venäjän valtakuntaa, joskin ne sijaitsivat kovin kaukana vallan keskuksista. Tämä oli hallinnon kannalta hankalaa, ja kun pelättiin luonnonvarjojen ehtymistä sekä sitä, että Yhdysvallat tai Britannia ennen pitkää kuitenkin pyrkisivät saamaan Venäjän Amerikan haltuunsa, Venäjä lopulta möi alueen Yhdysvalloille vuonna 1867.
Useimmat siirtokuntalaiset, turkismetsästäjät, olivat rahan perään tulleita ronskeja miehiä. Pappeja alueelle kaivattiin vain, jotta alkuasukkaat saataisiin rauhoitetuiksi — siis nöyriksi venäläisiä kohtaan. Kun ensimmäisen siirtokunnan perustaja, Grigori Šelihov oli kuitenkin liioitellut sitä alku-asukkaiden määrää, jonka hän oli saattanut Venäjän hallitsijan alamaisiksi — Šelihov sanoi heitä olevan 50,000, kun todellinen määrä lienee ollut vain kymmenesosa tästä — Amerikkaan lähetettiin pyydetyn yhden tai kahden papin sijasta kymmenen hengen missio. Pääosa mission jäsenistä, kahdeksan henkeä, tuli Valamosta, samoin mission johtaja, arkkimandriitta Ioasaf. Tähän missioon kuuluivat myös pappismunkki Juvenali sekä munkki Herman.
Missio saapui perille Amerikkaan v. 1794 ja asettui asumaan Kad’jakin saarelle. Munkit aloittivat siirtokunnassa kirkollisen toiminnan sekä lähetystyön. Arkkimandriitta Ioasaf myös selvitti alueen luonnonoloja, ja hänen Pyhälle Synodille antamistaan tiedoista koostettiin v. 1805 anonyymi artikkeli nimeltä “Lyhyt kuvaus Amerikassa sijaitsevasta Kad’jakin saaresta”, joka julkaistiin aikakauslehdessä nimeltä Drug Prosvešcenija, ‘Valistuksen ystävä’.
Munkit joutuivat kuitenkin pian riitaan kauppakomppanian kanssa paheksuessaan siirtokunnassa vietettyä jumalatonta elämää (etenkin jalkavaimojen pitoa) sekä alkuasukkaiden kohtelua ylipäätään. Ioasaf valitti kirjeessään Šelihoville 1795, että Baranov ja muut venäläiset yrittivät kaikin tavoin provosoida häntä huonolla ja moraalittomalla käytöksellään, ja sanoipa hän jopa saavansa pelätä henkensäkin puolesta. Missio ei missään vaiheessa saanut osakseen kauppakomppanian tukea, ennen kuin vasta vuoden 1820 tienoilla. Yksi toisensa jälkeen monet mission jäsenistä kuolivat (mm. itse Ioasaf seurueineen hukkui haaksirikossa 1799 ollessaan palaamassa Kad’ jakiin juuri piispaksi vihittynä) tai palasivat takaisin Venäjälle. Lopuksi jäljellä oli ainoastaan munkki Herman. Hän vetäytyi Kad’jakilta läheiselle Kuusisaarelle, jossa asui pitkään, kenties yli 15 vuotta rukoillen, hoitaen kasvimaata ja pitäen orpokotia ja koulua paikallisille lapsille.
Munkki Herman, pyhä Herman Alaskalainen, oli siis Amerikkaan lähetetyn mission jäsen. Hän eli suuren osan elämäänsä hyvin pienissä ympyröissä. Ajan mittaan kuitenkin etenkin paikalliset asukkaat mutta myös maalliset vallanpitäjät, Baranovista lähtien, alkoivat arvostaa häntä suuresti. Selkeimmin tämä näkyy kahden käskynhaltijan, Semjon Janovskin ja Ferdinand von Wrangellin kohdalla. Valamon igumenin Damaskinin kuultua 1864 Amerikassa kunnioitetusta Valamon munkista hän alkoi ottaa asiasta selvää, ja tarpeelliset tiedot saatuaan luostarissa kirjoitettiin lyhyt elämäkerta isä Hermanista 1868. Tuolloin 1860-luvulla luostariin saapuneeseen materiaaliin ovat tähän saakka perustuneet tiedot isä Hermanin elämästä. Osa näistä tiedoista ei kuitenkaan uusien arkistolöytöjen valossa pidä paikkaansa, erityisesti tiedot hänen syntyperästään ja synnyinseudustaan, samoin kuin hänen kuolemansa päivämäärä.
