Kirkollisten aarteiden digitoiminen
Ortodoksi.netista
Kreikassa kirkollisia aarteita digitoidaan – Suomessa tarvitaan yhteinen ote oman perinnön säilyttämiseen
Kreikassa Kalavrytan ja Aigialeian metropoliittakunta käynnistää hankkeen, jossa satoja kirkollisia esineitä kuvataan, luetteloidaan ja digitoidaan. Suomessa vastaavaa työtä tehdään jo, mutta kreikkalainen esimerkki nostaa esiin ajankohtaisen kysymyksen: miten turvaamme koko suomalaisen ortodoksisen kulttuuriperinnön säilymisen ja avaamme sen nykyistä paremmin ihmisten ulottuville?
Kreikassa kokoelmia tallennetaan ja tuodaan esille
Kalavrytan ja Aigialeian metropoliittakunnan hankkeessa tallennetaan metropoliittakunnan kirkkomuseon, Agia Lavran luostarin ja Mega Spilaionin luostarin museon kokoelmia. Mukana on ikoneita, käsikirjoituksia, evankeliumikirjoja, jumalanpalvelusesineitä, kirkkotekstiilejä ja vanhoja painotuotteita. Osa aineistosta liittyy Kreikan vuoden 1821 vapaustaisteluun.
Hanke tuo kokoelmien yhteyteen myös vuorovaikutteisia esityksiä. Agia Lavraan suunnitellaan digitaalista aikajanaa ja multimediaseinää, Mega Spilaioniin puolestaan kolmiulotteista karttaa, jonka pintaan heijastettava esitys havainnollistaa luostarin historiaa. Teknistä tukea antaa Athena-tutkimuskeskus. Orthodoxia News Agencyn 21. syyskuuta 2026 julkaiseman uutisen mukaan hanke rahoitetaan Kreikan digitaalisen hallinnon ministeriön kautta osana vuosien 2021–2027 digitaalisen muutoksen ohjelmaa.
Kreikan esimerkki antaa aihetta katsoa myös Suomeen. Meilläkin kirkollisen kulttuuriperinnön säilyttäminen tarvitsee pitkäjänteistä yhteistyötä, ammattitaitoa ja rahoitusta. Lisäksi tarvitaan selkeä vastaus siihen, kuka vastaa kokonaisuudesta.
Suomessa ei lähdetä tyhjästä
Suomalaisen ortodoksisen kulttuuriperinnön tallentamisella on jo vahva perusta. Kuopiossa toimivan RIISAn eli Suomen ortodoksisen kirkkomuseon kokoelmiin kuuluu ikoneita, liturgista esineistöä, kirkkotekstiilejä, harvinaiskirjoja ja käsikirjoituksia. Museolla on myös asiakirjoja, karttoja, rakennuspiirustuksia ja valokuvia sisältävät arkistot. Kokoelmien taustalla on muun muassa sodissa evakuoitua seurakuntien ja luostarien esineistöä.
Valamossa puolestaan vanhojen tekstikäsikirjoitusten digitointi alkoi vuonna 2019 kirjastonhoitaja Virva Suvitien johdolla. Työtä jatkava Virtuaalinen Valamo vie aineistoa seuraavaan vaiheeseen: käsikirjoitusten kuvia muutetaan tekstimuotoon, jotta niiden sisältöä voidaan myös hakea ja tutkia. Hankevastaavana toimii teologian tohtori, isä Mikael (Pasi) Hyytiäinen, ja yhteistyössä ovat mukana muun muassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kansallisarkisto sekä Itä-Suomen ja Freiburgin yliopistot. Alfred Kordelinin säätiö tukee hanketta.
Valamon verkkosivuilta löytyy jo reittejä digitoituihin käsikirjoituksiin ja ortodoksisiin lehtiin, esimerkiksi Kansalliskirjaston digitoimiin Aamun Koiton vuosikertoihin 1896–1939. Kansallisarkisto on puolestaan digitoinut luovutetun Karjalan ortodoksisten seurakuntien kirkonkirjoja.
Näitä saavutuksia on syytä arvostaa. Samalla niiden pitäisi rohkaista laajentamaan työtä niin, että myös pienten seurakuntayhteisöjen ja yksityisten ihmisten säilyttämä aineisto pääsee asianmukaisen huolenpidon piiriin.
