Jumalanäidin hautakuva
Ortodoksi.netista
Jumalanäidin kuolonuneen nukkuminen
Elokuun 15. päivä on ortodoksisen kirkkovuoden kesän huipentuma, “elokuun pääsiäinen”, jolloin kirkko viettää Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen juhlaa.
Harvinainen, mutta kaunis perinne Suomessa
Juhlan aattona monissa Kreikan, Romanian, Puolan ja muiden ortodoksisten maiden seurakunnissa toimitetaan syvästi koskettava ja harras perinne: Jumalanäidin hautakuvan (Επιτάφιος της Παναγίας) saattokulkue. Suomessa tämä perinne on hyvin harvinainen, ja ortodoksisen kirkon piispainkokous on joitain vuosia sitten päättänyt, ettei palvelusta toimiteta ainakaan laajemmin. Ortodoksi.netin käytössä ei ollut nyt tarkemmat sanamuodot päätöksestä, koska kaikki julkisiksi luokitellut päätökset eivät löydy netistä.
Joissakin seurakunnissa (mm. Ilomantsissa) palvelusta on kuitenkin aiemmin toimitettu. Ilmeisesti jonkinasteinen kielto tuli juuri siitä, että piispainkokoukselta pyydettiin lupaa toimittaa tämä palvelus – ja sen sijaan annettiin ohje olla toimittamatta sitä.
Suomalaisessa yhteydessä perinne pohjautunee enemmän slaavilaiseen eli Venäjältä tulleeseen käytäntöön kuin kreikkalaiseen muotoon. Palvelusta toimitetaan nykyään paljon myös Kreikan lisäksi Romaniassa, Puolassa ja muissa ortodoksisissa maissa. Suomessa asiaa on kenties hieman haitannut myös oman maamme valtauskonnon – ainakin aiempi – hieman erilainen suhtautuminen Neitsyt Mariaan – Jumalanäitiin – niin rukouksien kuin erilaisten anomusten kohteena.
Aattoillan palvelus ja ristisaatto
Elokuun 14. päivän iltana kirkot esimerkiksi Kreikassa koristellaan kukilla, kynttilöillä ja tuoksuvilla yrteillä. Jumalanäidin hautakuva – puinen tai kankainen ikoni, kukin koristeltu – asetetaan kirkon keskelle.
Palveluksessa lauletaan Jumalanäidin ylistysveisut (Eγκώμια), runomuotoisia hymnejä, joissa kiitetään Hänen puhtauttaan, äidillistä rakkauttaan ja taivaallista kunniaansa.
Kulkue etenee hartaudella kylän tai kaupungin kaduilla. Uskovat kantavat palavia tuohuksia, ja kirkonkellot soivat juhlavasti. Joillakin alueilla, kuten Dodekanesian saarilla, naiset sirottavat hautakuvalle basilikanlehtiä, jotka perinteen mukaan kuvaavat paratiisin tuoksua.
Paikallisia muotoja Kreikassa
- Páros: Juhla saa täällä suuren kansanjuhlan piirteet. Palveluksen jälkeen valaistut veneet seuraavat ristisaattoa, ja ilotulitukset valaisevat taivasta.
- Kefaloniá: Kylissä kuten Tzanáta hautakuva koristellaan köynnöksillä ja paikallisilla kukilla, ja veisut yhdistyvät sukupolvelta toiselle siirtyneisiin hymneihin.
- Makedonia: Vuoristokylissä saattoon liittyy usein rukouksia maan hedelmällisyyden ja tuholta varjeltumisen puolesta.
Juuret Jerusalemissa
Perinne juontaa juurensa Jerusalemiin. Getsemanessa, jossa kirkon perinteen mukaan sijaitsee Jumalanäidin hauta, laulettiin jo varhaisina vuosisatoina ylistysveisuja Hänen kuolonuneensa päivänä. Pyhiinvaeltajat veivät tavan eri puolille kristikuntaa.