Koska hänen elämänvaiheensa tunnetaan siis pääasiassa hyvin, sivuutamme ne hyvin lyhyesti. Hän tuli Amerikkaan tavallisena munkkina; hän oli kieltäytynyt aiemmin pappisvihkimyksestä. Entistä kotiaan, Valamon luostaria hän rakasti niin paljon, että uuden asuinpaikkansa Kuusisaaressa hän risti “Uudeksi Valamoksi”. Siellä hän piti orpokotia ja koulua aleutti- (s.o. eskimo-) ja kreolilapsille, venäläisten turkismetsästäjien ja aleuttinaisten lapsille. Hän oli alkuasukkaiden henkisenä tukena niin tautien riehuessa, luonnonmullistuksissa kuin kiistoissa hallintovirkamiesten kanssa. Elämäkerran rivien välistä voi aavistaa, että hän oli kiivas alkuasukkaiden oikeuksien puolustaja — olihan kauppakomppania syyttänyt häntä alkuasukkaiden nostattamisesta kapinaan.
Yllättäen on osoittautunut, että kirjeet, joihin v. 1868 julkaistussa Valamon elämäkerrassa viitataan, löytyvät yhä Valamon arkistoista kaikista myllerryksistä huolimatta. Niistä suurin osa on julkaistu v. 1894 Kad’jakin mission historiikissa, mutta sekä luostarissa että muuallakin on vielä olemassa isä Hermanin ja muiden munkkien kirjeitä, joiden sisällössä ja joiden aikaansaamassa vaikutuksessa riittää yhä edelleen tutkimista. Hermaniin liittyviä asiakirjoja löytyy muualtakin. Pietarista Pyhän Synodin arkistossa on mission neljän munkin v. 1802 kirjoittama valituskirje siirtomaahallinnosta, joka johti Novgorodin ja Pietarin metropoliitan edustajan, pappismunkki Gedeonin lähettämiseen Amerikkaan tarkastusmatkalle. Yhdysvaltain Valtionarkistossa Washingtonissa säilytetään mm. Kad’ jakin ja ehkä muidenkin seurakuntien kirkonkirjoja ja Venäjän Amerikan hallinnon kirjeenvaihtokopioita, joista löytyy muun muassa Pietariin toukokuussa 1837 lähetetty tiedonanto munkki Hermanin kuolemasta, joka oli tapahtunut marraskuun 15. päivänä 1836.
Elämäkerroissa hänen kuolinpäivänsä on sitkeästi kirjattu joulukuun 13. päivään (joka itse asiassa oli hautaustoimituksen päivämäärä) ja vuodelle 1837, joka siis on virheellinen vuosi. Pyhästä Hermanista on olemassa jopa muotokuva (tosin Janovskin muistikuvien perusteella jälkeenpäin hänen tyttärensä maalaama), josta tehty kuparipiirros on julkaistu mainitussa vuoden 1894 historiikissa. On todennäköistä, että alkuperäinen muotokuva olisi myös Valamossa.
Pappismunkki Juvenali oli myös ensimmäiseen Kad’jakin mission jäsen. Hän lähti käännyttämään alkuasukkaita mannermaalle, mutta koki siellä marttyyrikuoleman vuonna 1796 Kuskokwim-joen suulla Quinhagak-nimisessä kylässä. Hänen kuolemansa yksityiskohdista on kerrottu osin mielikuvituksellisiltakin kuulostavia ja osin tietoisesti väärennettyjä versioita, mutta oikea tieto oli selvinnyt jo 1829 venäläiselle tutkimusmatkailijalle Ivan Vasil’jeville ja se on myös näihin päiviin saakka säilynyt Kuskokwimin yuppik-eskimoiden suullisessa perinteessä.
Isä Ioann Veniaminov samoin kuin Kad’jakin mission historiikki kertovat, että vuosia hänen kuolemansa jälkeen alkuasukkaat olisivat kertoneet venäläisille merimiehille kummallisesta miehestä, joka oli yrittänyt käännyttää heidät ja saada luopumaan moniavioisuudesta ja jonka he olivat päättäneet tappaa, mutta joka jo kuolleena oli kolme kertaa noussut uudelleen ylös ja puhunut heille, kunnes hänet hakattiin kappaleiksi ja annettiin naapuriheimon syötäväksi.