Tarve on tunnistettu kirkon omissa asiakirjoissa
Inventoinnin ja tiedonhallinnan ongelmat eivät ole uusi havainto. Suomen ortodoksisen kirkon kulttuuriperintöstrategiaehdotuksessa todettiin seurakuntien ja luostarien kalustoluetteloiden vaihtelevan suuresti ja olevan pääsääntöisesti päivittämättä. Asiakirjassa nostettiin esiin tarve asiantuntevaan, tasalaatuiseen inventointiin ja digitaaliseen tiedonhallintaan. Vuoden 2022 kirkolliskokouksen sivistysvaliokunta puolestaan korosti yhteistä ohjausta, koulutusta, järjestelmiä ja rahoitusta.
Nämä ovat valmisteluajankohdan havaintoja, eivät sellaisenaan selvitys vuoden 2026 tilanteesta. Ne antavat kuitenkin perustellun aiheen kysyä, kuinka pitkälle työ on edennyt. Mitä on inventoitu, mitä digitoitu ja mitä avattu käytettäväksi? Missä tarvitaan vielä apua, ja kuka kokoaa ajantasaisen tilannekuvan?
Yhteinen tilannekatsaus tekisi näkyväksi sekä tehdyn työn että jäljellä olevat tarpeet. Se auttaisi myös suuntaamaan rajallisia voimavaroja sinne, missä menettämisen vaara on suurin.
Työn on ulotuttava museoista seurakuntiin ja koteihin
Suomessa työn luontevia keskuksia ovat Kuopion RIISA ja Heinäveden Valamo. Arkistoaineistojen osalta myös Mikkelillä on tärkeä asema: Kansallisarkiston Mikkelin toimipaikassa säilytetään luovutettujen alueiden ortodoksisia seurakunta-arkistoja sekä luostariaineistoja.
Käytännön tallennustyön pitäisi kuitenkin ulottua kaikkien hiippakuntien alueelle, seurakuntiin, luostareihin, kirkkoihin ja tsasouniin. Yhtä tärkeää olisi tarjota yhteydenottokanava yhdistyksille ja yksityisille ihmisille, joiden hallussa on kirkollisesti tai paikallishistoriallisesti merkittävää aineistoa.
Tallentamisen arvoinen kohde voi olla vanha ikoni tai evankeliumikirja, mutta yhtä hyvin kuoron nuottivihko, seurakuntajuhlan valokuva, opettajan kokoama uskonnonopetusaineisto tai nauhoitettu muistelus. Valokuvan arvo kasvaa ratkaisevasti, jos tiedetään, ketä siinä on, missä se on otettu ja mihin tilanteeseen se liittyy. Siksi esineiden ja kuvien rinnalla on tallennettava ihmisten tietoa.
Myös yksityiset ortodoksiset kirjakokoelmat ansaitsevat huomiota. Vuosikymmenten aikana koottu erikoiskirjasto voi muodostaa arvokkaan kokonaisuuden, jonka merkitys jää huomaamatta, jos kirjoja tarkastellaan vain yksittäisinä niteinä. Kokoelman luettelointi ja sen historian kirjaaminen voivat olla ensimmäinen askel sen arvon tunnistamiseen ja säilyttämiseen.
Ortodoksi.netin aineistot ovat osa yhteistä muistia
Kulttuuriperinnön tarkasteluun kuuluvat myös verkossa syntyneet ja siellä karttuneet aineistot. Yli 20 vuotta internetissä toiminut Ortodoksi.net on koonnut sivuilleen runsaasti suomenkielistä ortodoksista materiaalia: tietoiskuja, opetusaineistoja, liturgisia tekstejä ja muita ortodoksisia hengellisiä tekstejä. Vuosien mittaan kertynyt kokonaisuus palvelee sekä tiedonhakua että kirkon uskoon ja perinteeseen tutustumista.
Sivustolla julkaistun aineiston lisäksi Ortodoksi.netin ylläpidon hallussa on huomattava valokuvakokoelma. Ylläpidon oman, varovaisen arvion mukaan kuvia saattaa olla noin 50 000. Valtaosa on ylläpidon itse ottamia, ja vähäisempi osa muiden kuvaajien ottamia. Kyse on ylläpidon hallussa olevan kokoelman arviosta, ei verkkosivuilla julkaistujen kuvien määrästä.