Ortodoksinen oppi eroaa jonkin verran roomalaiskatolisesta opetuksesta Jumalansynnyttäjän kuolemasta ja taivaaseen ottamisesta. Kielteinen suhtautuminen palvelukseen Suomessa saattaa liittyä eräällä tavalla tähän opilliseen eroon, vaikka käytännössä pentekostarion teksteissä ja ikonografiassa kuolema on kuvattu hyvin samankaltaisesti kuin katolisessa perinteessä. Maamme valtakirkko - luterilainen kirkko - perustuu kuitenkin edelleen jossain määrin eroon roomalaiskatolisesta kirkosta ja siksi suhde mm. Jumalanäitiin on toki hieman erilainen.
Ortodoksisen tradition mukaan apostoli Tuomas ei ollut läsnä Jumalanäidin hautajaisissa. Palattuaan hän halusi nähdä haudan – mutta hauta oli tyhjä, ruumista ei siellä ollut. Tämä kertonee osaltaan Jumalanäidin kuolemaan liittyvien kirkollisten perinteiden synnystä ja eroista.
Teologinen sanoma
Jumalanäidin hautakuva ei ole vain kansanperinnettä, vaan syvä teologinen julistus. Se muistuttaa, että Jumalanäiti eli ihmisen elämän nöyryydessä ja rakkaudessa, ja että hänen kuolonunensa ei ollut loppu, vaan siirtyminen ikuiseen elämään.
Pyhä Kosmas Aitolialainen sanoi: “Jumalanäiti on silta, joka yhdistää maan ja taivaan”. Tätä juuri ristisaatto tässä tapauksessa kuvastaa: koko seurakunta saattaa Jumalanäidin vertauskuvallisesti taivaalliseen kirkkauteen.
Elävä perinne muualla – ja muistot Suomessa
Vaikka palvelusta ei Suomessa enää toimiteta, Jumalanäidin hautakuvia on säilynyt. Niitä löytyy muun muassa Kirkkomuseo RIISAsta, joistakin seurakunnista ja luostareista.
Kreikassa, Romaniassa, Puolassa ja eräissä muissa ortodoksisissa maissa perinne elää vahvana. Nuoret ja vanhat osallistuvat, usein kansallispuvuissa. Monilla paikkakunnilla juhla yhdistetään kulttuuritapahtumiin ja kansanmusiikkiin.
Osallistuminen palveluksiin ja saattoon on uskontunnustus ja osa yhteisön kulttuurista identiteettiä.
Yhteys matkailuun ja paikallistalouteen
Monilla Kreikan saarilla Jumalanäidin hautakuvasaatto vetää puoleensa matkailijoita, niin kreikkalaisia kuin ulkomaisia. He osallistuvat kunnioittavasti ja kokevat näin aidon osan ortodoksista perinnettä.
Pyhiinvaeltajien kokemuksia
Monet pyhiinvaeltajat kuvaavat ristisaattoon osallistumista syvästi koskettavaksi. Saaton hiljainen liike, veisut, tuohukset, tuoksut ja lyhtyjen valo luovat tunteen, että aika pysähtyy ja taivas koskettaa maata.
Eräs iäkäs kreikkalainen nainen kertoi:
“Joka vuosi, kun kuljen Jumalanäidin hautakuvan mukana, tuntuu kuin kävelisin Hänen kanssaan – kertoisin Hänelle huoleni ja saisin Hänen siunauksensa”.
Viesti, joka ei haalistu
Jumalanäidin hautakuva on elävä muistutus siitä, että usko ei ole vain sanoja, vaan yhteinen teko – teko, joka yhdistää menneisyyden ja nykyhetken, ja kokoaa eri-ikäiset ihmiset yhteen.
Aikana, jolloin perinteet ovat katoamisvaarassa, kuva uskovaisten kulkemisesta yössä, tuohukset kohotettuina ja huulilla veisu “Iloitse, puhdas Jumalansynnyttäjä! Siunattu olet Sinä naisten joukossa”. Hän on kuin majakka, joka valaisee kirkon jatkuvuutta ja toivoa.
Ortodoksi.net / HAP
14.8.2025