Vaikka tällainen kertomus onkin liioiteltu — siihen sisältyy mm. alkuasukkaiden uskomus, jonka mukaan kuolleesta vastustajasta voi varmasti päästä eroon vasta, kun tämän jäsenet on hakattu irti ruumiista — on hänen kuolemansa täytynyt tehdä syvä vaikutus alkuasukkaisiin. — Juvenalin kiihkeydestä saarnamiehenä on toinenkin todistus, isä Hermanin kirje, jossa kerrotaan, kuinka isät Makari ja Juvenali olivat lähdössä lähetysmatkoille ja kiistelleet siitä, kumpi saa käännyttää Aljaskan niemimaan asukkaat.
Vielä epämääräisempiä ovat tiedot aleutti Pietarin väittämän mukaan vuonna 1815 tapahtuneesta marttyyrikuolemasta. Ne perustuvat käskynhaltija Janovskin saamaan tietoon siitä, että joukko aleutteja oli pyyntimatkallaan Kaliforniassa joutunut espanjalaisten vangitsemaksi, että paikalliset jesuiitat olivat yrittäneet käännyttää heidät katolisuuteen ja kiduttaneet kuoliaaksi yhden heistä, Pietarin, joka ei ollut suostunut luopumaan ortodoksisesta uskostaan. Tästä kerrotaan myös pyhän Hermanin elämäkerrassa.
Janovski kuitenkin tiedotti asiasta Pietariin vasta 1820, mikä on jo sinänsä epäilyttävää (hän oli ollut virassaan jo yli kaksi vuotta!), mutta tarinan yksityiskohdatkaan eivät ole erityisen uskottavia; mainittua San Pedron lähetysasemaa ei edes ollut olemassa, Kaliforniassa ei tuolloin ollut jesuiittoja, kuka olisi ollut kuoliaaksi kidutetun aleutti Pietarin ja hänen toverinsa tulkkina jne. Kauppakomppanian virallinen historia eivätkä uudetkaan alan teokset mainitse pyyntiretkikunnan johtajaa, jne. — luetteloa voisi jatkaa loputtomiin. Voisi ajatella, että koko kertomus on sepitetty provosoimaan konfliktia venäläisten ja Meksikoa hallinneiden espanjalaisten välille.
Ensimmäisen mission toiminnan hiivuttua oli ortodoksisen kirkon toiminta Amerikassa ollut lähes jäissä 1800-luvun ensimmäisistä vuosista lähtien. Mutta sitten, 1820-luvulla siirtokuntiin lähetettiin joukko uusia pappeja ja yhtenä ensimmäisistä isä Ioann Veniaminov, josta sitten tuli aleuttien apostoli, ja v. 1841 Kamtšatkan piispa Innokenti .
Pyhästä Innokentista olisi niin paljon kerrottavaa, että siihen menisi koko ilta. Hän aloitti siis pappina ja lähetyssaarnaajana Unalaškan saarella vuonna 1824. Siellä hän opetteli aleutin kielen, käänsi sille katekismuksen ja Matteuksen evankeliumin. Sitä varten piti tehdä aleutista kirjakieli — luoda ortografia eli tapa kirjoittaa tuota kieltä; lisäksi hän laati aleutin kieliopin ja kokosi yli 1000 sanan sanaston. Ja kaikki tämä tapahtui jumalanpalvelus- ja saarnamatkojen välissä, jotka hän usein teki kajakilla — pitemmät matkat toki kauppakomppanian laivoilla.
Samalla hän teki suurtyönsä, kirjoitti valistuskirjan nimeltä “Opastus tielle Taivasten valtakuntaan”. Käännöstensä ja “Opastuksen” painattamiseksi kunnialla — ts. ilman liiallisia painovirheitä — hän lähti Pietariin, purjehtien puolen maailman ympäri. Perille saavuttuaan hän sai pian kuulla vaimonsa kuolemasta — — tämä oli menehtynyt pian saavuttuaan Irkutskiin — hän oli matkustanut Amerikasta suoraan Ohotskin kautta Siperiaan. Pietarissa isä Ioannin kirjallinen tuotanto sekä koko hänen toimintansa Amerikassa saivat osakseen suurta kiinnostusta, ja hänestä tuli eräänlainen “overnight celebrity” — kuuluisuus yhdessä yössä. Niinpä oli luonnollista, että tsaari kuultuaan isä Ioannia kohdanneesta menetyksestä tahtoi tehdä tästä ensimmäisen ortodoksisen piispan Amerikkaan. Tähän isä Ioann suostui vasta surtuaan vaimonsa kuolemaa vuoden ajan. Sitten hänet vihittiin piispaksi munkkinimellä Innokenti.