Tällainen aineistokokonaisuus havainnollistaa, kuinka merkittävää tallennustyötä voi kertyä pitkäaikaisen, omaehtoisen toiminnan yhteydessä. Samalla se herättää kysymyksen jatkuvuudesta: miten tekstit, alkuperäiset kuvat ja niihin liittyvät tiedot säilyvät ja löytyvät myös tulevaisuudessa? Jo digitaalisessa muodossa oleva aineisto tarvitsee järjestämistä, kuvailua, varmuuskopiointia ja sovitun vastuun pitkäaikaisesta säilyttämisestä.
Ortodoksi.netin kaltaisten toimijoiden aineistot olisi siksi perusteltua ottaa mukaan yhteiseen kartoitukseen. Mahdollisesta yhteistyöstä, säilyttämisestä ja käytöstä sovittaisiin aineiston haltijoiden kanssa. Kuvien yhteydessä olisi samalla selvitettävä kuvaaja- ja käyttöoikeustiedot, sillä kokoelman hallussapito ei yksin ratkaise kaikkien kuvien julkaisuoikeuksia.
Kuka ottaisi vastuun?
Luonteva koollekutsuja olisi Suomen ortodoksisen kirkon kirkollishallitus. Sen tehtävänä olisi käynnistää yhteinen tilannekartoitus ja sopia toimijoiden kanssa tavoitteista, vastuista ja rahoituksesta. RIISAlle olisi perusteltua ehdottaa keskeistä asiantuntijaroolia kirkollisen esineistön dokumentoinnissa. Valamon kokemusta voitaisiin hyödyntää erityisesti kirjojen ja käsikirjoitusten digitoinnissa.
Seurakunnat ja luostarit tuntisivat omat aineistonsa ja nimeäisivät yhteyshenkilönsä. Kansallisarkistolta, Kansalliskirjastolta, Museovirastolta ja yliopistoilta voitaisiin hakea yhteistyötä niiden osaamisalueiden mukaan. Museovirasto tarjoaa jo ohjeistusta kulttuuriperintöaineistojen digitoinnin laadunhallintaan, joten jokaista työmenetelmää ei tarvitsisi kehittää uudelleen.
Tämä työnjako olisi sovittava ja resursoitava erikseen. Museolle tai seurakunnan työntekijälle ei voi vain ilmoittaa, että entisten tehtävien lisäksi hoidettavana on koko kulttuuriperinnön digitointi. Vapaaehtoiset voivat auttaa esimerkiksi henkilöiden tunnistamisessa ja paikallishistorian kokoamisessa, mutta työn jatkuvuus tarvitsee palkattua vastuuhenkilöstöä.
Ortodoksi.netin kaltaisella julkaisulla voisi olla aineistojensa säilyttämisen ohella oma tehtävänsä myös muiden kokoelmien tunnetuksi tekemisessä: esineiden ja kuvien taustoittamisessa, opetusaineistojen rakentamisessa ja lukijoiden ohjaamisessa alkuperäisten kokoelmien äärelle.
Miten työ saataisiin liikkeelle?
Ensimmäinen askel olisi yhteinen kartoitus:
- mitä aineistoa on,
- missä sitä säilytetään,
- miten se on luetteloitu ja
- mikä tarvitsee kiireellistä tallentamista.
Tämän pohjalta voitaisiin käynnistää rajattu pilotti, johon osallistuisi erityyppisiä kokoelmia ja muutama seurakunta. Pilotissa sovittaisiin yhteiset kuvaus- ja luettelointikäytännöt sekä kokeiltaisiin, miten työ onnistuu myös paikan päällä. Mukaan olisi hyödyllistä ottaa myös yksityinen kuva- tai tekstikokoelma, jotta sen erityistarpeet tulisivat huomioiduiksi alusta lähtien.
Jokaisen tallenteen yhteyteen tarvitaan riittävät perustiedot. Ikonista olisi kirjattava mahdollisuuksien mukaan aihe, ajoitus, tekijä, materiaali, mitat, alkuperä ja käyttöhistoria. Valokuvasta tarvitaan kuvaajan lisäksi tunnistetut henkilöt, paikka ja ajankohta. Epävarmat tiedot on merkittävä epävarmoiksi, jotta arvaus ei muutu seuraavassa julkaisussa tosiasiaksi.