Kamtšatkan, Kuriilien ja Aleuttien piispana hän johti Sitkasta käsin Amerikan siirtokunnissa yhä laajenevaa kirkollista toimintaa (mm. siirsi sinne Petropavlovskissa aiemmin toimineen pappisseminaarin), kunnes Jakutian tultua liitetyksi hänen hiippakuntaansa hänen toimintansa pääpaino siirtyi hiippakunnan Aasian puoleisiin osiin, samalla kun hänet korotettiin arkkipiispan arvoon. Vanhuuden päivinään, toivoessaan jo pääsevänsä eläkkeelle hänet lopulta v. 1867 hänet valittiin Moskovan metropoliitaksi.
Unalaškan vuosinaan hän oli kaiken lisäksi ehtinyt kirjoittaa kolmiosaisen luonnontieteellis-kansatieteellisen teoksen Muistiinpanoja Unalaškan hallintopiirin saarista (1840), jota edelleen pidetään alueen tieteellisen kuvauksen klassikkona.
Eikä tämäkään riitä. Hän oli taitava käsistään, teki huonekaluja, teki ja korjasi kelloja jne. Unalaškassa ollessaan hän jopa rakensi soittokoneen, posetiivin, toimitettavaksi Kalifornian katolisille isille.
Hänen teoksensa “Opastus tielle Taivasten valtakuntaan” julkaistiin siis ensin aleutin kielellä v. 1840, ja seuraavana vuonna venäjäksi, joskin nämä kaksi tekstiä poikkeavat toisistaan monin kohdin — olihan niiden lukijakuntien edellytykset sanoman omaksumiselle täysin erilaiset. Venäjänkielisestä laitoksesta on jo 1800-luvulla otettu kymmeniä painoksia — kukaan ei tarkalleen tiedä kuinka monta — ja erikielisiä käännöksiäkin on ilmestynyt vuoden 1843 kreikankielisestä vuoden 1998 vironkieliseen laitokseen lukuisia, joukossa tiettävästi mm. arabian- ja kiinankielisetkin laitokset, samoin suomenkielinenkin jo v. 1885, josta otettiin lähes muuttamattomat uusintapainokset v. 1899 ja 1935.
Tuota ennen arkkipiispa Innokenti oli jo v. 1858 itse julkaissut kirjoituksesta jakuutinkielisen version, joka on mm. Helsingin yliopiston kirjaston kokoelmissa. Olemassa olevan uuden suomenkielisen laitoksen julkaisua haittaa toistaiseksi mm. se, että “Opastuksen” ensimmäistä venäjänkielistä laitosta (1841) ei Suomessa ole ainakaan julkisissa kirjastoissa; mutta kenties se voisi löytyä jonkun yksityishenkilön kokoelmista. “Opastuksen” varhaisen version, “Tarkan käännöksen aleutin kielestä”, saattaminen suomen kielelle, samoin kuin niiden saarnojen kääntäminen, joihin tuo kirjoitus perustuu, antaisi mahdollisuuden tutustua isä Ioannin teologisen ajattelun ja julistustyön kehittymiseen.
Kamtšatkan piispana Innokenti johti myös alueen lähetystyötä Beringin salmen molemmin puolin. Yksi hänen ennen tuntemattomista paimenkirjeistään, käsinkirjoitettu “Ohje pastori Jakov Netsvetoville” vuodelta 1845 on yllättäen löytynyt Valamon luostarista, jossa se on unohtuneena odottanut löytäjäänsä luultavasti enemmän kuin vuosisadan ajan. Se on monessa suhteessa merkittävä asiakirja ja ansaitsee tulla julkaistuksi suomeksi — sama teksti on jo 1800-luvulla julkaistu venäjäksi ja 1900-luvulla myös englanniksi.
Se, että pyhää Innokentia arvostettiin muutenkin kuin hengenmiehenä, näkyy siitä, että hänen nimensä näkyy Alaskan kartalla yhdessä tutkimusmatkailijoiden ja hallitusmiesten kanssa, aivan kuten David Livingstonen nimi Afrikassa. Mount Veniaminof on Alaskan niemimaalla sijaitseva yli 2500 m korkea tulivuori.