Samalla pitäisi ratkaista digitaalisten tiedostojen pitkäaikainen säilyttäminen ja ylläpito. Verkkonäyttely on työn näkyvä osa, mutta sen taustalla tarvitaan hallittu säilytysjärjestely, varmuuskopiointi ja vastuu tietojen päivittämisestä. Verkkosivustojen kohdalla huomiota vaativat myös sivujen rakenne, tekijätiedot ja aineistojen väliset yhteydet: irrallisiksi tiedostoiksi tallennettu sisältö voi menettää osan ymmärrettävyydestään.
Aineistot myös ihmisten käyttöön
Digitoinnin hyöty jää vajaaksi, jos aineistoa on vaikea löytää. Suomessa Finna kokoaa arkistojen, kirjastojen ja museoiden aineistoja yhteiseen hakupalveluun. Ortodoksisten kokoelmien kohdalla olisi siksi luontevaa selvittää, miten niiden löydettävyyttä voitaisiin parantaa olemassa olevien palvelujen kautta.
Tavoitteeksi voisi ottaa yhteisen verkkonäkymän, jossa käyttäjä löytää esimerkiksi tiettyyn seurakuntaan, luostariin tai henkilöön liittyvää aineistoa sen säilytyspaikasta riippumatta. Kaikkea ei tarvitse siirtää fyysisesti samaan paikkaan, jotta tietoja voidaan yhdistää.
Kreikan hankkeen kaltaisilla aikajanoilla ja kartoilla olisi käyttöä myös Suomessa. Kartalla voisi seurata seurakuntien ja luostarien vaiheita, evakuointimatkoja ja jälleenrakennusta. Opetuksessa samaan kokonaisuuteen voitaisiin liittää ikoni, valokuva, lyhyt selitys ja ihmisen oma muisto. Näin aineisto palvelisi tutkijoiden lisäksi koululaisia, seurakuntalaisia ja kaikkia kirkon historiasta kiinnostuneita.
Julkaisun yhteydessä tarvitaan selkeät käyttöehdot. Käyttäjän pitäisi ymmärtää, saako kuvaa hyödyntää opetuksessa, artikkelissa tai seurakunnan julkaisussa ja miten lähde mainitaan. Kaikkea aineistoa ei voida avata vapaasti, mutta avoimesti julkaistavan osuuden tulisi olla mahdollisimman helposti käytettävissä.
Rahoitus on osa vastuuta
Kreikan hankkeessa kirkollisen kulttuuriperinnön digitointiin osallistuvat kirkon lisäksi tutkimuslaitos ja julkinen rahoittaja. Suomessakin tarvitaan yhteistyötä. Virtuaalinen Valamo osoittaa, että ortodoksisella aineistolla on kiinnostavuutta myös säätiörahoituksen ja kansainvälisen tutkimuksen näkökulmasta.
Yhteisen ohjelman valmistelussa pitäisi selvittää kirkon oman rahoituksen rinnalle soveltuvat julkiset ja säätiöiden rahoitusmahdollisuudet. Samalla olisi sovittava, kuka maksaa ylläpidon hankekauden päätyttyä. Säilyttämistä ei voi rakentaa sen varaan, että muutaman vuoden välein löytyy uusi innostunut tekijä ja uusi avustus.
Suomen ortodoksinen kulttuuriperintö on osa koko maan historiaa. Sen säilyttäminen ansaitsee yhteisen suunnitelman, nimetyt vastuunkantajat ja työn laajuutta vastaavat voimavarat. Tässä kokonaisuudessa tarvitaan sekä ammatillisesti hoidettuja kokoelmia että seurakunnissa, yhdistyksissä ja yksityisten ihmisten työnä syntyneitä aineistoja.
Kreikan uutisen pitäisi siksi johtaa Suomessa konkreettiseen kysymykseen: kuka kutsuu toimijat saman pöydän ääreen ja milloin? Esine voi säilyä pitkäänkin, mutta tieto sen vaiheista voi kadota yhden ihmisen mukana. Myös vuosikymmenten digitaalinen työ tarvitsee jatkuvuuden. Juuri sen vuoksi työtä on tehtävä nyt.
Ortodoksi.net
22.9.2026