Innokentista on kirjoitettu paljon. Klassikon aseman on saavuttanut Ivan Barsukovin elämäkertateos Innokenti , mitropolit moskovski i kolomenski (1883). Kumma kyllä, tätä teosta ei löydy Suomesta, ei edes Helsingin yliopiston kirjastosta. Ja vielä kummallisempaa on, että se näyttäisi mahdollisesti olleen piispa Aleksin käytössä, kun tämä kirjoitti Innokentista artikkelin Aamun Koittoon (1981). Olisi ihanaa, jos tämä teos löytyisi jostakin, samoin kuin Barsukovin toimittamien Innokentin kirjeiden Pis’ma Innokentija kolmas osa (osat I & II ovat Hgin yliopiston kokoelmissa).
Isä Jakov Netsvetovista minä tiedän melko vähän, vaikka hän on myöhäisimpiä henkilöitä tässä joukossa. Hän oli taustaltaan kreoli, ts. venäläisen kauppiaan ja aleuttiäidin poika. Ensimmäisen kerran hänet mainitsee silloinen pappi Ioann Veniaminov Pyhälle synodille kirjoittamassaan anomuksessa, joka koskee aleutinkielisten kirjojen painattamista. Hän kertoo antaneensa käännökset tarkastettavaksi “eräälle siirtokuntiemme papille, Jakov Netsvetoville.Hän on kotoisin Unalaškasta; oleskeltuaan Irkutskissa kahden vuoden ajan, kuunneltuaan seminaarissa teologian luentoja ja opiskeltuaan venäjän kieltä hän hallitsee molemmat kielet täydellisesti. Intomielisenä paimenena (ja yhtenä esimerkillisimmin hurskaista kristityistä ihmisistä) hän teki kokonaisen vuoden tätä työtä, ja tehtyään huomautukset käännöksiini ja selvennykset omia aleuttejaan varten hän palautti ne minulle vuonna 1838.”
Veniaminovin palattua Amerikkaan piispa Innokentina Jakov Nestvetov jatkoi pappina, ja vuonna 1845 Innokenti lähetti hänet lähetystyöhön Yukonin alueen yuppik-eskimoiden pariin. Piispa Innokentn hänelle opastukseksi kirjoittama paimenkirje on juuri se yllättäen Valamosta löytynyt käsikirjoitus, josta edellä oli puhe. Isä Jakov piti työssään päiväkirjaa sekä Atkan vuosina Aleuttien saarilla että Yukonin vuosinaan, ja niitä tiettävästi säilytetään Kongressin kirjastossa Washingtonissa. Hän lienee se myös henkilö, joka laati anonyymin, yli 6000 sanaa käsittävän aleutin kielen sanaston, joka samoin on löytynyt Kongressin kirjastosta.
Sangen erikoista muuten on se, että isä Jakovia ei mainita sanallakaan piispa Innokentin englanninkielisessä elämäkerrassa.
Tässä oli muutamia poimintoja siitä, mitä painetut kirjat ja julkaisemattomat paperit kertovat Alaskan pyhistä valistajista. Kuva heistä täydentyy jokaisen uuden löytyvän asiakirjan myötä. Lisäksi eräitä julkaistujakin historialähteitä on olemassa vain ikivanhoina venäjänkielisinä painoksina. Niiden kääntäminen suomeksi ja/tai englanniksi olisi suuri apu Alaskan valistajien toiminnan ja sen puitteiden tutkijoille.
Kaiken kaikkiaan, luodessamme kokonaiskuvaa Amerikan ortodoksisista valistajista voimme todeta, että Jumalaa voi palvella monella tavalla. Hänen puolestaan voi antaa elämänsä — tai viettää pitkän elämän palvellen Jumalaa ja lähimmäisiä. Voi eristäytyä pieneen yhdyskuntaan — tai hallita suurta hiippakuntaa. Voi kasvattaa perunoita ja vihanneksia — tai kirjoittaa kirjoja. Voi olla kiihkeä paheen tuomitsija — tai diplomaattinen rauhanrakentaja. Kaikki menee “samaan kassaan”, Jumalan ja lähimmäisten hyväksi.
Ajatellaanpas: mitä nykyajan Alaskaan on jäänyt elämään Venäjän hallintokaudesta? Alaska on amerikkalaistunut, kieli on muuttunut lähes kaikkialla yksinomaan englanniksi. Mutta ortodoksinen kirkko elää ja vaikuttaa Alaskassa edelleen voimakkaana.
© Panu Hallamaa ja Boris Saltikoff
Tämä artikkeli on julkaistu aikaisemmin myös seuraavalla sivulta:
Artikkeli on julkaistu Ortodoksi.netissä kirjoittajien luvalla.
Päivitetty 10.6.2005